Eihän kutsumuksesta kuulu maksaa...

Olen sairaanhoitaja, jolla ei tällä hetkellä ole voimassa olevaa työehtosopimusta. Poikkeuslain nojalla minulla ei ole myöskään käytännössä oikeutta vaihtaa työpaikkaa, sillä irtisanomisaikamme on nostettu neljään kuukauteen. Poikkeuslain käyttöönottoasetukset mahdollistavat myös sen, että ylitöitä voidaan teettä sen koommin minulta lupia kyselemättä ja vuosilomani voidaan peruuttaa. Vuorokausi ja viikkolepojakaan ei tarvitse noudattaa. En ole enää arvokas, vaan välttämätön, ja se painaa vaakakupissa enemmän.

Korona on meidän kaikkien yhteinen vihollinen, jonka tavoitteena on valloittaa maailma, kuten pahiksilla yleensäkin on. Sairaanhoitajana olen valmis puhaltamaan siihen kuuluisaan yhteen hiileen, puhalsimpa siihen viime listastassakin yli 150 tunnin ajan. Enkä ole yksin. Kollegiaalisuus on noussut uuteen kukoistukseensa, kun on lähdetty yhdessä taistoon tuota mikroskooppisen pientä pahista vastaan. Omalla työpaikallani tekemisessä on meininkiä enemmän, kuin koskaan olen aiemmin nähnyt. Se tuo meihin uskoa. Uskoa itseemme.

Ongelmat alkoivat jo paljon ennen Koronaa... 

Alamme ongelmat ovat kuitenkin lähtöisin ajalta paljon ennen sitä, kun joku kiinalainen kaveri päätti kokkailla vähän torilla viikon kellinyttä lepakkoa. Ei tarvitse muistella kuin vuosi takaperin niitä raflaavia uutisotsikoita, joiden takaa löytyi tarinoita kulujen säästämisestä ja liian vähistä hoitajista. Siinä missä ennen oli kylvettäjät, pyykkääjät, kokit, huoltajat ja hoitajat, on monissa paikoissa jäljellä enää viimeinen. Kun aamuvuoro vaatii hyvän hoidon toteutumiseksi neljä hoitajaa, on hyvässä lykyssä aamuvuorossa kaksi hoitajaa, yksi mopin varressa heiluva hoiva-avustaja ja listoille vaatimusten täyttämiseksi lisätty sininen toimistotuoli.

Palkan lisäksi asiallisissa medioissa puhutaan kikytunneista. Ja lomarahaleikkauksista. Hoitajamitoituksista. Seiska tekee jutun siitä, kuinka Maisa Torpasta ei tullutkaan kätilö vaan lentoemäntä.

Ongelmaksi on muodostunut myös se, että sen lisäksi, ettei hoitajia saa resurssien puutteen vuoksi palkata, ei heitä myöskään riitä palkattavaksi silloin harvoin, kun haut aukeavat. Sairaanhoitajaliiton kyselyn mukaan joka neljäs sairaanhoitajaopiskelija harkitsee alan vaihtoa. Siis pukevat monoja jo ennen, kuin paperit ovat kourassa ja latu vapaa. Löysin myös eilen sairaanhoitajien foorumilta kyselyn, johon oli vastannut toistasataa hoitajaa. Heistä 40% mietti alan vaihtoa koronapandemian jälkeen. Myös hakijamäärät sairaanhoitajaopintoihin ovat laskeneet. Moni varmasti on kohdannut koronan myötä myös sen tosiasian, että nollaseiskan haaveet ja lupaukset on unohdettu. Aamuvuorossa tullaan monissa "attendoissa" vielä seuraavallakin hallituskaudella näkemään se toimistotuoli.

Yksi ongelma on varsin ilmeinen. Raha. Yhä harvempi on valmis tekemään raskaita vuorotöitä, sitoutumaan vaadittuun työtahtiin ja kantamaan vastuuta ihmishengistä sillä rahalla, jota sairaanhoitajille maksetaan. Kaksi ja puoli tonttua eivät yksinkertaisesti vastaa työn vaativuutta millään mittarilla. Päälle maksetaan toki lisät, nuo 'epämukavan työajan korvaukset'. Sunnuntaitunnit toki lämmittävät kivasti mieltä ja kukkaroa, mutta maanantain ja tiistain välisenä yönä, kahdesta kolmeen kun tuijottaa tietokoneen ruutua, silmät ammollaan kuin ämpärin pohjat, tuntuu muutaman euron haittalisä varsin ansaitulta korvaukselta.

Kuinka moni on valmis myymään omat yöunensa muutamasta kympistä? 

Ja sitten tulee joku pihtiputaalainen erä-Jorma ja lohkaisee, että itsepähän olette alanne valinneet. Eikö sairaanhoitaja ole KUTSUMUSAMMATTI! 

