Voiko vauvan kanssa mennä mihin vain?

Vauvan kanssa voi mennä mihin vaan. Nämä sanat sanoin ihan itse. Meikämandariini ihan pokkana höpisi jossain äitiyden hekumahetkillä tuollaista häränkakkaa. Nyt joudun päiväkahvien palanpainikkeena syömään sanojani. Vauvan kanssa tosiaan ei mennä ihan mihin vaan.

On ihana ajatus, että lapsen kanssa voisi tehdä mitä vain. Mutta kun ei vain voi. Välillä tuntuu, että näin yh-mutsina jotkut asiat ovat vielä hankalampia. Käyppä jumpassa kolmesti viikossa. Ei onnistu ei.  Leffaan meno vaatii aina suuria järjestelyjä, kun ei tuota naperoa tosta noin vain sinne K-16 kuviin raahata. Ja vauvakinossa pyörii kuitenkin kymmenettä viikkoa vain se yösyöttö. Illalla ei lähdetä iltakävelylle enää nukkumaanmenoaikaan, eikä muutenkaan kävelylle lähdetä koskaan ilman vaunuja. Saunassa käynti onnistuu jos joku viitsii katsella pikkumiehen perään hetken, mutta yksin kotona olen joutunut niin monta kertaa jättämään löylyilyt kesken huutavan lapsen takia, etten viitsi sitä saunaa enää edes lämmittää.

Sanotaan siis, että lapsen kanssa voi mennä mihin vain. Ja niin voikin, miltei. Mutta kyllä se vanhemmilta kysyy normaalia vähän pidempää piimää tai astetta parepaa lääkitystä. Mihin vaunujen kanssa pääsee? Mistä? Missä vaihtaa vaippa? Missä syöttää? Onko siellä hiljaista/meluista/haiseeko/välkkyykö/heiluuko/pomppiiko? Mitä jos bussissa on jo kolmet vaunut enkä mahdu sekaan?  Mitä jos ei seuraavaankaan bussiin mahdu? Mitä jos hissi ei toimi? Mitä jos sataa kaatamalla? Vettä, räntää, lunta, miehiä? (It's raining men, halleluja, it's raining men). Miljoona kysymystä pitää ratkaista ennen kuin uskaltaa lähteä ylipäätää kotiovesta. Ja nämähän ovat vasta "ulkoiset uhat"! Täytyy myös ratkaista ne sisäiset, yllättävät muuttujat: Onko bebellä kylmä tai kuuma, tylsää, mälsää, nälkä, jano, väsy, vatsanväänteitä tai muuten vaan vittupääpäivä?

Pakkaaminen on laspsen kanssa monimutkainen, matemaattinen yhtälö, jota ei opeteta koulussa. Tavaraa pitää ottaa määrä x, kerrottuna päivillä y, mutta yhtälössä tulee huomioida myös muuttujat, eli aktiviteetit kerrotaan uimavaippojen neliöjuurella ja sukujuhlien osallistujamäärällä. Loppusummaan ynnätään auton koko, vaihdetaan perhevolvoon, lasketaan autonvaihdosta aiheutuneet kuukausittaiset lisäkustannukset ja jaetaan se perheenjäsenten keskimääräisellä vitutusasteella, kun kuski ajaa vahingossa taukopaikan rampin ohi ja seuraava huoltoasema on joku kuppanen vanha seo, jonka nakkisämpylät leivottiin joulun välipäivillä, ja nyt on kutienkin heinäkuu. Lopuksi vielä summaan lisätään matkasängyn ja sitterin sin, onnivellin kilohinnan cos ja varmuuden vuoksi pakattujen tavaroiden tan, ja ynnätään kilometrimäärä jaettuna laukkuun mahtuneiden pilttipurkkien määrällä, joita olisi saanut myös lähikaupasta. Näin hiton hakalaa se on. Versus sinkku, joka pakkaa matkaan dödön, parit vaihtovaatteet, rantasandaalit ja hammasharjan. 

Toinen matkalla sieluani syövä juttu ovat päikkärit. Ja yökkärit. Kaikki unijutut. Jos nyt lähden ajamaan, niin napero nukahtaa matkalla ja nukkuu liian aikaisin tai liian myöhään tai liian vähän tai liian paljon autossa. Ja jos menemme sinne tai tänne, niin voiko siellä nukkua vai reivaako naapuri, tai tekeekö kaupunki sattumalta juuri sillä kadulla pientä pintaremonttia asfaltille? Toimiiko itkuhälytin pattereilla, ja jos ei, niin onko töpseliä? Onko hyttysverkkoa, pimennysverhoa tai pinnasänkyä? Onko järvellä vesilintuja, joihin voi tähdätä rikki menneellä itkuhälyttimellä tai kakkavaipalla? Onko sopivaa pimeää nurkkaa, johon äiti voi salaa kääriytyä punkkupullon kanssa?

Olemme tällä hetkellä mökillä. Voisi kuvitella, että tämä olisi iisiä. Mitä nyt luonnon helmassa ihmislapsi kaipaisi. No, voin kertoa mitä täällä ihminen kaipaa. Nykytekniikkaa. Onhan se ihanaa lämmitellä puilla saunaa ja grillata tulella. Mutta jotkut ihan perus jutut tuppaavat olemaan ihan tuhottoman hankalia. Yksi aamu heräsin taas aika tarkkaan kahdeksalta, kun pikkumies repi ohimoitani kaljuksi. Nousin ylös ja aloin mukula kainalossa laittelemaan kaffetta tulille. Sitten se tuli: yllättävä aamukakka. Tiedättekö, se fiilis, kun on pakko päästä vessaan nyt heti. Paitsi ettei täällä ole vessaa, vaan huussi, eikä se todellakaan sijaitse "ensimmäinen ovi eteisestä oikealla" niin kuin monissa kaupunkiasunnoissa. Noh, mukula sitteriin, vyöt kiinni ja youtube tabletista päälle.  Lopulta epätoivoisen ähellyksen päätteeksi onnistuin kuin onnistuinkin istuttamaan mukulan ruudun ääreen, heitin numeroa liian pienet crocsit jalkaan ja lähdin juoksemaan tyylikkäästi pyllyä pingottaen loivaan ylämäkeen kohti huussia ja mietin, että olispa perkele vessa.

