Voi V mikä alkuvuosi!

2019 ei ole alkanut allekirjoittaneella mitenkään kovin vahvasti...

Olen kipeä. Edelleenkin. Tämä flunssa alkoi 5. tammikuuta. Viides! Siitä on niin pitkä aika, että tässä välillä miljoona kiinalaista on jo ehtinyt kuolla. Kävin jo tohtorillakin valittelemassa, että mikä hitto on, kun flunssa ajoi taas sängyn pohjalle vinkumaan, eikä meinaa millään rohdoilla, inkivääreillä ja reseptilääkkeilläkään talttua. Tohtorisetä, häiritsevän paljon jotain disney-prinssiä muistuttava, valkotakkinen adonis tutki ja hutki, ja totesi, että hiton sitkeä virus. Lähdin kuitenkin himpun verran paremmassa kunnossa hänen vastaanotoltaan, sillä hän kysyi minulta ikääni ja veikkasi minun olevan 25-vuotias. Kaksikymmentäviisi. Ihana mies.

Ja tämä talvi. Anteeksi, hyvä jumala tai setä sää tai kuka ikinä siellä yläilmoissa sitä valkoista pöllyä tänne viskotkaan, niin nyt RIITTÄÄ!! Talvessa ei ole mitään hyvää. Ei. Ei mitään. Parkkipaikkoja on mahdotonta löytää, sillä kaikkialla on vain lunta. Tiet ovat jäässä, ikkunat ovat jäässä ja ihmisten aivot ovat jäässä. Tunnelmakin on jotenkin jäinen. Kesällä suomalaiset ovat avoimia, kirmaavat kaupungilla onnellisina jäätelötöttöröitä lipoen, kohtaavat toisiaan piknikeillä ja päivittelevät ilmoja tuiki tuntemattomille bussipysäkeillä. Mutta talvella suomalainen painaa päänsä sellaisen toppatakin huppuun, joka saa timmeimmänkin mimmin näyttämään pelastusrengastelineeltä, ja varoo luomasta vahingossakaan edes katsekontaktia kanssapalelijaan.

Meikäläisen auto muuten otti ja hajosi. Varmaan kirjaimellisesti hajosi noihin pakkasiin. Totesi vain, että "hitto näillä keleillä minen liiku minnekään." Kurisee ja korisee, muttei käynnisty. Nyt tuo rotisko on tuossa rapun oven vieressä parkissa. Pari päivää lisää lumentoloa, ja paikalliset kakarat voivat laskea auton päältä mäkeä liukureillaan.

No mitäs apina sitten? Pikkumies täytti vuoden. Jouduimme tietysti perumaan yksivuotishipat päivää ennen h-hetkeä, sillä Milolla piikkasi kuume ja aupair sai sen kaupunkia ahnaasti kiertelevän paskataudin ja halaili posliinia koko lauantain. Että sekin meni sillä tavalla ihan nappiin. Pikkumies on myös aloittanut aikaiset herätyksensä uudestaan. Viimeistään viideltä on noustava, siis ihan joka päivä, mutta tänäkin aamuna huutokuoro raikasi jo kolmelta aamuyöllä. Voin kertoa, että siinä vaiheessa oli hymy tiukemmassa, kuin duunarin euro.

Koko alkuvuoden oikeastaan kruunasi vielä eilinen eksymiseni REDiin. Taas. Vein Milon tarhaan ja koitin päästä länteen menevän bussin pysäkille. Sohin aikani ympyrää, löysin itseni yhtä uudestaan ja uudestaan lähtöpisteestä ja lopulta otin itään päin kulkevan metron ja tein uukkarin kolmen kilometrin päässä Kulosaaressa. Mietin päässäni vanhaa "miksi kana ylitti tien" vitsiä. No ei perkele ylittänyt, kun ei tämä kana löytänyt sitä hiton tietä. Mietin, että niihin REDin baareihin jos ikinä erehtyy menemään (mikä kyllä houkutti, koska mainoksen mukaan pullo talon vinkkua 18e!) ja pienet sievät onnistuisi siellä juomaan, niin ulos löytäisi siitä kauppakeskuksesta varmaan silloin, kun juhannusruusut kukkivat ja Haavisto on presidentti.

Että noin niinku kovin vahvasti ei ole tämä 2019 alkanut. Surullisinta on se, että tämä nenääni viikkotolkulla raiskannut nuha on vienyt makuaistini lähes täysin, jonka takia se 18 euron talon punkkukin menisi ihan harakoille. Parempi juoda vodaa.

Poutasäitä odotellessa, ne kuulemma tulevat myrskyn jälkeen...

Tekeekö raskaus äidistä tyhmän?