Eihän kutsumusammatista kuulu maksaa!

Jos joku myy kaiken maallisen omaisuutensa, ostaa tönönröttelön Etelä-Afrikasta ja lähtee pelastamaan elefantteja, SE on kutsumusammatti.  Lääkärit ilman rajoja Syyriassa, SE on kutsumusammatti. 16 tuntia päivässä työskentelevä kosmologi, joka voitti viime vuonna Nobelin työstään asoiden parissa, joita tällainen perus pyöriäinen ei voi edes alkuunsakaan ymmärtää, SE on kutsumusammatti.

Se, että jakaa lääkkeitä, valmistelee leikkauksessa käytettäviä instrumentteja käyttökuntoon, keskustelee omaisten kanssa hoitokokouksessa käytännön asioiden hoitamisesta, siivoaa eritetahraa tossunsa pohjasta, läträä antibiootteja tai lähettää kaupungin arkistoon papereita, eivät ole kutsumusammatteja. Nämä ovat sairaanhoitajan työnkuvia.

Tämä työ perustuu hoitotieteeseen, ei mututuntumaan ja kutsumukseen. Persoonaa se vaatii. Ja luonnetta. Tämä työ vaatii ihmiseltä paljon, mutta se antaa vielä enemmän. Me olemme lähellä nytkin, kun pitäisi pysyä kaukana. Ja haluamme olla.

Mutta kutsumusammatti. Sitä sairaanhoitajan ammatti ei ole. Siksi siitä pitää maksaa palkkaa, joka vastaa työn vaativuutta. Piste. 

Siirtymäriittini pesunkestäväksi Prisma-mutsiksi...

Äitiydessä on useita tasoja. Ne iskevät heureka-hetkien tavoin päin pläsiä, yhtäkkiä, yllättäen. Nämä hetket yleensä muistetaan, monet lopun ikää. On se hetki, kun tajuaa tulleensa äidiksi. Se momentti, kun katsoo pikkusen itsensä näköistä, pientä ihmistä, ja tajuaa, että "Hitto. Tää on mun". Sitten on se hetki, kun iskee se rakkaus. "Ei hitto mä diggaan tästä pikkusällistä". Ja se ohikiitävä hetki, kun rapatulta, vaalean beessiltä tehosteseinänltä raapii pastakastiketta ja parmesanjuustoa ja miettii ensimmäistä kertaa, että hitto, tää tosiaan on mun, ja mun on pakko pitää tää.

Ja sitten on se hetki, kun tajuaa, että on äiti ruokakaupassa.

Sain eilen ohittamattoman tarjouksen. Pääsin käymään kaupassa - yksin! Jippikaijee. Samaan aikaan toinen yyhoo-ystäväni fiilisteli kotonaan sitä, että hänellä oli koeajossa uudenkarhea lattianpesuri. Hetken aikaa fiilisteltyämme elämän pieniä ilojamme oli pakko todeta, että olimme varsinainen sad fucker's club. Vielä pari vuotta sitten tähän aikaan vuodesta suunniteltiin Kreikan reissua, käytiin ulkona ja pukeuduttiin arkenakin välillä siihen vähän parempaan seppälään. Nyt pelkkä päivittäistavarakaupan reissu yksin vaati suunnittelua, ulos ei saisi koronan vuoksi mennä ja päälläkin oli jotkut halpakauppaketjun pikkusen persauksista läpikuultavat leggingsit. Ei siksi, että ne olisi suunniteltu seksikkääksi. Halpa vaan ei kestä kovin montaa kuudenkympin kierrosta pesussa kärsimättä.

No. Siellä minä olin. Prismassa. Yksin. Mikä vapaus. Teki mieli maalata naamaan siniset viirut, heittää kiltti päälle ja huutaa freedomia heviosastolla.

Nappasin ostoskärryn, tuon vankkumattoman perheenäidin symbolin, jolle on omistettu jopa oma tanssiliike junttidiskossa. Keräsin tarkoin harkittuja, käytännöllisiä ostoksia koriini. Dödö. Joku hajuton, väritön, mauton, läpinäkyvä setti. Hellä iholle, luonnolle ja joku saimaannorppakin siinä. Norppa on aina hyvä juttu. Kylkeen rasvaa. Perusrasvaa.

