Päiväkodin aloitus - mikä yllätti?

Vauvavuosi 2018 alkoi minun kohdallani tammikuussa, kun tuo pieni apinan, enkelin, ihmislapsen ja luciferin risteytys revittiin brutaalisti vatsanpeitteideni läpi. Okei, ei ehkä niin brutaalisti, vaikka siltä kyllä seuraavana päivänä tuntui. Ihan kuin joku olisi raivaussahalla tehnyt vähän pientä pintaremonttia meikäläisen kellukerenkaalle. Noh, se siitä.

Vauvavuosi ei todellakaan kohdallani ollut vaaleanpunaisessa pumpulissa kellumista. Itse kuulun siihen massaan, joka oikeasti odotti töihin pääsyä. Alussa, koliikkilapsen ainokaisena vanhempana ajattelin, että elämä ei voisi enää olla hirveämpää. Valvoin päivät ja valvoin yöt. Näytin vamppyyrilta ja tunsin oloni eläväksi kuolleeksi. Tai ihan vain kuolleeksi. Aivotoiminta lakkasi jossain maaliskuun tietämillä kokonaan.

Onneksi tilanne helpotti. Tuli kesä, kärpäset ja kiinteät ruoat, jotka lopettivat vatsavaivat.

Syksyyn mennessä olin kuitenkin jo täysin tympääntynyt istumaan kotona. On eri asia, jos kotiovesta paukahtaa sisälle joka päivä, tai edes silloin tällöin, joku isihahmo. Meillä ei tule ovesta edes mainoslehtisiä nykyään, puhumattakaan, että siitä paukkaisi joku mies. Aamusta iltaan yksin naperon kanssa himassa. Joo, käytiinhän mekin kaiken maailman vauvadeitseillä ja pyörittiin Tokmanneilla. Mutta vuorokaudessa on 24 tuntia. Jos 2 niistä kahvittelee, 2 nukkuu ja 2 istuu itkemässä suihkussa, niin jää siinä silti kamalasti aikaa jäljelle. En varmasti valehtele paljoakaan, jos sanoisin, etten eläessäni ole ollut näin tympääntynyt, kuin tänä syksynä.

Jep. Oli toki myös ihana seurata Milon kasvua, katsoa kun napero oppii uusia juttuja ja osoittaa kiinnostusta ympäröivää maailmaa kohtaan. Pyörii ensin ympäri ja lopulta nousee kontilleen ja seinää vasten seisomaan. Mutta kyllä ne iänikuiset lasten rallatuksetkin kuulkaa pukkaa peräsuolesta asti pihalle, kun niitä tarpeeksi kuuntelee. Narikassa roikkuvien aivojeni vuoksi kykenin katsomaan Netflixistä vain ö-luokan tasoista kamaa, jonka vuoksi häpeän nykyään silmät päästäni, kun joku tarkastelee "suositeltua sinulle" listaa.

Niinpä Milo meni tarhaan ja minä töihin. Saimme Milolle tarhapaikan Kalasatamasta, joka oli sinänsä nappi valinta, sillä äitini on aivan päiväkodin vieressä töissä (hänkin päiväkodissa, muttei sentään samassa). Päiväkoti Pikkutylli on ympärivuorokautinen päiväkoti. Homma toimii niin, että saan viedä Milon hoitoon työvuorojeni ajaksi, jotka ilmoitan aina vähintään viikkoa aikaisemmin. Vapaapäivinä lasta ei saa tarhaan viedä, ja jos vaihtaisin nyt päivätöihin, niin myös päiväkotipaikka vaihtuisi heti. Taitavat olla aika kortilla nuo paikat. Enkä yhtään ihmettele, sillä nykyään jo pelkkä cittarin kassa saattaa olla kolmivuorotyö. Ympärivuorokautinen on nimensä mukaisesti auki 247, joten tarvittaessa voin jättää Milon sinne myös yöksi.

Kävimme tutustumassa päiväkotiin kahtena päivänä, pari tuntia kerralla. Ajattelin aluksi, että onpa hirmu vähän, mutta niiden kahden päivän jälkeen olin täysin varma, että vallan mainiosti riitti pari päivää. Milo on uusissa tilanteissa sellainen mereen tipahtava ahvena, sopeutuu mihin vain. Jo toisena päivänä poika paineli jumppasalissa pallojen perässä into pinkeenä, vaikka minä juttelin päikkytädin kanssa viereisessä huoneessa.

Itse palasin sairaanhoitajan hommiin Kivelään. Tuntui jotenkin vähän hassulta, sillä jäädessäni äitiyslomalle, oli osasto väistötiloissa Kustaankartanossa. Osasto oli siis sama, duunikaverit samoja ja käytänteet tuttuja, mutta osoite uusi. Ensimmäisen päivän taisin pyöriä kuin puolukka pillussa (pillu on muuten vanhan kansan sana puolukankerääjälle, siis jollekin laitteelle, jolla poimittiin punaisia vitamiinipommeja syysmetsistä. Niin että härskit mielet hiljaa siellä!). Äkkiä sitä kuitenkin orientoitui aikaan ja paikkaan. Pienet, mammaloman kutistamat aivosoluni törmäilivät aika piankin toisiinsa, ja ihan kuin tyhjästä, muistin käyttäjätunnukseni Pegasokseen. Seisoin hetken käytävällä ja mietin, että mitä hittoa tässä pitäisi tehdä. Ja tsädäm. Kuin pyörällä ajoa, ei sitä unohda. Ja ryhdyin hommiin.

Sitten ne yllätykset, joita tämän tekstin otsikkokin jo lupailee.

Ensinnäkin. Jokainen äiti, joka jättää lapsensa tarhaan, kuulee lähipiiriltä ja ohikulkijoilta ja kaupan kassoilta sitä ainaista jaarittelua niistä pöpöistä. Että varaudu siihen, että lapsi on koko ajan kipeä. Eka vuosi sairastetaan. Olinkin siis varautunut tähän, ainakin noin niin kuin henkisesti. Siihen sen sijaan en varautunut, että meikäläinen itse kahden viikon jälkeen olisi sairastanut kaksi paskatautia ja yhden, hemmetin sitkeäräkäisen nuhan. Olin henkisesti varautunut hoitamaan lasta, hellimään ja paapomaan pipiä parkaa, mutten osannut lainkaan varautua siihen, että tekisin sitä itse kipeänä.

Ja ne aamut. Kuvittelin, että olisin kuoleman oma, kun tiuku repii viideltä ylös sängystä ja kutsuu sorvin ääreen. Mutta arvatkaapa mitä. Niin vain on vauvavuosi karaissut valvojaa, että viiden tunnin unilla jaksan painaa työpäivän aivan sata lasissa, ja energiaa jää vielä kotiinkin. En minä mikään missi näiden silmäpussien kanssa varmasti ole, mutta yhtään sen väsyneempi en ole töiden aloituksen jälkeen ollut, kuin mammavapaillakaan.

Vasta töissä ymmärsin myös yhden asian, jota en kotona ollessani ollut laisinkaan tajunnut. Elämä vauvan kanssa on odottamista. Aloitamme leikin, ja odotan, että Milo tympääntyy siihen, jotta voimme keksiä jonkun toisen leikin. Odotan välipalaa, odotan päikkäreitä, odotan, että Milo herää päikkäreiltä, odotan, että taas syödään. Elämä on yhtä odottamista. Elämä on myös keskeytyksiä. Mitään astiakoneen tyhjennystä suurempaa rallia ei kannata ottaa ristikseen, sillä se koneen tyhjennys voi kestää mitä vain kolmen minuutin ja kolmen tunnin välillä. Töissä saan kuitenkin touhuta keskeytyksettä. Ja saan tehdä. Aktiivisesti tehdä. En ollut edes ymmärtänyt, kuinka paljon tätä kaipasin. Minun ei tarvitse odottaa ketään eikä mitään, vaan voin pistää hösseliksi ja saan aikaiseksi. Huikea tunne, kun asioita tapahtuu, enkä vain istu olkkarin matolla kaivamassa nenää ja omaa henkistä hautaa.

Minä en mitenkään erityisemmin stressanut tarhan aloitusta. Kuten todettu, Milo on sellainen kala vedessä-kaveri, joten tiesin varmasti, että bebe sopeutuu. Jännitin oikeastaan vain päikkäreitä (Milon historialla en olisi ihmetellyt, jos kaveri olisi valvonut kolme vuorokautta putkeen päikyn aloituksen jälkeen), mutta äkkiä nekin rupesivat sujumaan. Odotin kuitenkin, että olisin edes hiukan kaivannut lasta. Päivän aikana edes vähän ikävöinyt pikkuapinaa. Mutta ei. Ei ole ikävä. Voin rehellisesti sanoa, että työpäivien aikana en edes mieti Miloa. Työyhteisö imaisee mukaansa, sillai hyvällä tavalla. Töitä tehdessä keskityn käsillä olevaan asiaan ja kaffetauolla nauraa räkätän duunikavereiden kanssa toinen toistan hölmömmille jutuille. (Voin kertoa, että rankka duuni ja just sen mukaiset huvit!)

Siinä sen sijaan olin oikeassa, että nyt yhteinen aikamme Milon kanssa on jotenkin arvokkaampaa. Kun ensin saan keskittyä töissä hommiini ja vaihtaa kuulumisia aikuisten kanssa, niin on ihan kivaa vastapainoa istua tuossa keskellä olkkarin mattoa ja sovitella yhdessä Milon kanssa palikoita puurasian reikiin. Ja niitä lastenlaulujakin jaksaa kuunnella, ainakin hetken.

Vauvavuoden Murphyn lait

1. Jos äiti vannoo muistavansa jotain, hän unohtaa sen.

2. Jos isä vannoo muistavansa jotain, hän unohtaa sen, mutta äiti muistaa asian.

3. Bussin saa tulemaan sytyttämällä tupakan ja vauvan saa heräämään laittamalla lautaselle lämmintä ruokaa.

4. Mitä ikinä mietitkin, joku on jo pohtinut sitä jo vauva.fi-keskusteluissa, ja on tultu siihen tulokseen, että olet huono äiti, koska -lisää tähän mikä tahansa syy-

5. Niskapaskojen todennäköisyys on suoraan verrannollinen mukana olevien vaihtovaatteiden määrään.

6. Todennäköisyys pitkiin päiväuniin on kääntäen verrannollinen äidin tarvitsemaan omaan aikaan.

7. Kadonnut kuumemittari löytyy samana päivänä, kun ostat uuden.

8. Tuttien määrä on taloudessa vakio, vaikka niitä ostaisi lisää.

9. Tahrat irtoavat heikoimmin niistä vaatteista, joista pidät eniten.

10. Mitä enemmän lapsella on vaatteita päällä, sitä todennäköisempää on, ettei vaippaa tarvitse sittenkään vaihtaa.

11. Kakkavaippa putoaa lattialle aina peepuoli alaspäin.

12. Jos lattian paskatahroja ei korjaa HETI pois, joku astuu siihen. Todennäköisesti äiti.

13. Mitä useammin anopille/mummolle puhuu vauvan ruokavaliosta, sitä todennäköisempää on, että kyseinen henkilö sujauttaa kettukarkin/ranskanperunan mukulan suuhun.

14. Vauva tarvitsee äitiään aina kaikista eniten juuri silloin, kun kahvi kupissa on kuumaa.

Operaatio joulu

"Tänä vuonna en kyllä hössötä joulua. Lahjoja ei osteta, ei ainakaan aikuisille. Nautitaan hyvästä ruoasta ja yhdessäolosta. Saunotaan, seurustellaan, juodaan glögiä. Kuunnellaan joulumusiikkia ja fiilistellään joulun henkeä, yhdessä. "

Niin. Ne kuuluisat viimeiset sanat. Ja yhtäkkiä, kuin huomaamatta takavasemmalta saapuu joulustressi. Joka vuosi. Käynnissä on operaatio joulu.