Kävimme myös Kolin Spassa tälläkin reissulla. Ihanat porealtaat, saunat ja ulkopaljut kutsuivat väsynyttä yh-mutsia. Pistin Milomiehen uimavappoihin ja käärin uikkariin ja ei muuta kuin poreisiin. Onni ja autuus kestivät kokonaisen vartin, jonka jälkeen Milolle tuli yllättävä väsy. Istuin kylpylän lattialla, siemailin holitonta skumppaani perse kylmään kaakeliin istutettuna ja heijasin turvaistuimessa makoilevaa pikkumiestä uneen. Lopulta, noin kolmen vartin epätoivoisen nukutuksen jälkeen onnistuimme porukalla nukuttamaan pojan. Ja nukkuihan hän ihan kokonaiset viisitoista minuuttia, kunnes aloitti huudon uudestaan. Tässä vaiheessa totesin, että minun oli lähdettävä ulos kylpylästä. Kantelin turvaistuimen pukkariin ja nostin huutorääkyä täysiä vetelevän pikkumiehen syliini. Totesin, etten kyllä itse pääse nyt suihkuun, eikä minulla enää ollut pyyhettäkään, mutta tärkeintä oli nyt päästä pihalle. Joku nainen tuli koputtelemaan olkapäätäni. Hän katsei Miloa ja kyseli ikää. Kerroin, että puolivuotias on. Nainen sanoi, että hänellä on juuri vuoden vanha lapsi nyt mökillä isänsä kanssa, että ihan tyttöjen kesken tulivat spahan. Katsoin häntä kuin pikkutyttö katsoo karkkikaupan valikoimaa, kaihosti ihaillen. Tuo nainen oli yksin kylpylässä. Totesinkin hänelle ääneen, että varmasti ihanaa päästä spahan ilman lasta, saa äitikin vähän omaa aikaa. Nainen sanoi minulle, että toki, mutta olisi se ihanampaa kyllä, kun pikku Veikko olisi mukana. Naamalleni levisi sellainen tonni seteli - ilme. Ihanaa? Menin sanattomaksi, käänsin itkupotkuraivarikuolemaa tekevän lapsen sylistäni viereiselle penkille ja rupesin laittamaan naperolle vaippaa. Ihanaa? Mikä tässä nyt on niin hiton ihanaa? Lopulta pääsin pihalle, tukka märkänä, harjaamatta, märät uikkarit vaunun kopassa ja pikkuhousut nurinperin. 

Kyllä lapsen kanssa siis voi mennä ja tehdä asioita. Mutta ei se ihan sellaista Strömsö-tason "helppoa ja mukavaa yhdessäoloa" aina ole. Toisaalta lapset avaavat portteja myös joihinkin maailmoihin, jonne ilman lasta ei oikein olisi mitään asiaa. Hoplop on hyvä esimerkki tästä. Se on crosfittitreeniäkin kovempi koitos kuulkaa, kun yrität pysyä kuusivuotiaan maantiekiitäjän perässä Hoplopin värikkäissä sokkeloissa. Siinä on parempi olla astetta imukykyisempi hikipanta päässä. Niin ja polvisuojista on toki myös taktista etua. Hoploptreeneihin ei kuitenkaan ilman lasta ole asiaa. Myös esimerkiksi muumimaahan meneminen syö huomattavasti vähemmän katu-uskottavuutta, jos on lapsi mukana, oma tai lainattu. Jos ei ole omia mukuloita, niin kummilapsia on hyvä käyttää näissä tilanteissa ikään kuin kulissilapsina.

Matkamutsi kuittaa. Niin ja teille jotka jäitte miettimään, niin ehdin ajoissa sinne huussiin!

Mökkipakkailuja ja Ilkka-itikka

Kun joskus lähdimme mökille, niin olihan sitä kamaa. Oli kaiken maailman kissanristiäispyhävaatteet ja muut turhuudet usein mukana, jotka koskemattomina raahattiin takaisin kotiin. Mutta lapsi vie homman ihan uudelle levelille. Ja ne ajomatkat... Rennot ajomatkat ovat historiaa. Ne päivät ovat ohi, kun radio huudatti täysillä jotain kivaa kesäkimaraa ja pelkääjän paikalla korkkailtiin ensimmäisiä lonkeroita päivän paisteessa ja tukan hulmutessa. Ohi on, sanoisi kurkkusalaateistaan juuri luopunut ja lätkäisisi asiaan kuuluvan tarran otsaan tai johonkin liikennemerkkiin.

Nyt kun lähdettiin reissuun, niin kolme viikkoa etukäteen sai alkaa suunnittelemaan, että mitähän sitä ottaa mukaan. Ensin tehtiin tarvittavat hankinnat: kesävaatetta, hyttysmyrkkyä, uima-allas, jossa mukeloilla kiva polskutella helteellä, sekä kaikki ne muut tavarat ja tilpehöörit, joiden tuotenimien etuliitteenä on sana retki- tai matka-. On matkakokoiset hygieniatuotteet, retkieväät, matkakotelo hammasharjalle ja muut heräteostokset, joiden turhuutta mökillä sitten päivittelee, mutta jotka tuntuvat kotona elintärkeiltä. Automatkalla autoradio soitti ajoittain radio novan ikivihreitä ja parhaita uutuuksia (Despasito ei muuten ole uutuus, eikä edes hyvä kappale, että terkkuja vain novalle) ja ajoittai autossa kaikui vain kuolemanhiljainen hurina, kun kaikki toivoivat, ettei päikkäreille vaipunut pikkumies vain herää.