Lapsena muistan, kun omalla menopelillä oli suorastaan tarkoitus räsäyttää kaverin renkaattoman menopelin kylkeen. Nykyään törmäysautoilla tulee kulkea hillityn hallitusti sovittuun ajosuuntaan. Heviosastolla oli sama meninki, kuin törmäilyautoissa nykyään. Ja heti, jos joku poikkesi sovitusta reitistä ja kulki salaattihyllyn ohi kiellettyyn ajosuuntaan, tuli joltain kanssashoppailija Jormalta hiton julmaa silmää. Siispä minäkin, kuuliainen kansalainen, valitsin sanattoman sopimuksen mukaan kellonsuuntaisen kierron ja poimin puikulapotut kärriini. Paprikoiden kohdalla meinasin kuitenkin joutua ostoskärryonnettomuuteen, kun joku minua huomattavasti vauhdikkaampi kaveri kurvasi kärryllään vasemmalta puoleltani. Ja kuten kaikki kortilliset kansalaiset teitävät, oli minulla etuajo-oikeus. Ilmeisesti tämä salskea nuori mies ei ollut osallistunut lukiovuosinaan ajokorttikurssille, sillä hänelle liikennesäännöt tulivat suurena yllätyksenä, ja kärryjemme kulmaukset koskivat toisiaan kevyesti.

Tämä tarina olisi hiton kiva, jos olisimme tuolloin pahoitelleet kovasti. Minä olisin tiputtanut perunani, ja tuo noin kolmivitonen, pitkä, rennon muodikkaaseen verkkatakkiin ja farkkuhousuihin pukeutunut, salskea ja varsin hyväperäinen miesyksilö olisi kerännyt pottuni, olisimme kikattaneet, vaihtaneet numeroita, tavanneet Stokkan kellon alla, rakastuneet, lisääntyneet ja ostaneet rivarikolmion ja muokanneet maasta pienen puutarhan, jonne voisimme yhdessä pudotella idätettyjä pottuja, rakkauttamme symboloivia vihanneksia ensikohtaamisemme mukaan.

Tämä tarina oli kuintenkin valitettavan arkinen.  Mies pahoitteli hiukan, katseellaan, mutta kohteliaasti silmiin katsoen. Sitten hän jatkoi matkaa. Vilkaisin hänen ostoskoriinsa. Vihreää. Yrttejä. Oranssi paprika. Helvetin kallista kevätsipulia. Kaikki luomua. Meikäläisen korissa komeili yksi tarjouspaprika ja punaisella alelapulla päällystetty hunajameloni.

Jatkoin matkaani eineshyllylle. En yleensä ole mitenkään kovin einesten perään, mutta näin korona-aikaan sairaanhoitajana, överituntien paukkuessa kuin purkka, on pakko katkoa jotain kulmia. Bataattisosekeittoa. Karjalanpiirakkaa aamuksi. Pari valmissalaattia napattavaksi matkaan. Pojalle nakkeja. Jogurttihyllyltä tötsä vähäsokerista banskujogurttia ja mustikkasoppa.

Tölkkikäytävällä meinasin törmätä tuohon nuoreen jantteriin uudestaan. Hei ihan oikeasti, vasurista tulevat väistävät!! Vilkaisin taas ohitustilanteessa hänen kärryynsä. Jahas. Heillä tehdään selvästi itse sushirullia tänään. Joku saa pesää vielä tänään!

Omaan kärryyni poimin tomaattimurskan. En ollut aikeissa edes valmistaa bolognesekastiketta, mutta tomaattimurskaa nyt on vain aina oltava. Siitä huristin hiukan vasen kärrynrengas vinkuen maustehyllylle. Ajattelin tehdä mifusta, riisistä ja kermasta currylla maustetun mössön. Niin kuin currykanaa, mutta tämmöinen viherpiipertäjän vegeversio. Hetken aikaa maustehyllyä ihmeteltyäni sain tuntea luissani koronan aiheuttaman elintarvikekadon, sillä joku oli ostanut viimeisen currypöntön. En minä kuitenkaan turhaan ole korkeakoulujani läpäissyt, sillä hiffasin heti, että kylmäkaapista löytyy valion valmis currykastike. Ja hei. Eikö se lasketa jo kotiruoaksi, jos riisin keittää itse?

Valmissoosia löytyi pönttötolkulla. Nappasin yhden mukaani ja jatkoin käytävällä kanssaihmisten väistelyä kulkien lähemmäs kassoja. Mietiskelin siinä, että mitähän siihen kotiruokaani heittäisi väriksi mukaan. Heviosasto oli jäänyt taa, eikä huvittanut yhtään palata myötäpäivään kulkevaan kärryjonoon metsästämään vihanneksia, joita en kuitenkaan jaksaisi kotona kuoria ja pilkkoa. Muodon vuoksi (ja ennen kaikkea tämän vartalonmuodon vuoksi) jotain vihreää piti kuitenkin saada. Jotain, missä on paljon ravintoaineita ja hiton vähän kaloreita. Tai edes sitä väriä.