Joulu on lasten juhla. Tämä on totta. Joulu oli minullekin lapsena erityisen tärkeä. Ei se takia, että joulupöytä olisi notkunut suosikkejani (ennen kaikkea, koska niitä oli syöty jo koko joulukuu muutenkin) vaan näin rehellisesti sanottuna sen takia, että kuusen alla odotti aina valtava lahjakasa. Läjäpäin lahjoja yhdelle jos toiselle, jotka sai avata vasta ruokailun päätteeksi, kun vanhempi väki kiskoi kahvia nassuun. Muistan jo lapsena, kuinka tiesin vallan mainiosti, että pehmeästä, hieman pitkulaisesta paketista löytyi villasukat. Hymy korvissa ja vuolaasti muistin kiittää mummia hänen taidolla kutomistaan sukista, vaikka kaikki kyllä tiesivät, että tuo jo käsitteeksikin muodostunut 'pehmeä paketti' ei vetänyt millään tasolla vertoja sille riemulle, joka kajahti ilmoille, kun paketista kääriytyi pihalle pleikkari.

Palatakseni siihen joulupöytään. What's going on there? Maailmassa, jossa globalisaatio on tuonut kaikki herkut jokaisen saataville. Rapeakuorista pizzaa, jonka sula juusto ja valikoidut, tarkkaan valitut täytteet hemmottelevat makunystyröitä. Ranskalaisia juustoja, jotka tanssivat suussa yhdessä pehmeästi huumaavan punaviinin kanssa. Kreikkalaisia oliiveja, mieleenpainuvia merenantimia, eksoottisia mausteita, maailman makuja lähikaupan hyllyiltä kauppahallin herkkuihin. Stokkalta saisi vaikka seepraa joulupöytään, jos haluaisi. Ja suomalainen istuu joulupöydässä, kuuntelee Vesku Loiria hymy persiissä ja kauhoo lautaselle lisää lanttuloodaa.

Joulun jälkkäripuolikaan ei vakuuta allekirjoittanutta. Joulutortut? Valmisvoitaikinasta väkerrettyjä, hakaristin näköisiä härpäkkeitä, joiden keskellä on luumulöntti. Ja vihreät kuulat? Täytyy kyllä myöntää, että siinä on pärynänmakuinen marmeladi brändätty viimeisen päälle oikein. Ja se uusin villitys, näiden kahden edellisen yhdistelmä. Hyh hyh. Poikkeuksen tekevät piparit, jotka taitavat sopia jokaisen suomalaisen suuhun (ja te härskit mielet, hyi teitä!), mutta kyllä niistäkin on vedetty jo överit jouluaattoon mennessä. Lapsena muuten vannoin aina, että isona ostan piparitaikinan pakkaseen ja syön ihan sellaisenaan, taikinana. Nuori anarkisti. No, muutettuani omilleni tein sitten yksi joulu niin. Marraskuun lopulla ostin taikinan ja napostelin sitä pakkasesta pikkuhiljaa. Koko taikina meni. Oli sen arvoista!

Jouluna syödään liikaa. Sikana liikaa. Sikaa. Valitetaan suklaan ja herkkujen määrästä ja samaan aikaan ahdetaan lisää torttua turpaan. Kuntosalien omistajat käärivät hyvät hillot, kun jouluna itseinhoon itsensä syöneet perheenäidit rientävät zumbaamaan. Minä en ottaisi kuitenkaan jouluressiä ylensyömisestä, vaikka se taitaa yksi kuolemansynti ollakin. On niitä pahempiakin syntejä (kuten joulutorttujen ja vihreiden kuulien yhdistäminen!). Oma äitini aina sanoo, ettei sillä ole mitään väliä, mitä syö joulun ja uudenvuoden välissä. Sillä sen sijaan on merkistystä, mitä syö uudenvuoden ja joulun välissä. Niin että grillikautta odotellessa.

Ja ne tontut. Mestaritontut, tallitontut, puutarhatontut... Kaverit liikuskelevat talven pahimmilla pakkasilla huopatossuissaan pitkin kyliä ja stalkkaavat lapsia tehden muistiinpanojaan. Ensin lapsille opetetaan läpi vuoden, että jos tuntematon setä tarjoaa namia, niin pitää juosta karkuun niin paljon, kuin kintuista pääsee ja karjua apua täydellä volyymilla. Check. Mutta jostain syystä joulun alla on sitten ihan okei, jos joku vanha, pikkiriikkinen, parrakas setämies kuikkii ikkunan takana salaa? Ok.

Ja joulupukki, se vasta kaiffari onkin. Kansan suurta rakkautta ja vilpitöntä luottamusta herättävä, nykyään yhä useammin selvin päin pippaloihin ilmestyvä isähahmo, joka diktaattorin elkein päättää tonttujen muistiinpanojen perusteella, kuka ansaitsee pleikkarin ja kuka sen pehmeän paketin. Toisaalta toivon, että pukki olisi oikeasti olemassa. Siitäkin huolimatta, ettei meikäläisen kaikki seikkailut ole ihan päivänvaloa kestävää materiaalia, niin noin niin kuin pääpiirteittäin voisin sanoa, että olisin ihan semi vahvoilla näillä meriiteillä. En nyt ehkä pleikkarityttö, mutta joku vähän vanhempi nintendo ainakin.

Mutta se liene vain unelmaa. Jos joulupukki olisi oikeasti olemassa, olisi hänet tuomittu orjatyövoimasta jo aikoja sitten elinkautiseen, josta hän olisi tietysti vapautunut kolmessa vuodessa hyvällä käytöksellä (ja joulupukin aseman huomioon ottaen, vuolaalla lahjonnalla!). Hän jatkaisi Korvatunturilla joulubisneksiensä pyörittämistä, mutta toiminnan keulakuvana toimisi muori, tuo harras feministi ja keittiön kuningatar, joka pitäisi huolen siitä, että puolet mestaritonttu-nimikkeellä palkattavista tontuista olisi naisia ja perunalaatikko jatkossakin imelää. 

Minä olen tänä vuonna pitänyt lupaukseni. En ole ressannut joulua. Syömme huomenna joululounasta isäni luona nyyttärimeiningillä. Minun nilkkaani kosahti jälkkäri. En ole käynyt kaupassa, enkä ole edes ihan varma, mitä aion tehdä. En ressaa. Yhtään lahjaa en kanna mukanani, kaiken saa kuitenkin -70% heti joulun jälkeen. Illalla aion käydä saunassa, istuttaa jouluherkkujen paisuttaman persaukseni sohvalle, korkata punkun ja nauttia hiljaisuudesta. Ehkä syön piparin tai pari.

Ihanaa ja ressitöntä joulua!

Milo ja Mutsi <3

Saako äiti (itsekkäästi) nauttia vapaa-ajastaan?

Muutama päivä sitten jossain vauvaryhmässä tuli puhetta siitä, minkä ikäisinä lapsia oli viety hoitoon, varsinkin yökylään. "Yleisin" suositus on tunti per ikäkuukausi, ja useat äidit noudattavatkin tätä ohjenuoraa. Toiset peräänkuuluttivat yökyläilyjä lapsen kasvun ja kehityksen tahdissa, hyvä juttu sekin. Osa oli sitä mieltä, että lapsen paikka on ehdottomasti äidin vierellä. Toisalta esiin nousi myös ajatus siitä, että hyvinvoiva äiti on lapselleen parasta, ja jos se vaatii silloin tällöin äidin poissaoloa, on se varsin hyväksyttävää.

Se mikä iski kuitenkin tikkua silmääni, oli yökyläilyjen tarpeen kyseinalaistaminen. Muutama äiti äityikin puolustamaan omia yksinäisiä öitään sillä, että joskus heidänkin on nukuttava kunnolla, jotta jaksaa. Esiin nousi koliikki ja refluksi, huonosti nukutut ensikuukaudet, joita seuraavat hulinat ja muut yövillitykset. Ymmärrän tämänkin. Pahimpina kuukausina meikäläinen olisi sellaisenaan sopinut Thrillerin musiikkivideolle humppaamaan elävänä kuolleena. Siivouskin mainittiin, niin paljon mukavampaa rauhassa touhuta, kun voi keskeytyksettä keskittyä luuttuamiseen. Totta.
Mutta yksi kommentti ärsytti niin paljon, että imaisin välittömästi kilon hiekkaa pikkuhousuihin. "Eikö muka vauvavuotta voi olla käymättä ulkona?". Ei voi, kommentoin. Minä en vähäistä vapaa-aikaani tuhlaa siihen, että kiillottelen hopeoita tai jynssään lattialistoja. Enkä viime aikoina ole käyttänyt sitä aikaa kyllä järin nukkumiseenkaan.

Miksi äidin pitäisi vauvavuonna käyttää vapaa-aikansa vain muiden hyvinvoinnin edistämiseen? Miksei saa olla vähän itsekäs?

Minä haluaisin olla sellainen äiti, joka imee silkasta lasten läsnäolosta niin paljon onnea ja iloa, että en edes haluaisi poistua kotoa. Tämä ei siis ole mitään vittuilua. Tällaisia äitejä on, minäkin heitä tunnen. He ovat onnellisia juuri siinä paikallaan, omassa perhekuplassaan ja nauttivat arjen pienistä hetkistä. Minä haluaisin olla yksi näistä äideistä. Rakennella joulua, koristella kotia, leipoa pipareita itse tehdystä taikinasta ja suukotella mukuloita nukkumaan ja käpertyä sen jälkeen onnellisena pienten tuhisijoiden viereen.

Mutta kun en ole.

Voinko siis olla vauvavuotta käymättä ulkona? En. Minä saan onnea ja iloa Milon kanssa touhuamisesta, mutta tarvitsen vastapainoksi muutakin. Olen äiti, mutta olen myös tytär, sisko, ystävä ja nainen. Minun on välillä saatava parantaa maailmaa (hah, ihan hirveestippä on parantunut) punaviinin ja ystävien kera. Pulloittain, ei laseittain. Rakastan teatteria, haluan käydä tapahtumissa ja pysyä olevinaan mukana kulttuurin kuvitteellisella aallonharjalla. Olen nainen, 31-vuotias (mutta 24, jos joku kysyy) sinkkunainen, enkä ajatellut ruveta vanhaksipiiaksi ja hankkia kymmentä kissaa ja sellaita viheltävää teepannua ihan vielä näillä kymmenyksillä.

Kun meitä äitejä nyt sitten on niin hiton moneen junaan ja asemalle ja kyydistäkin jää, niin meistä ihan jokainen ei halua myöskään viettää kolmekymppisiään kotona. Ja se on oikeasti ihan ok. Perinteisesti, ihan biologiankin vuoksi, lapsia hankitaan niinä vuosina, kun on energiaa. Enkä tarkoita, että se energia pitäisi käyttää ainoastaan siihen, että viiden promillen jurrissa roikkuu lauantai-iltana (eli kympin uutisten aikaan, koska hormoniviinapää) baaritiskin nurkassa ja vinkuu vielä yhtä paukkua. Ei ulos meno tarkoita sitä, että pitää vetää sipuli ihan sekaisin. Kukin käyttää vapaa-aikansa kuin tahtoo. Lapsettomat ikätoverit juoksevat hekin tapahtumissa, messuilla, häissä ja hipoissa. Tai eivät juokse, jotkut jäävät kotiin ihan ilman jälkikasvuakin. Minua kuitenkin ahdistaa se, että oletetaan, että nyt kun kupeistani on tulla tupsahtanut tuollainen suloinen hekuman hedelmä, niin yhtäkkiä minun ei kuuluisi olla äiti, vaan vain ja ainoastaan äiti. Ihan kuin minulla ei olisi enää oikeutta haluta olla mitään muuta.

Minä arvostan molempia vanhempiani. He ovat tehneet eteeni paljon. Arvostan äidissäni sitä, että hän jaksoi avioeron jälkeen autottomana kantaa kaikki ne tuhannet maitolitrat meille kotiin. Arvostan sitä, että isäni ei vain tee eteeni asioita puolestani, vaan jaksaa myös viisaana viilipyttynä opettaa tällaista vähän hermoheikkoa yksilöä (nim. vaihdoin auton akun itse, ja oon kuitenkin tyttö!). Mutta mistä minä vanhempiani ihailen? Niistä asioista, joita he eivät ole tehneet minun vuokseni, vaan itsensä vuoksi. Ihailen äitiäni, joka uskalsi lähteä Lappiin pari vuotta sitten ensikertalaisena vaeltamaan, ja löysi sitä kautta itsestään uusia puolia. Ihailen isääni, joka istuu joka vuosi Kreikassa purkkarinsa valtavan ruorin takana ja elää unelmaansa aalloilla keinuen. Ihailen sitä, että he ottavat omasta onnestaan vastuun ja tekevät sitä, mikä heistä itsestään tuntuu hyvältä.