En jaksa kyllä näillä väsyneillä aivoillani mitenkään käsittää, miten äidit pärjäsivät aikana ennen Internettiä. Siis meillä raikasi metrolla mummolaan - kappale ihan täysillä jo ajomatkalla, ja mökilläkin on ihan mukava välillä vetää vähän henkistä zetaa (eli tuijottaa tyhjyyteen ja tyhjentää vinkkulasi. Oho, sanoinko lasi? Tarkoitin pulloa!) ja laittaa napero siksi aikaa ruudun ääreen. Innokkaimmat äidit pitävät telkkua saatanan kätyrinä, johon lapsen ei tulisi kajota ennen kouluikää. Mutta yritäppä nyt hoitaa arkiset askareet, kokata, pestä, puunata ja vielä nauttiakin elämästä vähän ilman puolivuotiasta hämääviä renkutusvideoita. (Jo luit viimeisen sanan väärin, niin hyi sua!)

Ja koska pesupallon pyörittäminen on muka niin hiton hankalaa, niin mahdollisimman paljon vaatetta oli otettava mukaan, jolloin pääsee vähimmällä mökkipyykkäyksellä. Milon sitteri oli myös pestävä jo kotona (koska tietysti se on saatava mukaan ja nimenomaan puhtaan pyykin tuoksuisena). Ja nyt jo toisena päivänä totean, että tavaraa on muuten liikaa. Ei niinkään Milon tavaraa, mutta omia lumppuja tuli mukaan niin paljon, että jonkinmoisen Pielisjärven rättikaupan voisi pistää tien poskeen pystyyn, jos ei olisi niin perkeleesti itikoita. Tienaisi kivasti vähän ylimääräistä hilloa siinä samassa. Ei tarvitsis myydä itseään. Eikun...

Tästä kätevä aasinsilta itikoihin. Nuo viheliäiset vittupäähyönteiset kun ovat kykeneviä pilaamaan ihan aikuisen ihmisen illanvieton, mutta kun kyseessä on tänään puoli vuotta mittariinsa täräyttänyt nuori mies, niin kutisevat paukamat osaavat olla vieläkin veemäisempiä. Pelkäsin jo vähän etukäteen, että kuinkahan tuon pojan käy, jos hyttyssyöppöä ei saada kuntoon. Jep, meidän mökillä on hyttyssyöppö. Silloin kun isäni sen hankki, ei niitä vielä löytynyt mistään. Nykyään ihan töllöttimessäkin näkyivät mainostavan. He, jotka joskus kääntävät Netflixin vanhan kunnon telkkarin puolelle, ovat saattaneet nähdä mainoksen. Pieni vihreä pömpeli on kuin hyttysbaari: se houkuttelee hajuillaan hyttysiä luokseen. Ja kun mitään aavistamaton pieni Ilkka niminen itikka lähestyy pömpeliä janoissaan, imaiseekin laite Ilkan itseensä. Jotkut aviomiehet voivat tunnistaa saman ilmiön, kun heidän vaimonsa lähestyvät ale-kyltein koristeltua Ikeaa.

Itikkapömpeli kuitekin toimi, joten hydäriongelma oli ratkaistu. Joten: Back in business. Kaikesta ylipakkaamisesta huolimatta pääsimme kuin pääsimmekin lähtemään. Muistin jopa käyttää auton katsastuksessa, ja kirkkaasti meni läpi kuin norjalaiset dopingtestit. Lähdimme ajamaan mökille puoli viiden aikaan aamulla, sillä jollain ihmeen ajatuksella olin järkeillyt, että Milo nukkuisi matkalla paremmin. Ihan höpön pöppöä. Siellä se takapenkillä tyytyväisenä tuijotteli maailman menoa turvakaukalonsa suojista aamuyön pikkutunteina. Täyteen pakattu automme valui hiljaa ja varmasti Juukaan, Lepolouhen hellään huomaan. Täällä olisi tarkoitus viettää seuraavat pari viikkoa ja raportoida taas yh-mutsin mökkielämästä. Viimeiseen reissuun verrattuna sillä tavalla menee paremmin, että jääkaappi ainakin vielä toimii! Ja ihme ja kumma, broidin keväällä istuttamat perunatkin ovat täällä ylhäisessä yksinäisyydessään kasvaneet, vaikka kesä on ollut kevyestikin ilmaistuna kuivahko. Yhtään kastematoa emme onnistuneet tietenkään löytämään, joten kohta tuo poppoo on lähdössä kalastamaan kanantissillä. Täytynee vain todeta, että onneksi emme ole sitä metsästys-keräily-sukupolvea, vaan saamme ravintomme kätevästi ihan S-marketista.

Pientä raivariremonttia

Ostetaan värttinä. Sellainen tajun välittömästi sadaksi vuodeksi kankaalle vetävä värttinä. Tai vaihtoehtoisesti palkataan aupairiksi noita, joka osaa kokata niitä kivan punaisia myrkkyomenia, jotka nukuttaa Lumikin ja muut kumppanit, kunnes niitä pussaa. Tai ihan mitä vaan, millä tuon vajaa puolivuotiaan saisi nukkumaan.

Kadehdin niin heitä, jotka joutuvat herättelemään lapsia päiväunilta. Meillä ei tätä ongelmaa ole. Milo on nukkunut alusta asti alle tunnin päikkäreitä. Kuukausien kertyessä päikkärit ovat vain lyhentyneet lyhenemistään. Nykyään unet kestävät keskimäärin 20 minuuttia, joskus 25. Harvoin, hyvinä ja autuaina päivinä, kun aurinko paistaa ja korkeampi voimaa rakastaa minua, Milo nukkuu 45 minuuttia.

Tuota yleensä 20-minuuttista hetkeä, kun minun pitäisi siivota, syödä, laittaa itseni kuntoon ja nukkua päikkärit, edeltää yleensä noin tunnin mittainen nukutustuokio. Se on sitä, kun minä roikotan väsynyttä ruhoani pinnasängyn reunan yli, hyssytän huulet kuivana menemään ja rukoilen, että mukula nukahtaisi. Ja vauva senkun itkee. Lopulta adrenaliinit kohoavat ja vanne pään ympärillä kiristyy. Olo on kuin seisoisi jollain reunalla valmiina hyppäämään. Kädet ja ääni tärisevät, alahuuli väpättää ja hermoa kiristää. On niin lähellä katkeamispistettä, että pelottaa.