Kaikille vauvojen äideille ja heidän läheisilleen tuttu käsite. Äitiaivot. Se, kun pää on tyhjä kuin Jessen hauta kolmantena päivänä. Äitiaivot tekevät samoja asioita monta kertaa, koska eivät muista tehneensä asiat jo eilen, toissapäivänä ja hetki sitten. Äitiaivot pyörittävät pyykkikonetta kolmatta kertaa, koska unohtivat laittaa lakanat kuivumaan. Taas. Asioita häviää ja mieli on samea, kuin likakaivon vesi. Tunnekuohut pistetään hormonien ja hölmöilyt äitiaivojen piikkiin. Jokainen äiti on ihan luvankin kanssa pikkusen enempi pihalla, kuin jouluna telkkarista tuleva lumiukko.

Joinain päivinä voisin vannoa, että pääni tilalla on vain valtava simpukka: kun painaa korvansa päätäni vasten, niin kuuluu vain meren huminaa. Humiseva tyhjyys. Yksi aivosolu huhuilee sielä kavereitaan, muttei ketään löydy. Vanhan vitsin mukaan miesten aivoissa näyttää samalta, mutta yksinäinen aivosolu onneksi löytää toisen, ohikulkevan solun, joka kummastelee, että mitä sinä täällä ylhäällä teet, me ollaan kaikki tuolla alhaalla. Äidin aivosolut eivät ole karanneet toosaan. Ne ovat vain karanneet.

Itse olen mestari hävittämään asioita. Olen viimeisen viikon aikana hävittänyt yhden kengän, kolmetoista kappaletta pojan sukkia, kaulurin, työsopimukseni ja kynttilänsytyttäjäni. Kävin eilen veljeni kanssa mummilassa vuoden ensimmäisellä joulupuurolla (koska riisipuuro on rakkaus) ja sain mummoltani reppuun banaaneja. Ja kadotin repun. Se löytyi auton takakontista, jota en muistanut avanneeni. Pakkasessa yöpyneet banaanit olivat niin mustia, että ne huusivat biojäteastiaan laitettaessa, että "black lives matter".

Pikaisen googletuksen jälkeen löydän muutamankin artikkelin koskien äitiaivoja. Kaikissa niissä kerrotaan, että raskaus tosiaankin muuttaa aivojen rakennetta. Aivojen harmaata ainetta häviää. Tämä ei kuulemma kuitenkaan tyhmennä äitejä, vaan päin vastoin terävöittää heitä. Aivojen muutokset herkistävät äidin vauvan viesteille ja vahvistavat empatiakykyä. Se on siis syy, miksi k-kaupassa kohtaamani tummat, yksinäiset tomaatit saivat minut tunnepuuskan valtaan. Teki mieli ostaa jokainen tomaatti pois, viedä kotiin, ja saattohoitaa rakkaudella kompostiin. 

Aivojen harmaan aineen väheneminen kestää muutamankin eri lähteen mukaan kaksi vuotta. Tai ainakin kaksi vuotta. Tutkimusta on niukalti sen jälkeisestä ajasta. Aivojen harmaa aine vähenee muuten myös skitsofreniassa ja alzhaimerissa, ihan noin vaan niin kuin mainitakseni. Tyhmyys johtunee artikkeleiden mukaan jatkuvasta univelasta ja väsymyksestä, joka vaivaa suurinta osaa äideistä. No, pakko myöntää, eivät ne parin tunnin yöunet tilannetta ainakaan paljoa helpota. Sanotaan, että auton ratissa univelka vastaa jopa useita promilleja, ja pätee muuten tuo sääntö auton ulkopuolellakin. Meikä on tukevassa kolmen promillen kännissä ainakin näennäisesti kyllä joka aamu, joka tässä talossa alkaa ennen kello viittä.

Eli vauvavuosi ei tyhmennä, se terävöittää. Ok. En tunne itseäni mitenkään järin teräväksi. En ole se penaalin terävin kynä, ehkä joku vähän piirretty, suhteellisen hyvänä säilynyt tussi. Herkistymistä sen sijaan olen aistinut. Toisaalta olen väsynyt ja vittuuntunut, mutta saatan tuntea suurta sielujen sympatiaa jotain surkeita tomaatteja kohtaan vihanneshyllyllä. Olen itkenyt vuoden aikana enemmän, kuin koko elämäni aikana tätä ennen, enkä läheskään aina mistään hyvästä syystä. Minä en sentään vollaa pieniä vaatteita pois pakatessani, mutta auta armias, kun telkkarista tulee joku elämä lapselle hässäkkä, niin ei tartte Kaija Koonkaan kysellä, että hei milloin hanat aukeaa.

Mensan kotitestin mukaan minulla ei kuitenkaan ole vielä hätää. Olen fiksumpi, kuin kolmannes porukasta. Tai minulla on parempi tuuri, kyse kun on monivalintatehtävistä. Uskon kuitenkin syvällä sisimmässäni, että en minä nyt ihan saapas ole. Että on siellä nyt pari muutakin (miljardia) aivosolua, kuin vain se yksi soluparka etsimässä kavereitaan.