Minäkin olen viime aikoina ottanut enemmän aikaa itselleni. Tyttöjen kanssa risteilimme  vadelmaveneellä stand upista (ja kuplajuomasta) nauttien. Olen karannut extemporeideana Veeran kanssa savusaunan lauteille sulattamaan huolia ja avasin illalla pikkusen paremman viinipullon ihan yksin, ylähyllyn pullo vain minulle itselleni. Olen nauttinut niin ystävieni kuin itseni seurasta ilman jälkikasvuni läsnäoloa. Nauttinut! Ne ovat olleet vastapainoa arjelle, joka sekin toki on täynnä sadottain niitä pieniä ihania äitipoika-hetkiä, jotka ovat vain meidän omiamme. Ja jonain päivänä toivon, että Milo arvostaa minua niistä asioista, joita hänen eteensä olen tehnyt ja teen, olenhan hänen äitinsä. Mutta toivon, että Milo ennen kaikkea ihailee minua, sillä otan omasta onnestani vastuun ja teen niitä asioita, jotka saavat minun sieluni hymyilemään. Noin niinkuin nätisti ilmaistuna.

"Lapsi ei kohtele itseään, niin kuin äiti kohtelee lasta, vaan niin kuin äiti kohtelee itseään". 

Yhen stadilaisen yh-mutsin stoori

Jos bylsii ilman spärdärii ja viel glömmaa skruudaa piltsui, ni voi käydä niinku meitsille. Toissakesänä kusin stiksii ja sain sit tietää, et venaan skidii. Sen skidin fatsi otti heti hatkat, ku kuuli. Feelu jätkä. Että sillee meni mistii heti se homma.

Raskausaika otti semi koville. Venttasin yksin ekaa kersaa, maga senku kasvo ja joka mesta kropas oli gisa. Sklabbit turpos nii, ettei stiflat meinannu mahtuu. Skagasin ihan simona sitä synytystäki. Ilmoitin heti ekoil tärsyi sille neuvolan hoitsulle, et meisti fjoosasta ei ykskään sklodde könyis pihalle, vaik olis kuinka vahvat mömmöt pohjalla. Se hoitsu lykkäs mulle vaik mitä matskui händyy ja käski ottaa iha iisisti. 9 kk on longi tiima, ehtisin funtsii niit juttui viel vai kui.
No. Oliha se 9 kk aika skeidaa. Varsinki lopussa, ku ei paljoo muut kyenny, ku sittaa perseellä.

Ne siel naikkaril yritti kyl saada mua födaa sen sikidin viivast pihalle, mut ei vaa bygenny, ku skagasin nii hitosti. Lekuri sit pisti meitsin leikkauksee. Sinä aamuna vedin brekuks jonku hiilaridrinksun ja köörattiin mun frendin Katan kaa naikkarille. Jouduttiin pari timmaa venaa, ennen ku päästii leikkurii. Kylhä siin vähän spennas, mut pakko oli vaa yrittää ottaa chillisti.

Olihan se sit aika buli fiilis, ku sai ekaa kertaa kunnol tsiigaa omaa skidii. Snadi kundi, kolme koogee ja risat silkkaa lovee. Oli pakko brassailla heti somee fotolla, et tsiigatkaa mitä meisti väsäs iha ite. Meikän maga tykkäs vähä kyttyrää niist kaikist mömmöist, joita leikkaukses sain, oli kyl pari ekaa yöt aika nihkeit. Ne hoitsut oli kyl onneks mageit, koutsas toukan hoidos ja jeesas jos ei ite jaksanu. Olin jo päättäny, et se skidi ei tulis meitsin daisareista skruudaa mölöö, vaa flindasta sais dokaa, ni ne hoitstut tsögas sit korviketta skidille heti startista. Kolmantena päivänä homma alkoi skulaa ja päästiinki himaa.

Heti himas iski kunnon masis. Baby blues. Spiidasin vaa ja skidi rages kaikki yöt. Olin kelannu, et ku diggaan punkust, ni salee heti himas vedän pari glasarii, mut vedin sen verta styrkkii kipupilsui, et ei pystyny vetää yhtää brenkkuu. Oli aika raffii se alku, onneks pysty bamlaa frendien kans ja broidi budjas meil pari ekaa viikkoo. Aika kova depiski iski päälle siin.

Jossai vaihees kuitenki rupes olee iisimpää. Uskalsin föraakki skidin kans biligal iha kahestaa, ja dösäs en enää studannu sitä, et jos skidi vaa skitsoo täböö, et muu lössi tsiigais vinoo. Bygasin semmosen oman mammaringinki, metskasin netistä muit mutsei, divattii tsuffee ja bamlattiin schaissee. Hittasin muitaki yh-mutsei netist ja whatsapissa skriivaillaa vielki joka päivä.

Nykyään ton kundin kans on jo ihan kliffaa. Se ei viel dallaa, mut stondaa jo ilman stötsää. Se ei viel bamlaa, mut snaijataan kyl toisiamme. Bondataan ihan kybäl, enkä bytskais tota enää mihkää. Kävi kyllä sairaan hyvä munkki, ku sain noin fantsun skidin. Ja älkää nyt kelatko, et oon ihan deekiksellä, mut kyl se punkkuki on 9 kuukauden breikin jälkee aika kipeen hyvää!

<3 

Ihana, kamala pikkujouluaika

Pikkujouluaika. Ah, ihana, kamala pikkujouluaika.

Tiedättekö, maailma on täynnä kaiken maailman höpöhöpömyyttejä alkoholista. "Join kaikkea sekaisin" liene niistä suosituin. Että sipuli menisi muka enempi sekaisin, jos sekoittelee kuplajuomaa ja votkulipaukkuja. Höpön löpön. Ihmisen kroppaparka ei välitä tipan tippaa siitä, onko alkoholin sekana tullut nautittua mitä e-aineita ja esansseja. Vain sillä on väliä, kuinka paljon alkoholia juo. Maksa parka tekee pahimpina ryyppyiltoina niin paljon töitä, että hesessä se olisi jo valittu kuukauden työntekijäksi, eikä se kuulkaa niitä skumpan kuplia siellä polttele. Se nyt vaan on karu fakta, että jos saunailtoina juo pari siiperiä ja pikkujouluissa vetää pullon kirkasta jonkun talkkari-Pertin navasta, niin dagenefterinä on vähän heikko happi ja joku napakarva hampaan välissä. (Ja Pertillä helevetinmoinen tarina kerrottavana!)

Ja sitten on se kuuluisa, että skumpan kuplat nousevat päähän. Halloota? Mikä sä oot? Joku akvaario?

Mutta suojakänni. Se on ihan oikeasti juttu. Joskus saikkuhoitsukoulussa pläräsin lääkärien tietokantoja ja etsin sille jopa ihan vedenpitävän, tieteellisen selityksen. Se oli useamman lauseen mittainen, ja sisälsi enemmän hienoja sanoja ja monimutkaisia käsitteitä kuin keskivertokansalainen kykenee ymmärtämään tai minä muistamaan. Mutta suojakänni tosiaan on juttu!

Olin ennen baarissa töissä. Voi niitä vuosia. Pikkujoulut alkoivat lokaakuussa ja jatkuivat välipäiviin. Pahimpia asiakkaita olivat ne jouluna ja juhannusena kotoa poistuvat Pirkot ja Seijat. Yks sininen enkeli, kiitti. Saattoivat jättää joku kymmenen senttiä tippiä, harvemmin sitäkään. Jossain kolmentoista ja viidentoista paukun kohdalla Seija oli sammunut vessaan ja Pirkko jutteli baarin nurkan jukkapalmulle. Ja siinä vaiheessa, kun heitä kehoitti lähtemään kotiin (ja jäämään sinne loppuelämäksi), niin alkoi sellainen sininen enkelikuoro laulaa, että taivaan porteilla jäädään toiseksi. "Tyttö HEI, mä oon käyny paareissa jo ennen ku sä shynnyit". Niinpä niin.

Mikä näissä pikkujouluissa onkaan, että me suomalaisparat menemme raukat ihan sekaisin? Yhtäkkiä koko maan läpi leviää jonkun ruton lailla tolkuton jano ja hirveä himo. Eipä sen puoleen, itsekin olen puolivahingossa painanut jonkun näkymättömän tonttulakin päähäni. Vielä alkusyksyllä, kun jaksoin juosta kolmesti viikossa salilla ja kehitellä uusia, itämaisia reseptejä kyökkini uumenissa, niin nyt viilentelen skumppaa jääkaapissa ja paremman puutteessa kuolaan Netflixistä Frontierin uutta kautta, jossa pääosassa heiluu Jason Momoa. On se kuuma. Kuuma ku hella ysillä, vaikka asteikko loppuu kutoseen.

Silti tänään aion uskaltautua radalle, vaikka onkin pikkujouluviikonlopuista pahimpia, ja takuulla liikenteessä on enempi ja vähempi Seijoja ja Pirkkoja. On kuulkaa jo toinen kerta tällä viikolla, kun tämä mamma pistää tanssikengät jalkaan! Olimme ystävieni kanssa näet komediaristeilyllä viime sunnuntaina. Näin yyhooäidin elämää viettäen ovat aika vähissä ne kerrat, kun pääsen ulos humputtelemaan, ja "vanhoihin, hyviin aikoihin" verrattuna minulla oli varmaan viidet-kuudet kännit vetämättä tältä syssyltä. Ja vedin sitten ne kaikki kerralla. Siitä oli kuulkaa hehkeys kaukana, kun jatkoilla vielä kahdeksan aikaan aamulla huitelin hytin nurkassa skumppaa huiviin. Riinan ja Marin kanssa sitten yhdeltätoista vielä tujussa humalassa valtasimme spa-osaston, jossa ei (muiden onneksi) ollut ketään muita. Siellä kelluttiin olot pois kuplien keskellä. Saunassa istuin yksin jonkun sairaalamyssyä muistuttavan pefletin päällä ja lauloin saunakauhaan leijonakuningasta.

Hyviä aikoja.

Tänään ajattelin jarrutella hiukan, ettei aamulla enää promilleja puhaltelisi. Ottaa sillä tavalla sivistyneesti, siemailla ja maistella ilman armotonta jurria (hah!). Olen jopa iltaa varten varannut sitä punkkua, jonka vuoksi ei Alkossa tarvitse pyllistää.

Voimia ja rakkautta kaikille kyyppariystävilleni <3

50 shades of harmaa arki

Mitä kuuluu? 50 shades of harmaa arki. Jos jotain ihmeellistä pitäisi sanoa, niin mitä luultavimmin joku kansainvälinen rikosrinki on päättänyt yrittää lypsää meikäläiseltä pennit ja jenit, kun niitä huijauspuheluja on ruvennut tulemaan. Tänään soitti Portugali ja joku Ateenan lähiö. En tietenkään vastannut, koska teen niin kuin kuka tahansa aikuinen ihminen, ja googletan kotimaisetkin tuntemattomat numerot ennen kuin näppään vihreän luurin kuvaa. Jättimäisellä todennäköisyydellä soittaja on kuitenkin puhelinmyyjä, mafia tai meikäläisen naapuri, ja kellekään heille ei välttämättä inspaa jutella. Naapurille lähinnä siksi, että siihen ansaan kun kerran astuu, niin vielä ensi viikolla turistaan joutavia säästä ja itä-Helsingin katuvalojen käyttöasteesta. Tai siis hän turisee ja minä kuuntelen. Tai esitän kuuntelevani, vaikka oikeasti yritän kuumeisesti keksiä pakosuunnitelmaa.