Pari päivää sitten viimeinen hermoni napsahti poikki. Aloitin itkemään hysteerisesti, valitin ääneen huutavalle vauvalle, että mikset hitto voi nukahtaa ja heijasin vaunuja menemään. Hysteerinen itkuni oli täyttänyt nenäni räällä, ja päätin jättää vauvan itkemään ja lähteä niistämään. Matkalla parvekkeelta vessan ovelle eteeni osui täysin viaton sivustaseuraaja: pyykinkuivausteline. Se tarttui shortsieni taskuun ja lähti raahautumaan perässäni. Naps. Viimeinen hermoni meni poikki. Otin pyykinkuivaustelineestä kaksin käsin kiinni ja aloin väkivaltaisesti suuren huutokonserton saattelemana pistämään telineparkaa atomeiksi. Kuivumassa ollut pyykki lensi teatraalisesti ilman halki, valkoiset metallilangat irtoilivat liitoksistaan ja metalli kitisi vääntyessään. Lopulta, suurtakin suuremman taistelun päätteeksi lyyhistyin lattialle. Itkin ja huusin muutaman minuutin pyykkitelineen ruumiiin maatessa hiljaa vierelläni. Puolikuiva pyykki makasi lattialla kuin sotatantereella ja maailmanlopun kaltainen hiljaisuus laskeutui olohuoneen ylle. Hengitettyäni muutaman kerran syvään totesin, että minun oli taas kerättävä itseni. Tarrasin pyykkiteline-parkaan ja vein sen makkarin nurkkaan. Noukin yksitellen pyykit lattialta ja keräsin viimeiset inhimillisyyden rippeeni siihen perään.

Kerroin tästä välikohtauksesta facebookin vauvaryhmässä ja sain useita vastauksia, joissa kerrottiin samanlaisista hermonmenetyksistä. Joku oli ollut vauva-asioissa puolijumalana pidetyn Sinkkosen luennolla, ja kuullut siellä, että jopa herra itse oli joskus nakellut pikkuautoja pitkin seiniä. Kun on riittävän loppu ja pinna kireä kuin eksoottisen tanssijan tangat, niin ärsytys muuttuu äkkiä raivoksi. Silloin tielle osuvat esineparat joutuvat usein sivullisiksi uhreiksi. Miksei historiassa tunneta yhtään taistelua, jossa armeijan tilalle olisi laitettu lauma vauvojen äitejä. Väsyneitä ja vittuuntuneita äitejä viittä vaille valmiin, pinnan alla kytevän raivon vallassa. Se porukka olisi kaatanut Tsingiskaaninkin ihan vain vaunulenkin ohessa.

Minulla on kuitenkin lääke tähän vaivaan. Lääke siihen hetkeen, kun tekee mieli tehdä kodin käyttöesineillä pientä pintaremonttia. Lähde pois. Mihin vain. Yksin kotona itkeminen ei auta ketään. Minä karkaan usein kauppaan. Kotona voin vielä viskellä legopalikoita pitkin seiniä, mutta paikallisen K-kaupan hyllyillä tavaroiden paiskomisen estää häpeän ja porttikiellon pelko. Ja se jollain hassulla tavalla rauhoittaa. Toisaalta rikospaikalta pakeneminen myös piristää mieltä. Sitä saattaa törmätä kaupan ovilla vaikka äärimmäisen ystävälliseen muukalaiseen, joka pitää ovea auki ja hymyilee. Tai viisi minuuttia sitten itkuhuutoa vääntänyt vauvakin saattaa piristyä ja innostua ympäristöstä niin, ettei jaksa enää itkeä. Ei sitä tiedä, ennen kuin kokeilee. Jos ei muuta, niin vauvan huudon voi peittää korviin työnnettävillä napeilla ja luukuttaa vaunulenkillä lempipoppiansa niin kovaa, että hetkeksi voi edes henkisesti poistua pallon päältä. Villit irtosuhteet voi korvata irtokarkilla ja viettää pienen ikuisuuden valitessa täydellistä sekoitusta, ihan kuin hedelmänamien ja salmiakin täydellisestä balansista riippuisi kokonainen ihmiselämä.

Toinen toimiva juttu on se, että myöntää itselleen, että onhan tämä välillä ihan paskaa. Instagram-äitiydestä saa sen kuvan, että muut äidit vain leipovat menemään, nukkuvat sylikkäin pienen nyyttinsä kanssa ja näyttävät jo heti herätessään sellaisesta miss Universum-kamalta. Unohtakaa se. Välillä vauvavuosi on vain ihan hirveää. Ei kaikille, mutta lähes. Mutta se loppuu joskus! Se oikeasti loppuu. Ja tiedän. Ei se siinä hetkessä lohduta se ajatus, että joskus tulevaisuudessa on piirun verran iisimpää. Siksipä on ihan ok myöntää itselleen, että hitto mitä paskaa, ja ostaa Ben ja Jerrysin iso pönikkä ja syödä yhdeltä istumalta.

Hetki ja raivari kerrallaan, my fellow mothers.

      

Kirosanat, itkupotkuraivarit ja iittalaa seinään!

Ole nyt *kirosana* hiljaa! Näin huusin lapselleni viime viikonloppuna, kun yritin varmaan kolmatta(tuhannetta) varttia laittaa pientä ihmistä nukkumaan. Pikkumiehen silmät kirjaimellisesti pyörivät päässä, kun niin paljon väsytti. Mutta ei voinut nukkua. Ei. Olin tarjonnut jo maitoa, sosetta, panadolia, tsekannut vaippatilanteet ja hyssytellyt menemään niin paljon, että huulia kuivasi. Ja kaveri vain itki ja söi omaa jalkaansa. Vatkasin vaunuja menemään parvekkeella niin paljon, että kyydissä ollut kermapurkki olisi puskenut pihalle tiukkaa vaahtoa. Ja sitten sanoin sen. Ole vittu hiljaa.

