Monday, July 22, 2019

Taaperoarki, hitto mikä prosessi!

"Asioista, jotka eivät ennen edes olleet asioita, tulee asioita". Näin sanoi yksi englantilainen lempparikoomikkoni hemaisevan seksikkäällä brittiaksentillaan lapsiperheistä. Ja kuinka oikeassa hän olikaan. Siinä, missä ennen roskien vienti oli vain roskien vienti, välttämätön paha, jonka sovitti johonkin vaiheeseen omaa päiväänsä, niin lapsiperheessä tuo jätehuollon huolettomuus on kaukana todellisuudesta. Lapsiperheessä roskien vienti ei ole enää puolihuolimaton, muutaman minuutin mittainen koukku halki pihamaan. Ei, se on prosessi.


Ensin todetaan tarve. Vertaillaan mount pyykkivuorta ja mount paskapussia keskenään ja arvioidaan, kumpi kannattaisi purkaa ensin. Yleensä pusseissa paahtuvat pasavaipat määrittävät voittajan. Tehdään suunnitelma: kuka vie roskat, milloin vie roskat ja millä metodilla? Jaksaako taapero kävellä, vai otetaanko vaunut? Montako pussia voin kantaa kerralla? Tämän jälkeen paikannetaan ulkoiluvaatteet, jotka toki näin kesäaikaan ovat onneksi vähäiset. Puetaan taaperolle sukat ja tarralenkkarit, paikannetaan kotiavaimet, roskiskatoksen avaimet, solmitaan pussinsuut pupujussin korville ja hakeudutaan etuovelle. Tämän jälkeen puetaan taaperolle uudestaan oikean jalan kenkä, joka on tässä välissä mystisesti päätynyt pinnasänkyyn. Yhtäkkiä seuraa itkupotkuraivarit, jonka ansiosta päädytään kuitenkin ottamaan ne vaunut mukaan. Jossain vaiheessa, kun tunkee 80-luvulla rakennetun hissin ovista matkarattaita sisään kaamean hajun levissä ilmastoinniltaan vajavaiseen metri kertaa metriin, niin kyllä siinä väkisinkin muistelee niitä ammoisia aikoja, kun yhden roskakassin vieminen ei ollut tämmöinen helevatun rosessi'!

Täysin oma lukunsa on lähteminen. Lähteminen ihan mihin vain, oli kyseessä sitten viikonloppureissu Virossa tai ihan vain reissu lähimpään ruokamarkettiin. On oltava vaippoja ja ekstravaippoja. On liinat, vermeet, vaatteet ja aatteet. Jossain vaiheessa hoitolaukku upgreidataan hoitoreppuun, johon mahtuu triplasti enemmän kaikkea, mitä "saatetaan tarvita". Pakkaamiseen kuluu mitä luultavimmin enemmän aikaa, kuin koko reissuun. Suunnitellaan ateriat, otetaan mukaan kihvelit ja vehkeet, nokkikset ja pillimukit pakataan sivutaskuihin. Minigrippiin laitetaan naksuja siltä varalta, että raivoava taapero ottaa aivoon, jolloin lapsi voidaan lahjoa mitättömänmakuisilla maissinaksuilla hiljaiseksi. Lähteminen ajoitetaan niin, että päikkäriaika, tuo äitiyden lähes pyhä lepohetki, ei häiriinny. Tai vaihtoehtoisesti niin, että lapsi nukkuu suurimman osan matkasta, eli on kerrankin hiljaa ja käyttäytyy hyvin.

Kuten kotiaskareista, niin myös oman ulkonäön näennäisestä ylläpidosta on tullut juttu. Siinä missä ennen peruskauneudenhoito kuului rutiineihin, niin nykyään saa puhua lähinnä vuosihuollosta. Juuri ja juuri aamulla jaksaa pyöräyttää deodoranttia sentin sänkisellä kainalolla ja kammata tukkansa, ennen kuin heittää sen ponnarille. Ellei ole leikannut äitipolkkaa, tuota hiustyyliä, joka on ennen kaikkea in alle vuosi sitten synnyttäneiden keskuudessa. Itse olen viimeiksi käynyt parturissa viime vuonna, jos nyt oikein muistan (tuskimpa). En leikannut äitipolkkaa, sillä joku sisäinen, valheellinen ääneni väitti, että pitkä takkupehko on kyllä ihan nätti. Pah. Hyvänäkin hiuspäivänä muistutan lähinnä Homer Simpsonia.

Muutenkin koko habitukseni huokuu sitä, kuinka persauksiini painettu parasta ennen- päivä meni ohi jo viime vaalikaudella. Toiset ihmiset ruskettuvat, mutta itsehän tykkään näyttää tällaiselta aanelosen arkilta, enkä edes omista minkäännäköisiä meikkivoiteita tai puutereita, joilla korostaa katoavaa leukaani (oikeasti! Jos tämä kehitys jatkuu, niin seuraavalla vuosikymmenellä näytän Hjallis Harkimon ja Henna Kalinaisen salarakkauden hedelmältä!). Ja jos omistankin puolivahingossa jonkun laatikon pohjalle unohtuneen putelin, niin jokainen niistä purkeista on niin vanha, että ne luokitellaan jo kemiallisiksi riskeiksi. Kulmakarvani rehottavat villeinä ja vapaina säärikarvoista puhumattakaan. Ja silloin joskus harvoin, kun saan isnpiksen tehdä pintaremonttia tälle rapistuvalle ruumiini temppelille, niin alkaa taas prosessi. Mitä kehonosaa puunaan ja tuunaan, ja ennen kaikkea millä hiton ajalla? Mitä maksaa, kuka maksaa ja kenelle voin maksaa, etten näyttäisi simpsonilta. Kun tähän kaikkeen ynnää vielä kauppakassin kokoiset silmäpussit ja sen faktan, että olen emotionaalisesti yhtä vakaa kuin ikean lack-pöytä, niin ei ihme, että deittirintamalla on hiljaista.

Pelkkä ruoanlaittokin on prosessi. Ennen saatoin hakea jonkun take away-salaatin, latoa k-kaupan liian suuren pahvirasian kukkuralleen salaatinlehtiä ja goudakuutioita, ja huuhdella sen alas pepsillä. Ei enää. Nyt on tehtävä ruokaa, joka sopii koko perheelle. Pelkästään aineksien hankkiminen on yksi Jyväskylän ralli, kun paahdan tuhatta ja sataa palohälyttimeltä kuulostavan taaperon kanssa autokärryillä ympäri Prismaa. Kun lopulta pääsen kotiin, ajoitan ruoanlaiton johonkin pikkukakkosen paikkeille. Leikkaan sipulia silmät sinisinä, paahdan potut ja keittelen kastikkeet. Ja lopulta siivoan taaperolusikan lentorata-alueelta vaivalla vääntämäni mätöt ja kaivan kaapista jogurttipurkin, jotta tuo apina söisi edes jotain.


Muistelen välillä kainolla niitä päiviä, kun kun laskin ovella neljään. Kännykkä, avaimet, bussilippu, lompakko. Check.

Tänään on kaikki toisin.

Kännykkä, avaimet, lompakko, smoothiepussit, vaipat, persrätit, puklurätit, keittiön rätti (why?), kelakortti, matkakortti, pankkikortti, ajokortti, kirjastokortti, pyöränpumppu, sadeviitta, hyttysverkko, vaunuverho, rullaverho, kirjakerho...

... vaihtohousut, vaihtopaita, vaihtosukat, lusikat, tutti, pullo, viinipullo (tämä!), naksut, raksut, pumput, lumput ja autolelut.

Niin joo. Ja se ostoslista.