Itä-Helsingistä puheenollen. Käytiin Milon kanssa Kontulassa, tuossa ihmisjätteen ja häiritsevän hyvien palvelujen sulatusuunissa, jonne vain rohkeimmat uskaltavat pistää nokkansa yön pimeinä tunteita ja päivälläkin vähän pelottaa. Yhdistimme korvientarkastusreissun terkkarilla ja kauppareissun. Aivan vieri vieressä ovat kolme ruokajättiä: s-kauppa, k-kauppa ja lidl-kauppa. Vanhempainvapaan ansioita nauttivan (lue: kituuttavan) unelma. Joka kaupasta voi kätevästi hakea parhaat tarjoukset matkustelematta ympäri kaupunkia. Kaiken lisäksi ostarin kupeessa on subi, jonne minulla oli 50% alekuponki.

Kontulaan kun saapuu, niin näky on kuin olisi hypänyt aikakoneeseen ja reissannut johonkin vuosittuhannen vaiheeseen. Samat räkälät, toinen toistaan kuppasempia paikkoja, joita ei ole remontoitu sitten Suomen sisällissodan. Joku Tauskin näköinen, noin viisikymppinen hurmuri vetää norttia baarin oven pielessä ja tarjoaa tulta puolta nuoremmalle mimmille, jonka kivipestyjen kiinafarkkujen perseessä on vaaleanpunainen tribaalibrodeeraus. Metron kulmalla joku juippi seisoo micmacin mustavalkoisten tuulihousujen ja kulahtaneiden sämpyläkenkien kanssa ja huutaa jonkun Hannikaisen perään. Juipin ryhti muistuttaa s-kirjainta ja hän haisee eiliselle kaljottelulle. Veli ja Raineri pitävät vieressä torikokousta suorine housuineen ja olemattomine moraaleineen. Jokasään torikojussa kaupataan pitkähihaisia, röyhelöin viimeisteltyjä kukkayökkäreitä, jotka toimivat nykyään takuulla parempina ehkäisykeinoina, kuin yksikään hormonivalmiste. Joku työmies, jonka viikonloppu on venähtänyt kolmipäiväiseksi (tai kolmiviikkoiseksi, who knows), tulee kokovartalokeltaisissaan kysymään, josko irtoisi euroa paria. Ei irtoa. Tossua toisen eteen.

Terkkarilla todetaan, ettei korvassa ole tulehdusta. Puolessatoista kuukaudessa on mennyt jo neljä antibioottikuuria, joten olen vähän kummissani. Lääkäri on ärsyttävä. Hän katsoo minua vähän alentavasti ja kysyy, onko kyseessä esikoiseni. Vastasin, että eka ja vika. Hän sanoo olevinaan ymmärtäväisesti, että stressaan liikaa. Tekisi mieli leipoa miestä turpaan, mutta häviäisin, sillä tohtori on aika tikissä. Tyydyn poistumaan paikalta teatraalisen loukkaantuneena.

Lidlissä on hiton hyvän näköisiä tomaatteja ja k-kaupassa mangososetarjous. Ja Kontulan subissa on, kuten aina, kaikista subiravintoloista paras palvelu. Millon viimeksi olette olleet ravintelissa, jossa henkilökunta asiakseen karkaisi tiskin takaa avatakseen ulko-oven vaunujen kanssa liikkuvalle?

Milo on ruvennut heräämään yöllä. Ei siis niin, että heräisi, kitisisi ja jatkaisi unta, vaan ihan heräämään. Se on kuulkaa ilo ja onni kaukana elämästä, kun tiuku repii neljää ja minä revin silmäluomiani kohti valtoimenaan rehottavia kulmakarvojani. Espresson kulutukseni (jota jumalan kiitos kahvikoneeni valmistaa!!!) on lisääntynyt keskimäärin 600%. Älyrannekkeeni kertoo, että kuluvan viikon unisaldoni on keskimäärin 4 h 33 min per yö. Se ei kuulkaa tytöt, pojat ja muunsukupuoliset ole paljoa se. Ei tarvitse olla kovin terävä kynä eikä edes kummonen pyyhekumi ymmärtääkseen, että vähän väsyttää. Olenkin sitä myöten kunnostautunut turhanpäiväisessä sähläämisessä. Tänään Mona toi minulle perästä jumppaan unohtamani hoitokassin ja eilen raavin sulanutta mikrokupua hellasta irti (ei muuten lähtenyt). Olen onnistunut hävittämään kolme paria sormikkaita kahteen päivään ja tänään korjasin jääkaapista niin kovaksi kuivuneen juustonpalan, että sillä olisi voinut tappaa jonkun, tai vähintäänkin aiheuttaa merkittävää tuhoa, tai jonkun luonnonkatastrofin tai jotain.

Mutta arjen harmaudessa on myös yksi väri. Se väri on reisilihas. Vihdonkin salilla uhkimani tunnit alkavat tuottaa tulosta. Olen edelleenkin vähän surkean näköinen yksilö, kun vararenkaat heiluen hikoilen menemään, mutta siitä huolimatta olen onnistunut käymään kolmesti viikossa. Kerroin blogissakin ennen salille läksimistä, kuinka en päässyt kosioasennosta ylös käyttämättä käsiäni. Olin niin rapakunnossa, että hävetti. Lyllersin ylös lattialta kuin parahinkin eläkeläinen. Mutta nyt kuulkaa pääsen ylös niin, että viuhahdus vain käy. Kuntoni puolesta voisin kosia porukaa yötä päivää (kirjaimellisestikin, sillä nukunhan tunteina vain sen neljä ja risat).

Ennen kaikkea olen ihastunut hiihtämiseen. Jep. Meidän salilla on hiihtolaite. Siinä on hyvä pistää hikeä pintaan kuin norjalainen huulirasvankäyttäjä konsanaan. Ennen kaikkea kivoja ovat laitteen pelit. Kalapeli on lempparini. Äkkiä kuluu kalori tai pari, kun yrittää hiihtää ilkeitä kaloja karkuun. Jos Suomen hiihtomaajoukkue olisi Lahden kisoja varten vain saanut harjoitella kalapelillä, niin olisi säästytty isolta skandaalilta sanon minä. 

Yyhoo kuittaa ja lähtee kaurapuuron keittoon! Loppuun vielä kuvakaappaus vanhasta leffaklassikosta. Kyseessä on Jumanji-elokuva, jossa Peter parka on ollut yli parikymmentä vuotta jumissa jossain viidakossa, vaikka näyttäkin kontulalaisesta Peralta maanantaitasureillaan. 

Sinkkumutsin salaiset päiväkirjat

11.11. Sinkkujen päivä. Kiinalaisten keksintö, jolla saadaan taas joku vinkeä tekosyy myydä tuiki tarpeetonta muovikrääsää puoleen hintaan. Olipahan myös joku kultaliike ottanut kopin ideasta ja tänään olisi saanut hakea todella halvat kihlat. Koska sitä maailma tarvitsee enemmän: muovia ja yllärikihloja. Mutta ajatus on tärkein, eikö niin. Sinkkujen päivä. Minun päiväni.

Sinkkuäitinä olo on aivan erilaista, kuin sinkkuna olo. Sinkkuna olin villi ja vapaa, huoleton menemään. Juoksin seikkailusta toiseen kuin mikäkin Disney-elokuvan päähenkilö ja valloitin maailmoja ja sydämiä. Eli pelasin puolijurrissa kavereiden kanssa tinderiä jossain baarissa, jolla on ulkolainen nimi, Prahassa, tai Vltavassa tai jotain.

Sinkkuäitinä huolettomuus on kaukana. Jännitystä riittää jo siinä, onko pojalla vain toisessa vai tällä kertaa molemmissa korvissa tulehdus. Elän reunalla, kun kaadan kahviini pari päivää vanhaa maitoa ja arvon, tuleeko ripuli vai ei.  Suuri seikkailu on nykyään sitä, kun tajuan, että juuri ostamani vessapaperisäkki unohtui vaunujen kuljetuskoppaan ja istun jo pöntöllä ja jäljellä oleassa rullassa on neljä arkkia paperia. Riittääköhän vai tuleeko paperiin sormen menevä reikä? Kutkuttavan jännittäviä momentteja sinkkumutsin elämässä.

Uuden äiti-identiteetin löytäminen oli vaikeaa, mutta sinkkuäitinä olo se vasta ydinfysiikkaa onkin. Mitenkäs juokset treffeillä, kun lapsen saa hoitoon joka kolmas sunnuntai ja tiistaiaamuisin. Tai kuinka loihtia uudesta, uskomattoman epäsuhtaisesta ja täysin vääristä paikoista lyllyvästä vartalosta joku hekumallinen seksitemppeli?

Ehkä minun pitäisi vain opetella markkinoimaan itseäni paremmin. Niinhän ne parhaimmat bisnesmiehet väittävät, että eskimollekin voi myydä jäätä, jos vain markkinointikamppis osuu oikeaan saumaan ja oikealle kohderyhmälle. Minä olen se valkoinen crayon-liitu, jota kukaan ei halua. Pitäisi siis uudistaa habitusta, olla se seksikkään punainen superväriliitu. Miehet ovat kautta aikojen antaneet tavaralleen nimiä. Ehkä voisin kokeilla samaa. Tisseilleni voisin antaa nimet lerppu ja lörppy. Alapääni voisin nimetä viimeaikaisen aktiivisuuden mukaan nimellä korppu. Toisaalta, se nimitys ei varmaan pyöritä sukkia monenkaan miehen jaloissa. Paras nimitys toosalle olisi varmaankin siis ilmainen ämpäri: heti aamulla kuudelta olis sadan metrin jono!

Aina sanotaan, että sinkut valittavat, mutta eivät persettä jaksa pihalle hilata, että mitään tapahtuisi. Ei tulla työpaikkoja tarjoamaan kotisohvalle, eikä tule myöskään prinssi valkoisella hevosella varmasti meidän eteisessä vastaan. Ei se hevonen kyllä mahtuisikaan tämän 70-luvun kerrostalon hissireppanaan. Enpähän siis kovasti valita, sillä en kyllä paljoa ole yrittänytkään. Kerran tein pirtelöä ja vein partsille, mutta toisin kuin siinä laulussa väitetään, ei tullu pojat pihalle vaikka oli todella hyvä smoothie (damn right, it's better than yours). Joskus jouluna ja juhannuksena olen swaippaillut tinderiä, mutta iloisempia yllätyksiä tuntuu löytyvän kindermunista.

Seurustelevat ihmiset toteavat aina, että onhan niitä miehiä, kuin kaloja meressä. Jep, onhan niitä, mutta ei ole lohiparvia paljoa Mellunmäessä näkynyt. Korkeintaan joku hienahjuinen insinöörisilakka, nenää bussipysäkillä kaivava lahna tai vanha suomalainen perinnekala, kännikala. Ei myöskään kuulemma pidä etsimällä etsiä, koska ikinä ei tiedä, vaikka kaupan kassalla tulisi rakkaus vastaan. Voisiko nyt ystävällisesti se ainutlatuinen ihminen ilmoittautua, joka on Alepan kassalta löytänyt avio-onnen, koska olen tämän kauppatarinan kuullut sata kertaa, mutta vielä kertaakaan en ole löytänyt ketään, joka olisi tässä onnistunut. Ilmianna itsesi, sinä klassisen kaupparomantiikan esimerkkiyksilö! Sillä kyllä perisuomalainen ennemmin hulluksi leimaa kuin vihille saattaa sellaisen, joka tuntemattomille kaupan kassalla turisee. 

Nyt pienen poikavauvan äitinä täytyy sanoa, että yyhooäitiys ei mitään suuria hurraahuutoja ole deittimarkkinoilla tähän mennessä aiheuttanut. Tuudittaudun kuitenkin siihen ajatukseen, että joskus homma helpottuu. On helpompi deittailla, kun lapset ovat vanhempia. Voi vikkelämmin viskoa mummilaan yöksi tai tuupata kakaran kummille iltapäiväksi. Ja toisaalta, ennen kaikkea pojan äitinä minulla on etulyöntiasema, sillä joskus joku onnekas mies viihtyy meillä ihan senkin takia, että laadukkaan seurani, hyvän ruokani ja jumalaisen vartaloni lisäksi meillä on pleikkari.