Tämä on tabu. Näin ei saa sanoa. Vauvat ovat pieniä. Ne ovat hauraita. Vauva ei koskaan itke turhaan. Vauvat tarvitsevat rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa. No hei, en minäkään itke turhaan. Minäkin olen ihan perushauras, pikkusen vinksahtanut ja hitokseen väsynyt yh-äiti. Minäkin tarvitsen rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa. Sen sijaan heijailen päivittäin parvekkeella yhteensä pari tuntia pienokaista uneen, jotka kestävät max 20 minuuttia kerralla. Jep. 20 minuuttia. Sitä edeltää vähintään 40 minuuttia väsynyttä rääkymistä, tutin sylkemistä, kääntymistä, raivoamista ja satunnaisia pieruja, jotka saavat minut aina tarkastamaan vaipan uudestaan.

En tykkää siitä äitikortista, joita jotkut hiekkalaatikolla ahkeraan viihtyvät, kotiäidin unelma-ammatissa elävät, maailmankaikkeuden valaisemat ihmiset viljelevät. "Sä et voi tietää, kun sulla ei ole lapsia". Tämä lause saa karvat nousemaan käsivarsilla pystyyn ja ohimosuonen pullistumaan kuin Ron Jeremyn molo 80-luvulla. Kyllä ihminen voi ymmärtää monia asioita, vaikkei hänellä lapsia olisi. Ei äitiys ole suuri salaisuus, pandoran lipas, joka vain lisääntymiskykyisille avataan. Monet asiat kykenee ymmärtämään ihan perus empatialla. Mutta yksi asia on, jota on kyllä todella vaikea ymmärtää. Voisin sanoa, että mahdoton, mikäli ei ole sitä kokenut. Allekirjoitan tämän täysin, sillä ennen omaa äitiyttä minulla ei ollut minkään maailmanluokan hajua siitä, mitä on äitiväsymys. Sitä ei voi ymmärtää, ennen kuin omalle kohdalle osuu.

Äitiväsymys ei ole vain fyysistä väsymystä, vaikka toki neljän tunnin yöunilla neljättä kuukautta vetäessä täytyy sanoa, että pirteämpikin aamuja on toki ollut. Äitiväsymys on myös henkistä väsymystä. Se on sitä, kun on vaan ihan hiton loppu, mutta jos joku kysyy, että mihin tarkalleen, niin ei osaa oikein vastata. Tähän kaikkeen. Tähän sotkemiseen, pilttiin, päikkäriraivareihin, vaippaihottumaan, koliikkiin, maissinaksuilla yhteen liimattuihin housunlahkeisiin (kyllä, se aine on muuten vahvempaa kuin yksikään erikeepper tai supermaxglue!) ja ainaisiin suositusten tonkimisiin ja neuvoloiden ohjeisiin. Itse olen lopen kyllästynyt myös siihen, että aivoni tuntuvat toimivan koko ajan säästöliekillä. Ihan kuin moottorista löytyisi tehoja vaikka kuinka, mutta mennään ykkösvaihteella, kun eihän tässä viitsi hötkyillä. Kaaoksen hallinta vie yksinkertaisesti muutenkin niin paljon energiaa, ettei loppujen lopuksi olisi edes kykeneväinen sen kummempaan, ihan on siinä iltapalan valinnassa riittävästi haastetta.

Arkisista haasteista tulee herkästi mission impossibleja. Tin tin ti ti tin tin ti ti tidididiiiii (joo, toi on se melodia, got it?). Tänään tein itselleni iltapalaksi annoksen nuudeleita, jotka onnistuin heittämään komeassa kaaressa keittiön lattialle. Eipä tainnutkaan olla nälkä ei. Jalkapöytäni poltin siinä samassa rytinässä, mutta mitäpä pienistä, en minä kenkiä olisi halunnutkaan laittaa jalkaan, ilmakylpy on ihan kiva. Toissapäivänä meinasin kutsua poliisit, palolaitoksen, puolustusvoimat ja Batmanin paikalle, kun joku samperin teini oli parkkeerannut isin volvon niin lähelle omaa autoani, että olisin saanut raskauskiloistani tiputtaa sellaiset 90 kg, että olisin mahtunut autoon kuskin ovesta. Sen sijaan kampesin gebardin ketteryydellä pelkääjän paikalta sisään samaan aikaan, kun ystäväni Mona nauroi katketakseen auton vierellä. Ketterä kuin kuuskymppinen. Kyllä otti pannuun ne kundit.

Äitiväsymys on myös sitä, kun synkimpinä hetkinä tummat pilvet sumentavat tajunnan, ja tekisi vain mieli luovuttaa. Ystäväni sanoi, että hänen keinutellessaan raivoavaa esikoistaan päikkäreille hänelle tuli yhtäkkiä sellainen ajatus, että voisipa vain työntää vaunut hankeen. Sillä tavalla, että vaunut kaatuisivat. Olisiko vauva edes hetken hiljaa, jos säikähtäisi sitä? Toinen äiti sanoi, että nipisteli itseään, kun ei saanut vauvaa lopettamaan huutoaan. Häiritsi omaa mieltään vielä ikävämmällä pahalla. Yhden jos toisenkin kerran olemme vitsailleet, että nyt menee mukula Torin annetaan-palstalle, tai jos ei sinne, niin ainakin halvalla lähtee. Itse mietin joskus miten ihanaa olisi vain laittaa huutava nyytti parvekkeelle vaunuihin, pukea ulkovaatteet ja painella jonnekin, jossa on hiljaista. Ihan vaikka tohon lähimetsään jonkun kaatuneen puunrungon päälle istumaan ihan yksin ylhäisessä hiljaisuudessani. On myös niitä hetkiä, kun mietin, että miten hitossa päädyin tähän pisteeseen? Siis minähän olin ihan onnellinen, ennen kuin kusin siihen pirun tikkuun ne kaksi viivaa. Minulla oli paljon ystäviä, kävin ulkona ja nautin elämästä. Painoinkin 15 kiloa vähemmän. Ja yhtäkkiä olen tässä ja haaveilen istuvani talvipakkasilla jonkun kannon nokassa ihan yssikseni.