Ja sitten se iski. Se hetki, kun niissä pikkusen kulahtaneissa leggingkalsareissa (okei, ketä mä huijaan, niistä oikeesti näkyy jo läpi!), tukka äitiponnarilla, eriparisukat jaloissa ja tamppooni vinossa vedin siellä hypermarketin hyllyjen väleissä ja tajusin, että tämä on se piste. Minusta on tullut PRISMA-MUTSI! En ole näet ikinä eläessäni vielä katkonut kulmia, mitä tuoreisiin kasviksiin tulee, mutta yhtäkkiä harkitsin todella vakavasti vanhan kunnon hemapan hankintaa. Virttyneitä herneitä. Purkkimaissia. Jotain etäisesti punaista paprikaa muistuttavaa, mutta aivan liian littanaa ja sitkeää ollakseen sitä itseään.

Enkä mä hitto edes pidä herneistä!

Entisen elämän minä olisi vedellyt sen hetken Heriä päin näköä. Hemapa-pussi soveltuu kylmäkalleksi ja kasikymppisen Mirja-mummun kaalisalaatin kaveriksi. Sillä vähäisellä määrällä jotain viime vuosikymmenellä pilkottuja vihanneksia ei hyvällä tahdollakaan saa täytettyä ruokapyramidin alakertaa. Mutta siinä minä kaikesta huolimatta seisoin. Pakastealtaalla. En ylpeänä, mutta päättäväisenä. Aina äidillä ei ole aikaa tuoreisiin vihanneksiin. 46 senttiä. Sold.

Kassajonot olivat pitkiä. Kuuliaiset suomalaiset seisoivat lähes sentintarkkaan metrin päässä toisistaan. Se on suomalaisille luontevaa. Ja koronan leviämisen estämiseksi varsin kannattavaa.

Ostin myös ystävälleni ruokaa hänen vietellessään vankasti kotikaranteenia. Olin lajitellut tavarat kärryyni. Etuosassa pojan kengät, ja shortsit itselleni, venyvät ja mukavat collegemallit. Sellaiset, joissa kenenkään pylly ei näytä hyvältä, mutta jotka ovat niin mukavat, että niitä parsitaan varmasti vielä parin vuoden päästä kasaan. Kärryn keskiosassa olivat ystäväni ostokset ja perällä oma nivaskani elintarvikkeita, joita se komia ja pitkä, mutta kärryn kanssa varsin vastuuttomasti ajeleva kaveri tuskin hyväksyisi.

Mitä laitan ensimmäiseksi? Kapuloita ei virusepidemian takia ole, joten en saa eroteltua mitenkään ystäväni ostoksia. Ehkä laitan ensin hänen ostoksensa, niin ne tulevat kuitillekin kätevästi allekain. Montako kassia, ja mitä kasseja? Kolme. Joo. Kolme muovikassia. (Voisin lyödä vaikka vetoa, että sushi-mies otti biokassin!) Muovikassi ei ole mikään ympäristötietoisen valinta, mutta eipähän leviä meikäläisen mehut ja kaurapaahdot parkkipaikalle kuin Jokisen eväät. Mutta pitäisikö mennä pakkaamaan ensin, vai odotanko, että myyjä on lyönyt kaikki tuotteet ja pakkaan vasta sitten? Pitää tosin olla skarppina, ettei keskittyminen herpaannu ja myyjä ehdi lyömään viimeistä tuotetta ennen kuin olen valmiina, kortti ojossa maksupäätteellä. Kassalla on toimittava ripeästi ja ennen kaikkea tehokkasti, jotta myyjän ei tarvitse hidastella takiani. Koska se vasta olisikin noloa.

Vain suomalainen perheenäiti voi stressata näin vitusti ostosten maksamisesta. Ottaen huomioon, että töissäni olen vastuussa ihmishengistä, olin suorastaan yllättynyt, kuinka paljon stressasin yhtä hiton maksutapahtumaa. Yleensä koen, että lapsen kanssa ostosreissun hankalin paikka on nimenomaan maksaminen. Totesin kuitenkin, että siinä missä pieni pershedelmäni on kassalla maailman raskain ja vaikein tapaus, joka tahtoo painaa kortinlukijan jokaista näppäintä ja ostaa kaikki kassan kupeeseen kumotut muumipastillit, on lapsi myös mainio tekosyy sille, ettei ostosten maksaminen ja pakkaaminen aina suju kassaetiketin mukaisesti. Yleensä jonossa takanani olevat pitävät pientä ostostentekijää lähinnä suloisena tapauksena, vaikka minä jo mielessäni mietin pojan lähettämistä Siperiaan, koska siellä kuulemma oppii, toivottavasti myös käytöstavat.

Ja niin minä synnyin uudestaan. Alepassa asioivasta äidista pesunkestäväksi Prisma-mutsiksi. Nyt jäädään enää jännittämään, että missä vaiheessa mukaan kuvioihin tulee hopeinen kärrypoletti ja perässä renkailla vedettävä kestokassi.