Toisaalta äitiys on myös muuttanut deittailun tarvetta. Ei ole tarvetta, eikä haluakaan hötkyillä. Jos jotain on äitiys opettanut minulle tähän mennessä, niin kyllä elämäni ohjaa niihin asioihin, joita haluan ja tarvitsen. Kuulostaa joltain tosi diipiltä aforismischaisselta, mutta niin se vain on. Se tapahtuu jos on tapahtuakseen, ja jos ei, niin aina voi tarttua facebookissa mainostettuun supertarjoukseen ja korjailla sisäisiä chakroja pimppikivillä.

Hyvää sinkkujen päivää kaikki sinkut! 

Töihin äitiysloman jälkeen - ihanaa!

Minulla on hirveä hinku takaisin töihin. Sitä ei saa sanoa ääneen, koska vain huono äiti ei halua viettää vuorokauden jokaista minuuttia jälkikasvuaan syleillen. Monet kanssani samoihin aikoihin synnyttäneet manaavat facebookissa nyt sitä, kun lapsi pitää viedä pian hoitoon. On niin vaikeaa, haikeaa ja surkeaa ja muita adjektiiveja, jotka eivät todellakaan kuvaa minun fiilistäni tarhaan lähdöstä, vaan lähinnä kotona olosta. Kotona on vaikeaa, haikeaa ja surkeaa. Töissä on sentään Annelin keittämää, niin vahvaa kahvia, että sitä voisi pitää jo lääkeaineena, ja aikuisia ihmisiä, jotka eivät revi housujani polvitaipeesta ja itke, kun yritän syödä jäähtynyttä lounastani otsasuoni ärsytyksestä sykkien.

Milo itkee paljon. Yhtenä aamuna havahduin siihen, että Milo itkee aina aamupalan läpi. Se oli meille jo niin normaalia, etten ajatellut sen olevan mitenkään poikkeavaa. Aina rattaisiin laitettaessa Milo itkee, ja aina, kun pitäisi olla nanosekunti paikallaan, että äiti saisi pyyhittyä takamuksen (jonka teemme turvallisuussyistä nykyään lattialla, sillä tuota apinaa ei aina saa yksin pidettyä aloillaan, kun se sille päälle ryhtyy), niin Milo itkee. Itkusta on tullut vakio. Oma tahto on jo tässä vaiheessa niin vahva, että joskus olen pulassa tuon mukulan kanssa. Kärsivällisyyttä ei tuolle pojalle ole kauhalla annettu, korkeintaan sellaisella pienen pienellä lusikalla, joka mätsää niihin mummulan kahvikuppeihin, joista juotu kahvi oli aina haaleaa, jos laittoi tilkankin maitoa.

Ja se iänikuinen uni. Olemme aloittaneet aamu-unikoulun. Milo kun tuppasi menemään sänkyyn yhdeksältä ja heräämään neljältä. Tavoitteena on nyt, että ennen kuutta emme nousisi puuronkeittoon. Aamulla rähmää silmistä lapioidessa katselimme sitä ennustajashowta telkkarista, koska muutakaan ei tullut. Onko Marjatan kuut ja tähdet nyt kohdillaan, miettii jonkin sortin henkipuhelimeksi itsensä tituleeraava ämmä telkkarissa. Aamupalan jälkeen alan odottaa kuin kuuta nousevaa, että koittaa päikkäriaika. Ja se koittaa kymmeneltä. Alle puolen tunnin päikkärien aikaan ehdin juuri ja juuri käydä vessassa, pestä kädet uudella, todella hyvän tuoksuisella saippeella ja saada lounaani lautaselle, kun jo taas vaunuista kuului kitinää.

Eilen minulla meni se kuuluisa vati nurin (ihan kirjaimellisestikin, sillä suutuspäissäni siirsin Milon sylistä lattialle ja läikytin risottoani sohvalle. Iisi pestä toi tomaatti!). Olimme nähneet nyyttivauvoja HopLopissa. Piti olla pojalta niin energiat veks ja äidillä hyvä draivi päällä. Tunnista omaa aikaa haaveillen tulin kotiin nukuttamaan pikkumiestä, joka siis ei tietenkään voi nukkua myöskään liikkuvissa vaunuissa, niin kuin muut vauvat, koska hän on erilainen nuori. Sain kuin sainkin pikkumihen nukkumaan ja aloin pilkkoa kasviksiani lounasta varten. Kello oli viisi ja olin syönyt viimeksi aamu kuudelta aamupalaa, joten arvata saattaa, pikkuisen vatsanpohjaa hiukoi tuo 11 tunnin paasto. Kymmenen minuutin päästä vaunuista kuului avuoton rääkyminen, joka ei loppunut millään. Otin pikkumiehen sisälle, puin, syötin, juotin, tarkastin vaipat ja rukoilin jumalilta, että itku loppuisi. Mikään keino ei tepsinyt, ja jumalatkin totesivat kylmästi, että no can do. 

Milo huusi koko kokkailuni ajan, ja ruoan "nautin" toisella kädellä lusikoiden riisiä kohti naamaria ja toisella kädellä pidellen rimpuilevaa, karjuvaa lasta lähelläni. Tärykalvoni alkoi itkemään peloissaan ja tunsin, kuinka pulssini kohosi ja stressitekijät söivät elämämäni loppupäästä vuoden pari. Järjellä ajattelin tietysti, että kyseessä on lapsi, jolla on hätä. Minun tulee tarjota syliä ja turvaa pienelle ihmiselle tämän vaikeuksissa. Tunteella ajattelin, että kyseessä ei ole lapsi, vaan saatanan kätyri, joka on lähetetty maapallolle pilaamaan elämäni.

Ainut kantava voima eilen oli, että se loppuu. (Ja äitini, jolle soitin itkien, ja joka tuli hetkeksi jeesimään, että sain haukattua vähän happea). Vauvavuoteni loppuu pian, sillä pääsen töihin. Milo menee tarhaan, jossa se voi molestoida muiden tärykalvoja lounaalla. Ja niin paljon kuin minä tuota ärsyttävää, kiuljuvaa lasta rakastan, niin ei kaikkia ole tehty kotiäideiksi. Minua ahdistaa se, kuinka oma elämäni on niin totaalisen pausella, ja seuraan vain lapseni kehitystä, kun hän yksi toisensa jälkeen oppii taitoja, jotka kaikki oppivat aikaanaan. Kaipaan haastetta elämään. En sitä ainaista: kuinka kauan kestät, ennen kuin rupeat itse itkemään - haastetta, vaan älyllisiä haasteita (joista en varmasti hetkeen tule selviämään kovin kunniakkaasti, sen verran ovat aivosoluni nyt eksyksissä). Kaipaan niitä naurunrehahduksia, kun työkaverini tappelevat siitä, saako joululauluja kuunnella marraskuussa ja niitä työmatkoja, kun radiosta ei tarvitse kuunnella Frööbeleitä. Uskon myös, että kun emme enää ole Milon kanssa yhdessä 24/7, niin kuin nyt, niin yhteinen aikamme on laadukkaampaa.

On varmasti haikeaa viedä Milo ensimmäisinä aamuina tarhaan. Varsinkin, jos selkääni jää tuijottamaan pieni, itkevä otus, ja hormonikyllästetty äiti sisälläni herää tuosta pienestä itkusta. Siinä tapauksessa varmasti itsekin tirautan kyyneleen pari. Tämän jälkeen tanssin kulman takana rundin pari macarenaa ja menen töihin. Ja varmasti Miloa kotiin hakiessa fiilis on onnentäyteinen siitä, että saan pienen ihmisen takaisin syliini. Ken tietää, ehkä jopa tanssitaan vähän yhdessä macarenaa autolla.

Minä haluan töihin! Enkä ole yhtään huonompi äiti sen takia! 

Miltä äidin unenpuute tuntuu?

Huomenta saatana. Näin olen todennut tässä muutaman viikon ajan oikeastaan joka ikinen aamu herättyäni. Milo itkee pinniksessä kuin päätä irti leikattaisi, että ottakaa nyt hitto ylös täältä. Tiuku repii viittä. Neljää, jos on aikaisempi aamu.

Kuuteen mennessä olen syöttänyt pojan, vaihdellut vaipat ja vaatteet ja kironnut molemmat munasarjani johonkin helvetin alimpiin syövereihin. Syön aamupuuroni joskus aamun pimeinä tunteina Vili Vilperin seikkaillessa nelosella. Aika hämärtyy, kun on niin väsynyt. Juon lasillisen vettä chiasiemenillä ja salaat toivon, että tukehtuisin. On vaan niin pirun pieniä ne siemenet. Saisipa nukkua.

Unettomuus on vanha kiinalainen kidutuskeino, tiesittekös sen. Ja jos ne kaiffarit siellä kaukana jotain osaavat, niin muovikrääsän valmistuksen ja kidutuksen. Välillä salaa toivon (enkä ole ainut, tiedän muitakin tämän kieroutuneen fantasian valtaamia), että tulisin niin sairaaksi, että joutuisin sairaalaan. Ja siellä saisin vihdoin nukkua. Joku kiva pikku keuhkokuume, joka vaatisi suonensisäisen antibioottihoidon. Saisi vedellä hirsiä niin paljon kuin sielu sietää. Tai vaihtoehtoisesti joku kiva pikku kooma. Viikonlopun mittainen retriitti höyhensarille ja maanantaina taas pirteänä sorvin ääreen.

Halloween tulee. Huomenna pitäsii olla joku varmaan joku mörkö. Se ainut aika vuodesta, kun nämä lattialla raahaavat silmäpussit ja otsassa kasvava tatti ovat cool. Meillä on huomenna ystäväni kanssa juhlat, joihin olen jaksanut panostaa nolla prosenttia. Näillä unilla juuri ja juuri kykenen nostamaan perseeni tästä sohvalta, en aina sitäkään. Olen ollut nyt jo yli 2 tuntia hereillä (joka on vähän surullista, koska kello on 7 aamulla), mutten ole vielä jaksanut väsätä aamupalaa. Kahvi auttaisi, jos sitä jaksaisi keitellä. Sen sijaan leikin oman elämäni walking deadia ja katson tsukutsuku chuggingtonjunaa telkkarista. Milo syö vieressä dubloja. Mietin, että mistä kohtaa arki vauvan kanssa kuuluisi olla ihanaa?

Aktiivisuusrannekkeeni kertoo, että olen viime yönä nukkunut taas viisi tuntia ja risat. Se on vakio. Joskus harvoin vitosen tilalla on pieni, näppärä nelonen. Olen viimeksi nukkunut 6 tuntia 6.10, kun Milo oli viimeksi yöhoidossa. Siitä on lähes kuukausi. En edes tiedä, milloin viimeksi olisin nukkunut länsimaalaisten standardien mukaisen, niinsanotun hyvän yön, 8 tuntia. Joku kieroutunut aivosolu päässäni ajattelee, etten enää koskaan myöskään tule nukkumaan niin paljon.

Miltähän tuntuu herätä aamulla virkeänä? Nukkuvatko toiset vauvat oikeasti yli 10 tuntisia öitä?  Kuseeko niiden äidit hunajaa? Mikseivät ihmiset nuku talviunta? Saanko yrittää? Mikä eläin Nipsu on?

Jotkut sanovat, että unettomuuteen tottuu. Paskan vitut tottuu. Väsymyksestä tulee vallitseva tila ja siihen voikin tottua, että koko ajan on sellainen kolmen promille känni ilman kivaa. Mutta kyllä tämä unenpuute vaikuttaa aika kokonaisvaltaisesti elämänlaatuun. Eihän kukaan järkevä ihminen nyt toivo tukehtuvansa chiasiemeneen!

Nyt lähden tekemään kaurapuuroa. Mikrossa. Jos sitä vaikka tuupertuisi hiutaleeseen. 

Arki on äidin parasta (ja pahinta) aikaa!

Suomen kieli on siitä vänkyrä, että aina kun suomalainen ei ole töissä, on hän lomalla. Joko kesälomalla, talvilomalla, sairaslomalla, äitiyslomalla, isyyslomalla, hermolomalla... Loma on sanana kadottanut kauniin merkityksen mielessäni. Ennen loma oli aikaa, kun istutin pikkasen liian leviän persukseni halpalentoyhtiön pikkusen liian kapiaan penkkiin, tilasin emolta punkkua ja lensin jonnekin, missä meri on kirkas ja rinksuissa on sateenvarjoja ja ananaksenpaloja. Join aamuauringon noustua italialaista lattea, vaeltelin päivän tarkastellen nähtävyyksiä ja nautin illallisen jossain tunnelmallisessa ravintolassa, jossa oli kankaiset liinat ja silti mäkkärin hinnat.