Kävin tänään ystäväni kanssa Itiksessä kahvilla, sämpylällä ja muffinssilla, joita kumpikaan ei myönnä jälkikäteen syöneensä. Mietimme tätä yhteen ääneen. Välillä kaikki päivät tuntuvat vain toistavan itseään. Kun illalla menee nukkumaan ja aamulla herää, niin alkaa sama päivä. Samat rutiinit, samat taistelut, raivarit, päikkärit ja puklut. Ja koska on kesä, niin jopa ne samat saamarin telkkariohjelmat, koska kesällä ei tule muuta kuin uusintoja. Paitsi kaunarit. Niiden suosion on pakko perustua kaikkiin äitiyslomaa viettäviin ämmiin, jotka puolivahingossa alkavat tillottamaan juonteenkäänteitä töllöttimestä, kun muutakaan ei tule. Ja pam. Olet koukussa! Kohta huomaat kertovasi lapsillesi, että aloit seuraamaan sarjaa jo silloin 20 vuotta sitten, kun pikkutyyppi vielä keinutteli sitterissä menemään. Sinänsä toki kaunaritkin ovat jatkuvasti samaa shittiä, vain hitaammalla syklillä. Samat parit vuodesta toiseen naivat toisensa. samat näyttelijät kuolevat ja tulevat takisin. Mutta Ridge ja Brooke neljäever!

Äitiväsymys on yh:na ehkä vielä piirun verran rankempaa. Kun käpy palaa karrelle ja tekee mieli alkaa viskomaan iittalaa seinään, niin niin ei voi tehdä. Kukaan ei tule ja laske lautasia kädestäni. Tiedän sen. Ja jos tulisi, niin se vasta pelottavaa olisi, koska meillä ei asu muita. On pakko pitää jollain tavalla kuuppa kasassa, vaikka kuinka ottaisi ohimoon. En sano, että vain yh-äiti voisi kokea äitiväsymystä. Ei todellakaan. Äitiväsymystä kokevat kaikki äidit. Joinain hetkinä äitiys on parasta maailmassa, ja seuraavana tekisi mieli pakata kamat ja muuttaa Bermudalle ja toivottavasti upota siellä jonkun laivan mukana niin, ettei yksikään neuvolan täti, äitikerho, kirjakerho tai puhelinmyyjä enää löytäisi. Pelkään sitä, että kun Milo ensimmäistä kertaa puraisee, niin en osaa ottaa asiaa aikuismaisesti, vaan puren takaisin. Tai vähintäänkin käperryn johonkin nurkkaan itkemään. Jostain syystä voin nähdä tämän täysin selvästi. Eilen vollasin viisi minuuttia silmiä päästä, kun näin kuvan vuosi sitten pois nukkuneesta koirastani television ruudullani. Huutaa vollotin hetken, keräsin taas itseni, laitoin tiskit koneeseen, pesin hampaat ja painuin meikit silmillä nukkumaan, koska en löytänyt meikinpoistoliinoja, enkä jaksanut läträtä vedellä. Sitä hajoaa atomeiksi, vetää vähän henkeä ja räät poskionteloihin ja jatkaa askareita, koska on pakko.

Kaikki äidit käyvät näitä ajatuksia läpi. Äitiväsymystä on kovin vaikea ymmärtää, ennen kuin sen kokee itse. Välillä on vain niin väsynyt arkeen, että pienikin vastoinkäyminen synnyttää niin hervottoman paskanmyrskyn, että tuntuu, ettei siitä fiiliksestä pääse yli. Moni kokee olevansa huono äiti näitä hetkinä. Totesin kuitenkin ystäväni Katan kanssa teekupin äärellä maailmaa parannellessamme, että hyvä äiti ei ole se, joka näitä fiiliksiä ei koe. Hyvä äiti on se, joka ymmärtää, että nämä tunteet kuuluvat äitiyteen, muttei kuitenkaan myy lastaan torissa tai rakenna pikkulapsesta lumiukkoa tai linnunpelätintä. Vaikeinta tämä on varmasti heille, joilla ei ole vertaistukea. Jos ei ole ketään, kelle näitä tunteita purkaa, ei välttämättä ymmärrä, että samoja ajatuksia pyörii varmaan kaikkien äitien päässä. Toivottavasti tämä teksti tavoittaa edes yhden sellaisen, joka asian parissa painii. Voin vakuuttaa: ei hätää. Minäkin välillä vihaan tätä elämää, vihaan lapsia, vihaan munasoluja ja vihaan miehiä. Ei siinä ole mitään väärää! Huomenna taas rakastan lapsia, haluan miehen, haluan margaritan (sen pizzan JA sen juoman!) ja ovuloin.

 Välillä on epätoivoisia päiviä ja iltoja, ja vielä epätoivoisempia öitä, jos ne sattuvat menemään valvoessa. Ja sitten tulee seuraava päivä, eikä muista koko väsymystä ja vitutusta ollenkaan. Sitä on äitiys vauvavuonna. Ailahtelevaa, vaikeaa, ihanaa ja kamalaa. Ensin sitä on ihan valmis myymään vaikka vasemman munuaisensa, että joku tulisi ja ottaisi vauvan muutamaksi minuutiksi. Ja seuraavana hetkenä jo antaisi mitä vaan, että saisi olla koko elämänsä siinä lattialla nauravan vauvan kanssa. Ettei se hetki ikinä loppuisi.

Brooke ja (vanha) Rigde 4ever. Ja Milo-mies ja mutsi 4ever. Sydän sydän. xxx

<script async src="//pagead2.googlesyndication.com/pagead/js/adsbygoogle.js"></script>
<script>
     (adsbygoogle = window.adsbygoogle || []).push({
          google_ad_client: "ca-pub-9308058112694726",
          enable_page_level_ads: true
     });
</script>

Otteita erään yh-mutsin sunnuntaista

Täällä taas! Olen viime aikoina kokenut suuria ahaa-elämyksiä ja kirjoitanut blogiin valtavia ajatuksia ja jakanut toinen toistaan kauniimpia ideologioita. Päätin siis tänään hetkeksi palata juurilleni ja tehdä sitä, minkä parhaiten osaan: valittaa, ja kirjoittaa jotain aivan päätöntä ja hännätöntä höttöä. Tässä tulee siis pieni info siitä, mitä meille oikein kuuluu.