Nyt olen äitiyslomalla. Perseeni on entistäkin leveämpi, mutta halpalentoyhtiön ylikapean penkin sijaan saankin sovitella takapuoltani kaikkiin niihin farkkuihini, jotka hiljaa vinkuvat kuin viulun ylipingoittuneet kielet, kun yritän saada nappia kiinni. Ainut sateenvarjo löytyy eteistä, ei drinkistä. Ja jos jossain vaiheessa ehdin jotain muuta kuin vettä juomaan, ja sieltä löytyy joku sattuma, niin se ei todellakaan ole mikään raikas ananaksenpala, vaan mitä luultavimmin yöksi pöydälle unohtuneen kauramaidon tuotos. Milon kanssa vaeltelemme nykyään nähtävyyksien sijaan markettien käytävillä metsästäen parhaita tarjouksia pamperseista ja smoothiepusseista. Tiedän. Ajattelette, että liioittelen. Vaippatarjoukset ovat niin cliche. Mutta tarjouslentojen seuraaminen on tosiaan vaihtunut vaippatarjousten metsästykseen. (Ps. Tällä hetkellä halvimmat saa cittarista. )

Toisaalta sanotaan, että arki on ihmisten parasta aikaa. Tai niin se pitäisi olla. Olen samaa mieltä. Pitäisi saada arjen keskelle juhlaa. Omia hetkiä, mukavia hengähdystaukoja ja hiukan luksusta. Jos ei muuta, niin vie vaikka omat kangasliinat sinne mäkkäriin, tilaa jonkun vähän elähtäneen salaatin kurkkudipillä ja kertoo kaikille syövänsä tyylikkäässä loft-ravintolassa kanaa salaattipedillä, kauden kasviksilla ja pohjoismaisen eksoottisella kastikkeella (vai mitä Tytti ;) )

Äidit ovat mielestäni ehdottomasti maailman parhaita etsimään sitä juhlaa arjesta. Olen itsekin kunnostaunut tässä ilon ja onnen etsinnässä sieltä, missä sitä ei ennen ollut.  Pääsin kakalle yksin. JEI! Sain juoda kuumaa kahvia! Pääsin kampaajalle. Tai kauppaan yksin. Löydän arjen molekyylitasoisen pienistä asioista yllättäviä iloja, joita lapsettomat ihmiset eivät aina ymmärrä. Tai edes sellaiset, joiden vauvavuodesta on jo tovi. Onni löytyy niistä pikkusista hetkistä, kun kaunarit tulee televisiosta ja vauva juuri silloin viihtyy keskenään leikkien jollain lelulla, joka ei vilku ja soi laisinkaan. Uudenmallisesta metrosta, jossa pääsee vaunujenkin kanssa istumaan (ne vanhat vaunut suunnitteli kyllä joku urpå!). Kokonaisista öistä puhumattakaan. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olemme mammaporukalla kadehtineet kaikkia niitä ihmisiä, jotka saavat nukkua putkeen yönsä. Tekisi mieli käydä välillä ravistelemassa ihmisiä kadulla, että "etkö sä tajua, kuinka onnekas sä oot". En onneksi ole tehnyt näin. Vielä.

Vauvavuosi pysäyttää tarkastelemaan omaa arkea ja elämää. Se nimenomaan pysäyttää, sillä sen aikaa, kun äiti seuraa vauvansa kehittyvän ja kasvavan, ei äidille tapahdu juuri mitään. Ajan kulku pysähtyy, vain painovoima vetää silmäluomia ja tissejä alaspäin. Muuten elämä on pausella. Olen kuullut useammankin äidin pelkäävän vauvavuotensa alussa sitä, että oma elämä on nyt tätä, eikä ikinä enää pääse minnekään tai saa olla oma itsensä. Muut etenevät urillaan, valloittavat maailmaa, saavat erivärisiä vöitä taisteluharrastuksissaan ja palkintoja kakkukilpailuissa. Äiti postaa facebookkiin lähinnä jälkikasvunsa kuvia ja testituloksia siitä, mikä hedelmä sä oot. Muut postaavat kuvia passeistaan ja lentolipuistaan, että nyt mennään. Ainut käyttämäni passi viimeisen vuoden sisään on k-marketin salaattipassi: kymmenes salaatti puoleen hintaan! Muut käyvät ulkona, pynttäytyvät ja ravaavat deitseillä. Itsestäni voin todeta vain, että seksi on kivaa, mutta joulu tulee useammin.

Jotkut sanovat, että vauvavuosi on niin lyhyt, siitä pitää nauttia. Lyhyt? Vitut on. Sanoppa jollekin, että bussi tulee vuoden päästä. Niin, eipä ole lyhyt aika enää ei. Toisaalta se on mahtavaa aikaa muuttua, tarkastella itseään ja elämäänsä ja löytää niitä iloja vaikka siitä pesukoneesta, joka antoi ulos tasaparin sukkia. Äitivuonna voi hyvin konmarittaa kaiken schaiban pois omasta elämästään ja oppia arvostamaan niitä asioita, jotka itselle ovat oikeasti tärkeitä. En tarkoita vain sitä arkea vaippapyllyn kanssa. Kukaan muu ei saa niin paljon henkisiä orgasmeja kuumasta kahvista, kuin arkea satakymppi lasissa pyörittävä äidinraato.

Minä nautin arjesta. Onhan tämä välillä puurtamista, mutta on tässä ihan hyviäkin puolia. Oma elämä on kyllä viimeisen vuoden aikana aika tehokkaasti pistetty remonttiin, ja ihan tyytyväinen olen lopputulokseen. Ainut, mistä en niin piittaa on tuo uimarenkula tuossa keskivartalon paikkeilla, mutta siitäkin pikkuhiljaa pistelen niin sanotusti ilmoja pihalle. Eilen puntari näytti taas kilon vähemmän, kuin viime viikolla. Hiljaa hyvä tulee. 

Vauvavuoden Äitihoroskooppi

Äitihoroskooppi

Kauris: 23.12-20.1

Kaurisäiti on äärimmäisen ahkera ahertaja. Hän hoitaa aina asialliset hommat ennen huveja, jonka takia hän on äärimmäisen tehokas, mutta jumalattoman tylsä. Kaurisäiti rakensi vauvallen pinnasängyn omasta metsästä hampailla jyrsien kaadetuista koivuista ja otti synnytyksen yhtenä hommana alati kasvavalla task-listillään. Kaurisäiti rakastaa lakeja ja sääntöjä, etenkin neuvolan suosituksia. Raskausaikana hän seurasi niin raadollisen tarkasti ruokavaliotaan, ettei suostunut syömään kalaa laisinkaan, koska ei tiennyt, oliko lohella ollut elinaikanaan riittävän tasapainoinen tunne-elämä. Ottaessaan jonkun projektin hallintaansa, ei kaurisäiti näe eikä kuule mitään muuta, jonka takia kaurisvaimojen miehet saavat elää yleensä varsin villiä elämää jälkikasvun kanssa. Kaurisäiti ei välttämättä huomaa perheen lähteneen Espanjan lomalle ennen kuin he tulevat takaisin, ja projeti pyykkivuori alkaa.
Motto: "ain laulain työtäs tee"
Onnenkapistus: omat kädet

Vesimies: 21.1-19.2

Vesimiesäiti on kapinallinen, omien polkujen kulkija. Koska neuvola tuputtaa syöttämään vauvalle sitä fucking perunaa, ei vesimiesäidin pöydästä löydy pottumuusia koskaan. Sen sijaan hän kasvattaa puutarhassaan riisiä, ei sadokkuuden, vaan vittumaisuutensa vuoksi. Vesimiesäiti on mammapiireissä pidetty mölymaha, joka kapinoi kovaäänisesti Hoplopin henkilökunnalle itseään tai kenen tahansa muun pallomeressä kokemaa vääryttä vastaan. Vesimiesäiti ei myönnä itse tuntevansa minkään näköisiä tunteita, vaikka suorastaan herskyy niitä. Vesimiesäidin lapset usein nauravat äidilleen hyväntuulisesti, paitsi jos äiti suuttuu, jolloin lapset pakenevat Siperiaan. Vesimiesäiti on todella tietoinen vallalla olevista muotivirtauksista ja suosituksista, mutta vain, jotta voisi olla noudattamatta niitä ja kulkea omia polkujaan.
Motto: "my way high way"
Onnenkapistus: joku, mitä muilla ei oo

Kalat: 20.2-20.3

Kalatäiti on unelmoija ja haaveilija. Hän romantisoi kaiken ja näkee paskavaipoissakin vain kasan rakkauden jätettä. Kalatäidin silmille on painettu niin penteleen tiukkaan söpöt, sydämen muotoiset, vaaleanpunaiset lasit, että nenällä on elinikäinen painauma. Kalatäidin mielestä se painauma on söpö, koska se on ehkä vähän sydämen muotoinen, kun oikeasta alaviistosta katsoo. Noiden lasien läpi kalatäiti katsoo kaikkea äitiydessä rakastavasti ja herkästi. Kritiikkiä kalatäiti ei osaa ottaa vastaan laisinkaan, ja hän ratkaiseekin riidat yksinkeratisesti itkemällä. Joskus kalatäiti äityy haaveilemaan niin paljon, ettei muista hoitaa äitiyden velvollisuuksiaan, ja on ihan nemoa (ja todellisuudentajua) etsimässä. Kalatäiti rakastuu kaikkeen ja kaikkiin, ja voi herkästi tuhlata asuntolainan käsirahan newbien nallehousuihin. Pankit myöntävät kalatäideille harvoin visakortteja.
Motto: "IHANA!!!"
Onnenkapistus: kaikki vauvan helyt

Oinas: 21.3-20.4

Oinasäiti on aikaansaava aloitteellisuutensa vuoksi. Hän on perustanut paikallisen odottajien klubin, jonka jälkeen mammakerhon, ja kaavailee taaperotiimin aloittamista ja Mannerheimin lastensuojeluliiton kaappaamista valtaansa. Oinasäiti ei vain bloggaa äitiydestä, vaan kirjoittaa siitä kirjoja ja ohjaa omaan elämäänsä perustuvia elokuvia. Hänellä on oma äitiysvaatesarja ja talk-show. Oinasäiti on itsenäinen eikä hän luota muihin, jonka takia hän synnyttikin kotona yksinään, etteivät kätilöt turhaan häiritsisi suoritusta. Oinasäidin lapset yökyläilevät ensimmäisen kerran mummolassa parikymppisinä, sillä oinasäiti ei voi luottaa muiden hoitavan äidin roolia yhtä hyvin kuin hän itse sen tekee. Oinasäidin pinna on lyhyt kuin juhannusyö, eikä häntä kannata turhaan suututtaa. Oinasäiti rakastaa haasteita, jonka takia hänellä on mitä luultavimmin helevetin hankala mies ja vähintään viisi lasta, kolme työpaikkaa, rescuekoira ja varaosista rakennettu perheauto.
Motto: "minä ite"
Onnenkapistus: aloitelaatikon avain

Härkä: 21.4-20.5

Härkä-äiti on nautiskelija. Hän rakastaa aistinautintoja ja nauttii hemmottelusta. Tästä syystä härkä-äideille tuppaa kertymään muita herkemmin raskauskiloja, ja ne tarraavat vyötärölle kuin toffee takahampaisiin. Härkä-äiti mitä luultavimmin omistaa salikortin, muttei koskaan käy siellä, paitsi ehkä solariumissa. Ja saunassa. Härkä-äidin elämää määrittää mukavuus, ja hän suorittaa äitiyttä täysin fiilispohjalta tehden sitä, mikä hyvältä milloinkin tuntuu. Raskausaika oli härkä-äidin elämän juhlaa: hän kävi raskaushieronnassa, Tallinnassa spassa, kampaajalla ja laittoi vielä miehensä hieromaan hartioita ja sipsuttamaan selkää koko toisen ja kolmannen kolmanneksen. Synnytyksestä härkä-äiti ajatteli etukäteen, että ihana päästä hierottavaksi sinne ammeeseen. Härkä-äidit rakastavat turvallisuutta ja kärsivät herkästi sisäisestä muutosvastarinnasta, jonka takia he säännöllisesti valittavat facebookissa, etteivät kestä sitä, kun vauvat kasvavat. Härkä-äideille on maailman helpoin ostaa äitienpäivälahja: mikä vain lahjakortti mihin vain, jossa hipsutellaan ja hierotaan.
Motto: "Ah"
Onnenkapistus: hieromasau... eiku hierontasauva