Pikkumiehellä on ollu tänään känkkäränkkäpäivä. Jostain syystä nuori herra ei kuitenkaan halua nukkua 20 minuuttia pidempään, vaikka silmät vetävät ihan puolitangossa ja koko ajan, noh... Pikkumies ei vielä kiroile niin kuin äitinsä, joten sanotaan, että koko ajan kismittää. Äidin hermot ovat tietysti tästä tiukemmalla kuin valtion budjetti. Ja koska minulla ei ole miestä, niin juttelin puhelimeni kanssa vitutuksestani. Samsungin Bixby käski haukata vähän raitista ilmaa. Ilmaa? Minä ajattelin kyllä haukata lasin (pullon) viiniä jos jotain. Ilmaa? Ja pah!

Yhmutsin elämässä yksi vaikeimpia juttuja on saada suoritettua ihan perus toimintoja. Suihkussa käyn niin, että istun lattialla inkkari-istunnassa ja Milo istuu sylissä. Toisella kädellä pidän vauvaa pystyssä ja toisella koitan epätoivoisesti haroa shampoota alati harvenevaan pääkarvoitukseeni. Tänään imuroin roikottaen Miloa toisella olkapäällä (koska jos Milon jättää yksin sitteriin, niin sehän on vähän sama, kuin jättäisi yksin hitaasti kuolemaan, eikö niin?). Pesisin varmaankin lattiat samalla tavalla, jos jaksaisin nähdä sen vaivan. Sen sijaan olen tuudittautunut itsepetokseen siitä, että likaiset lattiat tekevät vauvan immuunipuolustukselle gutaa, joten moppi pysyy lähinnä terveyssyistä siivouskomerossa.

Kata lähetti minulle tänään linkin jossa kerrottiin naisesta, joka oli hankkinut kolme lasta yksin. Kolme! Siis se luku, joka tulee ykkösen ja kakkosen jälkeen. KOLME! Itse juuri ja juuri selviän arjesta yhden viisikuisen kanssa. On se saamari sissi. Ja siis sanoinko jo, että tuo nainen on myös sokea?? Sokea, kolmen lapsen äiti. Moro. Meikämandariini on ihan rikki, kun tuo yksi elämäni hedelmä pitää saada lähtökuntoon ja pihalle. Ja joku tekee sen tosta noin vaan sutjakkaasti, silmät kiinni ja kolmen kakaran kanssa. Pakko kysyä itseltä, että mitä mä oikein valitan?!

Itse en osaa edes kuvitella, että hankkisin yksinäni toisen lapsen. Pelkästään raskaus oli jo niin raskasta aikaa, että tämä kroppa varmaan jo tikkuun pissimisen jälkeen hajoaisi atomeiksi, jos viivoja piirtyisi yksi liikaa. Väkivaltaa kokenut virtsarakkoni karkaisi keskellä yötä korvan kautta ja pakenisi ikkunasta. Raskausarpien koristama vatsani tuskin välittäisi: se toteaisi vaan, että anna tulla, kyllä mä kestän.

Vaikka Milo onkin vielä niin pieni, niin jo olen saanut kyselyjä, että millos toinen. Toinen? Eihän mulla jumantsuikka ole edes miestä, saati minkään näköistä seksielämää. Se tavallaan on edellytys raskaudelle, ellei nyt ns muumimukilapsia tee, mutta ei ollut tarkoitus. Välillä tuntuu, että munasarjani ovat vieläkin edellisestä raskaudesta niin vihaiset, että itse taivaan isäkään ei saisi uutta messiasta istutettua tämän yh:n kupeisiin, niin kuin Neityt Marialle kävi. Kuvitelkaas muuten sitä naista. Yhden illan juttu tallin takana ajoi Marian kertomaan miehelleen tarinan siitä, kuinka pyhä henki vähän pölytti pimperoa tossa yks päivä, ja vola - raskaana. Vastoin kaikkia parempia tietojaan Joosef uskoi jutun ja Jeesus syntyi. Ja me kaikki tiedämme, mitä sitten tapahtui. Mutta mitä jos tosiaan Jeesus oli vain jonkun hippasen liian komean ohikulkijan ja Marian heikon hetken tulos? Miettikö Maria myöhemmin, että voi kiesus, this got a little out of hand. No, oli miten oli. Onneksi Joosef jäi maisemiin, niin ei Mariastakin tullut yh.

Mutta ehkä aika kultaa muistot. Ainakin näin näyttää tapahtuvan, kun niin moni nainen on hankkinut toisen. Ja kolmannen. Villeimmät vielä useampia. Pakkohan tässä on joku biologinen dementia iskeä, ei ihmiskunta muuten voisi selvitä, kun vauvavuoden traumatisoivat äidit pistäisivät siveysvyöt päälle ja tuhoaisivat avaimet ja vara-avaimet ja kaikki potentiaalisesti avaimina toimivat työkalut.

No, se siitä. Jos näet vielä jatkan aiheen parissa, niin kirkko asettaa tämän blogin pannaan. Joten niin kuin ylen toimittaja uutisissa sanoisi: nyt muihin aiheisiimme.

Soitin aamulla äidilleni. Hän ottaa Milon vielä tänään luokseen pariksi tunniksi, niin minä saan tehdä mitä haluan. Villeimmissä kuvitelmissa heittäisin itseni puolialasti, lössähtäisin sohvalle sipsipussin ja kaukkarin kanssa ja katsoisin jonkun elokuvan, jonkun, joka on saanut todella huonot arvostelut, ja jossa pääosaa esittää joku ihan luokattoman charmikas mies. En kuitenkaan tee näin. Aion pyykätä. Ja siivota. Ja kuurata, mopata ja luututa. Kaikkia niitä verbejä, jotka yhdistetään Tuhkimoon. Niistä on yh-mutsin vapaa-aika tehty!

Mutta nyt lasikenkää toisen eteen. Kokeilen Bixbyn neuvoa ja haukkaan vähän happea pihalla. Ei sitä viiniäkään näet ihan keskellä päivää yksikseen viitsi vedellä. Juon vaikka astetta vahvemmat iltapäiväkahvit sitten. Kyllä se taas siitä.