Kaksoset 21.5-21.6

Kaksosäiti on puhelias ja valpas höpöttäjä. Hän tuntee kaikki oman asuinalueensa lapsiperheet ja hekeutuu aktiivisesti kaltaistensa seuraan. Kaksosäiti etsii aina perimmäistä totuutta ja jakaa mielellään tietoa muille, jonka takia hän on helvetin ärsyttävä, mutta silti tiukan paikan tullen kaikki soittavat juuri kaksosäidille. Mitä tietoon tulee, on kaksosäiti kävelevää sanakirjaakin kattavampi teos tiukkaa faktaa ja empiirisiä tutkimuksia. Kaksosäidistä on tämän sosiaalisuuden ja iloisuuden vuoksi helppo pitää, ainakin silloin, kun on itse yhtä hyvällä tuulella, tai tukevassa nousuhumalassa. Kaksosäiti aloittaa mielellään prokkiksia, mutta ei jaksa saattaa niitä päätökseen, jonka takia hänellä on jokaisesta maailmaan tuomastaan lapsesta olemassa puoliksi täytetty vauvakirja.
Motto: "luin WHO:n tuoreimmasta julkaisusta, että..."
Onnenkapistus: älykännykkä supernetillä

Rapu 22.6-22.7

Rapuäiti on koti-ihminen henkeen ja vereen. Hänellä on tarkkaan harkittu ja rakkaudella valittu lapsiturvallinen sisustustakka, pentikin pitsimatto ja iittalan astiasto (jossa hän vaalii niitä pieniä punaisia tarroja, ja suuttuu, jos joku kehtaa sen irrottaa!). Hän on nallekarhu, jonka ainut ja tärkein elämäntehtävä on huolehtia perheestään ja läheisistään. Rapuäidit eivät välttämättä tapaa muita äitejä, elleivät muut äidit tule ravun täydellisen taaperoturvalliseen kotiin. Rapuäiti ei vain laita pistorasaisuojia, vaan hän on koeajanut ne koittamalla kaivaa itse tulppia pihalle haarukoilla. Kaikki kasvatus on rapuäidin mieleen. Rapuäiti rakastaa lastenkasvatusta, ja hänellä on mitä luultavimmin myös todella hyvinvoiva puutarha. Hän kasvattaa myös jotain lapsiystävällistä koirarotua ja pitkää tukkaa. Rapuäiti rakastaa pysyvyyttä, jonka takia hän on äärimmäisen uskollinen puoliso. Samasta syystä hän myös pitää kauniista ja rohkeista, sillä se on ainut sarja, joka on pyörinyt telkkarissa koko hänen elämänsä ajan.
Motto: "Home sweet home"
Onnenkapistus: Kulmasuoja

Leijona 23-7-22.8

Leijonaäiti on vahva johtajatyyppi. Hän on perheensä pää, joka johtaa ja suojelee ansiokkaasti omaa laumaansa. Isä tuntee pelonsekaista kunnioitusta leijonaäitiä kohtaan. Leijonaäiti on suorapuheinen ja karsimaattinen viidakon ja vauvakerhon kuningas, joka päättää, mitä kahvilaatua muut äidit saavat yhteiskahviksi tuoda. Leijonaäidin märkä päiväuni on koulun vanhempainkerhon puheenjohtajuus, johon pestiin hänet karismaattisuutensa vuoksi myös aikanaan valitaan. Leijonaäidin lapset oppivat jo ennen kuuden kuukauden ikää, että äidille voi kiukutella, muttei se mitään auta, joten he käyttäyvyät aina poikkeuksellisen hyvin.  Leijonaäiti arvostaa estetiikkaa. Hän aloitti raskauskilojen tiputuksen jo hyvissä ajoin ennen synnytystä, ja olikin vanhoissa, tutuissa ihannemitoissaan jo kolme tuntia synnytyksen jälkeen. Leijonaäiti on se vihattu ja ihailtu tyyppi, josta kaikki kysyvät, että kuinka ihmeessä tolla voi olla noin monta lasta ja silti näyttää noin hyvältä.
Motto: "Olen päättänyt, että..."
Onnenkapistus: kahvikuppi, jota voi kilistää, jotta saa puheenvuoron

Neitsyt 23-8-22.9

Neitsyt on äärimmäisen pikkutarkka, järjestelmällinen ja kriittinen äiti. Neitsytäiti kokkaa itse kaikki vauvansa ruoat. Hän ei vain paista ja keitä, vaan kasvattaa raaka-aineet itse pienessä, täydellisessä järjestyksessä olevassa kasvihuoneessaan, jossa on koneellisesti kontrolloitu ilmanvaihto ja turvakamerat. Neitsytäidin lapset puetaan aina mätsääviin vaatteisiin sukkia myöten, jotka neitsytäiti on itse kutonut laatutarkkailun läpipäässesitä lankakeristä. Tarkimmat valitsevat myös vaipan kuosin sen mukaan, minkä väriseeen haalariin mukula tänään pujahtaa. Neitsytäidin lapset syntyvät äidin päättämällä aikataululla silkalla tahdonvoimalla. Ehdottomasti suurin osa yksinhuoltajista on neitsytäitejä, sillä harva mies kestää tällaista pelleilyä pitkään. Neitsytäiti kritisoi herkästi ennen kaikkea omaa äitiyttään ja pyrkii aina täydellisyyteen. Neitysäiti on äärimmäisen älykäs ja hänellä on norsun muisti, jonka takia hän voi vielä 20 vuoden päästä riidan ilmetessä käyttää taisteluaseinaan niitä suusta päässeitä sammakoita, joita mies sanoi synnytyssalissa. Neitsytäidit ovat myös siitä poikkeuksellisia, että he muistavat oman syntymänsä.
Motto: "riviin järjesty"
Onnenkapistus: Avioehto

Vaaka 23.9-23.10

Vaakaäiti on punnitseva pohdiskelija. Hän ei kysyttäessä voinut päättää, tahtoisiko mieluummin tytön vai pojan, ja varmuuden vuoksi tekeekin varmaan lapsia niin kauan, että saa molemmat. Vaakaäiti on yksi parhaita kuuntelijoita ja uskollisimpia mammaystäviä. Hänellä on vahva oikeellisuudentaju, jota hän harvemmin kuitenkaan tuo esiin, sillä ei halua aiheuttaa sen kummempaa haloota itsestään. Vaakaäiti ei purematta niele mitään ohjeita ja vinkkejä, vaan pohtii kaikkea viikkotolkulla omassa rauhassaan, kunnes asia ei ole edes enää ajankohtainen. Vaakaäiti mitä luultavimmin ei laita lastaan tarhaan, sillä hän ei yksinkertaisesti kykene päättämään päiväkodin ja perhepäivähoidon välillä. Vaakaäiti on mahtava vaimoa, sillä hän ei ikinä nalkuta tai tappele kaukosäätimestä, sillä kaikilta kanavilta tulee varmaan ihan yhtä hyvää ohjelmaa. Riitatilanteissa ja facebookin vauvaryhmissä vaakaäiti on niitä diplomaattisia riita poikki ja voita väliin-typpejä, jotka kutsuvat yypeen paikalle.
Motto: "pitää vielä miettiä!
Onnenkapistus: luotettava talousvaaka

Skorpioni 24.10-22.11

Skorpioniäiti on leiskuva, vihainen ja vaarallinen tulisielu. Hän on äärimmäisen intohimoinen eikä pelkää näyttää sitä. Poikkeuksetta juuri skorppioniäideille on suotu normaalia kovempi ääni, jossa on ajoittain ripaus huutamisesta aiheututta käheyttä. Skorpioniäiti on jotain mieltä, ja pysyy perkele siinä mielipiteessään, vaikka maailma kaatuisi. Hän on tulisielu, jonka ääni kaikuu vanhempainilloissa yli salien, ja jonka kaikki tuntevat, hyvässä ja pahassa. Skorpioniäiti ihailee kreikan jumalhahmoja ja etäisesti muistuttaa mahtipontisuudessaan näitä, varsinkin muiden äitien seurassa ja kirjakerhon asiakaspalveluun soittaessaan, koska kaikkihan me tiedetään, ettei sieltä ikinä kukaan vastaa. Skorpioniäidin kanssa ei yleensä voi keskustella mistään, sillä hän on niin järkkymätön mielipiteissään, että eripuraa kohdatessaan hän syö toisen keskustelijan.
Motto: "mä näytän sulle"
Onnenkapistus: sammutuspeite

Jousimies 23.11-22.12

Jousimiesäiti on maaiman kansalainen. Hän on spontaani matkustelija, joka on aina menossa. Hän matkustaa niin kirjaimellisesti kuin mielikuvituksessaankin. Jousimiesäiti innostuu herkästi lastensa leikeistä ja lähtee niihin välillä turhankin innokkaasti mukaan, joka myöhemmällä iällä aiheuttaa lapsissa häpeää, kun äiti vielä yläasteella ehdottaa hippaleikkejä välkällä. (Se, mitä äiti tekee koululla, sitä ei kukaan tiedä.) Ei ole ihan varmaa, uskooko jousimiesäiti vieläkin joulupukkiin, vai esittääkö hän vaan. Jousimiesäiti on nopeasti syttyvä ja impulsiivinen, jonka takia hän lähtee usein päätä pahkaa mukaan mitä typerimpiin ideoihin. Hänellä on porttari hoploppiin ja paikallisen huolto-aseman leikkinurkkaukseen. Jousimiesäidin voi olla vaikea sitoutua rutiineihin, sillä hän kyllästyy helposti, jonka takia heillä on lasten kanssa joka viikko uusi harrastus ja pahimmassa tapauksessa uusi isä. 
Motto: "jee, mennään!"
Onnenkapistus: kaappi narniaan

Moderni morsiussauna

Perinteinen morsiussauna on monen morsmaikun arvostama perinne. Mutta kun kaveriporukassa on ollut yhdet jos toisekin häät, niin on kiva välillä rikkoa vähän kaavaa. Näin mekin teimme, kun ystäväni Henna meni naimisiin. Sillä kyseessä oli avioliittoon karkaaminen, pidettiin polttaritkin ns. after-meiningeillä.

Perinteisesti morsiussaunassa pidetään paljon meteliä. Vanhaan aikaan kalisuteltiin kattiloita ja hakattiin saunan seiniä. Tällä oli tarkoitus karkoittaa pahat henget ja ilkeät ajatukset ja muut vitsaukset (kuten naapurit). Me emme ruvenneet astioita pistämään paskaksi, vuokramökillä kun oltiin. Sen sijaan lauloimme Hennalle niin kovaa, kuin vain lähti, ja koitimme voimakkailla keuhkoillamme karkoittaa nämä pahat henget. Sävel oli kaikille tuttu, sanat vähän muunneltu.

Jälleen lähtee tytöt juomaan
syöksyy jengi karkeloimaan
Nyt on Hennan afterpolttariiiit
Tänne tultiin hauskaa pitää
Huomenna ei muista mitää
Mutta kaikki laulakaa nyt vaan

Daa daa daada daada
Hennan täytyi mies nyt saada
Irakista löysi Henna nyt sen sen seeeeeen

Daa daa daada daada
Lisää juomaa lasiin kaada
Henna on nyt rouvanainen...

Tauko pieni kohta koittaa
vielä pitää dokaa ja soittaa
kaikki mukaan daadadaddadaaa
Rouvaksi on Henna luotu,
onnea rakkauteen on suotu
Jokainen nyt maljaa nostaa saa...

Daa daa daada daada...

Morsiussaunassa on perinteisesti ketkuteltu ilkosillaan, mutta me tahdoimme pukea Hennan kunnon böönaksi. Biksujen alaosan kanssa puimme Hennalle seksikkään sukkanauhan, sekä nännien päälle burleskitanssista tutut tasselit. Perinteisen bride to be - nauhan tuunasimme vetämällä tussilla to be - sanat ylitse, sillä häät oli jo tanssittu.

Perinteisessä saunassa morsian pestään päästä varpaisiin. Ennen taidettin pestä rajummin, suunnilleen tuoreilla nokkosilla. Nykyään suositaan hemmottelevampia pesumuotoja. Tarkoitus on kuitenkin pestä vanhat, pahat asiat pois ja uudistaa morsmaikku avioliittoa varten. Me toteutimme tietysti tämänkin modernisti. Meillä oli kaksi tussia. Musta permanenttitussi ja sininen ei-permanentti. Permanenttitussilla kirjoitimme Hennan kroppaan (sovituille alueille, jotta kehtaa maanantaina mennä töihin) asioita, joita haluamme heidän liitossaan olevan. Sinisellä tussilla taas kirjoitimme niitä asioita, joita emme liittoon halua. Oli muuten aika veikeän näköinen morsian.

Savusaunan lauteilla rentouduimme kaikki kilpaa. Ihana savun tuoksu ja lämpöiset löylyt saivat kaikkien naamalle naantalin arskan. Perineisesti morsiamen paikalla saunassa on ollut havuja, sillä avioliitto ei ole aina helppoa, vaan välillä elämä pistelee ikävästi. Me pistelimme vähän toisella tapaa. Kata oli tuonut arkistojen aarteista ruoskan, joka on selvinnyt kaiken maailman känni-illoista jo yli vuosikymmenen ajan ja oli kuin olikin edelleen tallella. Saunatauolla jokainen sai vuorollaan sivaista piiskalla pikkusen ja toivottaa vielä liittoon jotain hyvää. Ruoska ajoi myös saunavastan asiaa, joka on morsissaunassa pitänyt perinteisesti pintansa. Lokakuisista koivuista tehty vasta olisi ollut ehkä hiukan raju, joten päädyimme pelkkään piiskaan. Eipähän tarvinnut kelataisia lehtiä korjata saunan seinistä seuraavana aamuna.

Morsian on pesty perinteisesti kananmunalla, jauhoilla ja suolalla. Näiden on tarkoitus tuoda liittoon hedelmällisyyttä, rakkautta ja varallisuutta. Me tuunasimme tämänkin tälle aikakaudelle. Suolan sijaan pesimme selän sokerilla, sillä suolan saantisuositus on nykyään niin pieni. Päälle ripottelimme jauhoja, mutta jotain uberterveellisiä kokojyvägrahamversioita, koska valkoiset vehnäjauhot on höttöä ja lihottaa. Päähän nakkasimme vielä kananmunan, mutta vain valkuaisen, keltuaisen heitimme terveyssyistä jorpakkoon. Pestessään leivontatarvikkeet vartaloltaan, myös sinisellä tussilla kirjoitetut pahat asiat peseytyivät pois, ja Hennan vartalolle jäi vain ihania asioita, joita toivoimme liitolle.

Perinteisessä morsiussaunassa morsian on juossut saunan ympäri huudelleen exiensä nimiä ja tällä tavoin jättänyt ne taakseen. Me emme pistäneet Hennaa juoksemaan nakupellenä pusikoissa, vaan heitimme heipat exille catwalk-style. Hennan tehtävä oli kävellä tyylikkäästi lankkupolkua saunalta mökille ja takaisin suurten suosionosoitusten saattelemana. Toisessa päässä hän heitti hyvästit exille, vilkutti miehet mielessään männikköön ja palasi saunalle ilman menneisyyden haamuja.

Perinteisesti morsisussaunassa käännetään morsiamen vaatteet ympäri ja juhlavieraat seuraavat morsiamen reaktiota, kun hän kääntelee vänkyrällä olevia sukkiaan. Jos morsian turhautuu tai suuttuu, tulee hän liitossaan myös olemaan äkkipikainen. Jos morsian ei ole moksiskaan, tulee myös liitossa hänellä olemaan lehmän hermot ja pitkä piimä. No, muutamissa morsiussaunoissa juhlavieraana ollut, nyt itse alttarille astellut morsian voi jo odottaa vaatteiden kääntöä, joten me teimme omat temppumme. Emme kääntäneetkään vaatteita laisinkaan. Hennan nauttiessa boolia alakerrassa, hiivin parvelle ja Hennan laukulle ja varastin hänen pikkuhousunsa. Tilalle laitoin meidän varta vasten hankkimat "rouvain housut". 

Sellainen morsiussauna se. Tämän vuosisadan versio onnistui todella hyvin, joskin Henna löysi pikkuhousunsa ja nämä rouvainhousut päätyivät loppuillaksi seinälle koristeeksi.

Ps. Booli oli njamnjam.

Somemutsit ja tuulettimet

Nyt saatan sohaista sellaista isomman kokoista ampparipesää tai jotain pms-oireista kärsivää, nukkuvaa naaraskarhua tällä kirjoituksella. Tai heittää sitä itseään vauhkona viuhuvaan tuulettimeen. Saatin kuitenkin yh-mammojen kanssa tänään sellainen keskustelu aiheesta, että oli pakko purkaa nämä ajatukset.

Some. Ihana kamala some. Ja kaikki ne äidit, jotka äitiys"lomallaan" viettävät pitkiä hetkiä facebookin ihmeellisessä maailmassa, eksyvät milloin mihinkin ryhmiin ja rupeavat riehumaan. Jep.

Tämä on niin tuttua. Liian tuttua. Joku, sanotaan vaikka Maija, postaa kysymyksen, sanotaan nyt vaikka unikoulusta. Tassutusta on kokeiltu, ja nyt on ajateltu siirtyä pistäytymisunikouluun. Miten toimin?

Ensimmäisenä huudeille ennättää Liisa. Liisa kehoittaa jatkamaan tassuttelua, koska sellainen huudatus on kyllä väärin. Seuraavana kantaa ottaa Satu, joka kertoo, että heidän seitsemän veljestä on ainakin saatu tassuttelemalla nukkumaan, että yritystä vaan. Hanna tulee pistämään oman lusikkansa soppaan, ja sanoo, että perhepeti on luonnollisin paikka lapsen nukkua. Maija kommentoi tähän, ettei voi nukkua, kun vauva pyörii. Hanna sanoo, että voipas, ota melatoniini. Takavasemmalta keskusteluun hyökkäävät Tupu, Hupu ja Lupu, jotka passiivisaggressiviisesti toteavat, että "voihan sitä unikouluttaa, mutta minä ainakin välitän lapsestani sen verran, että jaksan valvoa". Tiina lisää keskusteluun sen gif:in, jossa Thrillerin musiikkivideolla vielä semimusta Michael Jackson syö poppareita. Johanna lisää ensimmäisen kommentin, joka vastaa Maijan alkuperäiseen kysymykseen. Hanna vetää siitä täysin asiattomasti kattilallisen hernerokkaa nokkaan, ja kiukkuisena toteaa, että "sä et tunne mua yhtään pälä pälä läpä läpä älä tuu arvostelee". Joku elämän_koulun kansallissankari tulee siihen vielä vinkumaan kaveriksi, että Maijasta pitäs tehdä lasu.

Maija poistaa koko keskustelun, josta joku kantelee jumalasta seuraavalle, yypeelle, joka poistaa Maijan ryhmästä, koska keskutelujen poistaminen on kielletty.

Onpa siis jännä, ettei kukaan enää uskalla avata sanaista arkkuaan somemaailmassa. Yhtenä päivänä kommentoin yhteen näistä enemmän kohua aiheuttaneista ketjuista. Kyseessä oli suosittu, useita tuhansia käyttäjiä sisältävä ryhmä facebookissa. Ystäväni näki kommenttini omassa fiidissään ja hän laittoi minulle ihan viestiä, että KUINKA SÄ USKALSIT KOMMENTOIDA SIELLÄ? Kyseessä on ryhmä, jossa lähes satasaletisti pienimmästäkin kannanotosta ottaa jollain tapaa turpaansa. Tällain Carrie Bradshaw - tyyppisesti on pakko kysyä: missä vaiheessa sodat siirtyivät someen?

Vauvaryhmissä on sillä tavalla jännä ilmapiiri, että jotkut asiat ovat pyhiä. Imetystä ei saa kommentoida negatiiviseen sävyyn koskaan (vaikka imettäisit kymmenvuotiasta), perhepetiin ei kajota, ja jokaisen äidin tulee saada viettää jokainen päivän hetki lapsensa kanssa. Jollain tapaa erityistä ihailua nauttivat ne äidit, jotka eivät edes haluaisi ottaa omaa aikaa, tai jotka toteuttavat lapsentahtisuutta sen kaikessa monipuolisuudessaan kaikilla elämän osa-alueilla. Eikä siinä mitään. Monet näistä ovat ihania periaatteita ja tuen esimerkiksi imetyksen sallimista ihan jokaisessa maailman kolkassa. Mutta olepa eri mieltä. Se ei sovikaan. Usko pois. Jos googlettaa "en halua imettää", saa jo ensimmäisissä linkeissä isommat vihat päälleen, kuin Hitler juutalaisessa homobaarissa.  Tai jos iskee vauvaryhmään linkin koskien pilttien ravintokoostumusta, tulee kolmensadan sormiruokaa hypettävän kommentin lisäksi joku jääkaappipakastimen kokoinen korsto illalla kotiovelle ja tekee sinusta iltapalaa.

Kuulun itse useampiin vauvaryhmiin facebookissa, ja sieltä ne yyhooäipätkin löysin, joiden kanssa nyt whatsappaillaan joka päivä. Olen saanut sieltä mahtavaa vertaistukea, ihania tsemppauksia tammimammojen laihtariposselta, mielenkiintoisia linkkejä ja lukenut sadoittain mahtavia keskusteluja. Mutta olen kohdannut myös someraivoa, vinkumista ja monkumista, oman äitiyteni lyttäämistä. Asiaa ei tietysti helpota se, että olen tällainen ihminen, joka lätkäisee aika surutta oman elämänsä interwebbiin ihmisten luettavaksi. Olen kuitenkin valmis ottamaan vastaan rakentavaa keskustelua. Mutta en minäkään omia kokemuksiani siellä jaa ihan vain sen takia, että joku pirkkoirmeli voisi käydä viisastelemassa ja nakkelemassa paskaa tuulettimeen.

Kyselin muutamilta äideiltä, ja vallitseva kanta oli se, ettei someen uskalla postata mitään, koska pelkää, mitä sieltä tulee takaisin. En tarkoita rajoittaa ihmisten sananvapautta, mutta onhan tässä nyt jotain mätää. Someen syydetään ties mitä schaibaa, josta kasvokkain emme uskaltaisi sanoa prosenttiakaan. Vai osaatteko kuvitella tuon Maijan, Liisan, Hannan ja kumppaneiden keskustelun johonkin keskustan tuntumassa sijaitsevan bussikatoksen alle? Tupu, Hupu ja Lupu sinne vähän nyrkkiä ja helistintä heristelemään. Tiina vetelemään poppareita siihen viekkuun.

Itse toivoisin, että myös somekeskusteluissa sanottaisi vain niitä asioita, joita kehtaisi täräyttää päin naamataulua siellä viiskasin pysäkilläkin. Monet äidit (allekirjoittanut mukaan lukien) ovat saaneet ryhmistä suurta tukea, tavanneet vertaisiaan, ystävystyneet ja vähintäänkin viihtyneet. Mutta luulen, ettei ole yksi eikä kaksi äitiä, jotka ovat pettyneet ja itkeneet, tunteneet turhaa huonommuutta. Äärimielipiteet on ihan kivoja, mutta ei niitä tarvitse aina kaiuttimiin kailottaa. CAPS LOCKILLA! Ehkä peräänkuulutan ymmärrystä, sillä meitä on ihan hiton moneen junaan, kaikille asemille ja aika moni menee vielä dösällä. Fiteimmät juoksee.

Peeäs... Siirsin yleisön pyynnöstä meidän kuvasaasteet instaan. Halukkaat voi seurata yyhoomutsin ja apinan kommelluksia sieltä: voivmitap.