#kaunismutsi

Kaikki tuntevat väsynyt mutsi - lookin. Tukka ponnarilla, tai ehkä sellaisella eläintä etäisesti muistuttavalla, villillä nutturalla. Ja tukkaa ei ole harjattu ainakaan tänään, mahdollisesti ei edes tällä viikolla. Jalassa jotkut kuviolliset leggingsit, joissa on haaravälissä pieni reikä. Sisäreidet nukkaantuneet. Päällä puserosta puklurätiksi pikkuhiljaa muuntaunut paita, joka on käytössä ja miljoonissa pesuissa venynyt kolme kokoa. Kaikki tahroja ei rajuinkaan vanish-käsittely ole irrottanut, ja onkos tuolla nyt enää väliäkään, kukapa näitä katselee. Tissien kohdalla on märkää.

Näin äiti voi lähteä ulos. Se on ihan ok. Ei muuta kuin vauva vaunuihin ja lähimarkettiin. Vauvahan on puettu vimpan päälle ykkösiin. Poikkeuksetta vauvan vaatteissa on enempi rahaa kiinni kuin äidin päällä olevissa räteissä. Korkkarit vaihtuvat crocseihin ja huulipunat bebantheniin, jota voi sipaista esikoisen vaippaihottumaan ja omille huulille, hei kuinka kätevää. Parfyymi vaihtuu deodoranttiin, jos sitä muistaa suhauttaa kainaloon. Yleensä ei. Jos joskus on ripsikierteeseen päätynyt, niin vähintän puolet ripsistä ovat jo tippuneet, eikä aikaa räpsytinhuoltoon ole jaksanut varata. Varpaankynsistä puolissa on lakkaa, puolissa kakkaa, joka tippui vaipan vaihdon yhteydessä ja unohtui pyyhkäistä.

No, ei ehkä ihan näin värikästä. Mutta ymmärrätte pointin.

Miksi äidin pitää näyttää tältä? Varsinkin tuoreen äidin? Juttelin aiheesta vauvavuotta viettävien ystävieni kanssa, enkä ollut ainoa, jolla oli sama ongelma. Hävettää näyttää nätiltä. Yksi totesi, että pelkää muiden toteavan, että katso nyt tuotakin pinnallista äitiä. Kyllä vauvan hyvinvointi on tärkeämpää kuin huulipuna. Toinen totesi, että pelkää ihmisten reaktiota muuttuneeseen vartaloon, kuontaloon ja ihan yleiseen habitukseen. Ihan kuin ihmiset tuijottaisivat, että "mitähän toikin muka noilla avuillaan vielä yrittää". Ulkopuolisen korvaan tämä saattaa tuntua oudolta, mutta nämä ovat ihan oikeasti ajatuksia, joita tuoreet äidit käyvät läpi.

Päätin kysyä asiantuntijoista parhailta. Miehiltä. Tiedustelin tutuilta miehiltä sitä, mikä tekee naisesta kauniin, ja voiko äitiys olla kaunista. Joten tässä teille äideille karu totuus!!

Yksi totesi, että kauneutta ei voi oikein määrittää tiettyyn "tilaan". Jokainen on yksilö, ja jokaisessa on jotain, joka miellyttää. Hän myös totesi, että siinä missä pelkkä äitiys ei tee naisesta mitenkään erityisen kaunista, niin itsevarma ja sinut itsensä kanssa oleva äiti on kaunis. Hän myös lisäsi, että tärkeintä on hymy ja positiivisuus. Jos säteilee aurinkoa ympärilleen, ei voi olla muuta kuin kaunis. Toinen mies lisäsi itsevarmuuden ja olemuksen lisäksi luonteen, omana itsenään rohkeasti olemisen ja heitti kirsikaksi kakun päälle sen, ettei naamaa korista Vietnamin sodasta tutut viivat poskilla, vaan meikkiä on käytetty hillitysti ja hallitusti, eikä leveällä pensselillä piirteet piilottaen. Kolmannen mielestä nainen oli kauneimmillaan saunan jälkeen, yhden mielestä taasen raskaana oleva nainen on kaikkein kaunein. Kaikista saamistani kommenteista korostuivat luonnollisuus ja positiivisuus. Ja itsevarmuus. Että on mitä on, kunhan on sitä täysillä.

Äitiyttä pidettiin yleisesti kauniina. Uskoisin, että kyse on yleisestä habituksesta, onnesta, vastuusta ja rakkaudesta. Ei kenenkään naamasta näy se, että kuinka monta tikkiä laitettiin toosaan synnytyksen jälkeen. Jos vielä nelikyppisenä nännit osoittavat kuuta eivätkä maata, niin se on vähän muovisen näköistä, ei nättiä. Kaunis nainen hymyilee leveästi, eikä kulje naama norsuntoosalla. Kaunista on se, kuinka ihminen itsensä kantaa, ei se, mitä hän kantaa.

Muistan, kuinka muutama vuosi sitten istuin ystäväni Vilman kanssa jossain päin Kambodzaa. Olimme viettäneet päivän ahkerasti tehden ei yhtään mitään, ja istuimme illalla suihkunraikkaina rantatuoleissa, ilman ripsaria ja lainereita, tukka märkänä ja posket punaisina. Illan pimetessä tilasimme juominkia, varmaan jotain pahaa olutta. Istuimme siinä ja fiilistelimme elämää. Ja silloin Vilma sanoi minulle, että en ole koskaan näyttänyt niin kauniilta, kuin siinä hetkessä. Olin niin rento, niin onnellinen. Elämä oli juuri siinä hetkessä niin helppoa, ei tarvinnut olla missään muualla eikä sanoa mitään. Seura oli hyvää, ja juoma pahaa, mutta olipahan halpaa. Olla vain ja möllötellen hymyillä siinä elämää nähneen rantatuolin syleilyssä. Ja siinä olin kauniimpi, kuin koskaan.

Mielestäni äidit ovat kauniita. Äideissä näkyy elämä. Näkyy suuret tunteet, mäet molempiin suuntiin. On arpia, fyysisiä ja henkisiä, jotka kaunistavat. Ihmiskeho, joka on tehnyt ihmeitä. Mutta äiti ei ole vain äiti. Äiti on myös nainen. Ja kuten ensimmäinen mies totesi, jokaisessa on jotain, joka silmää miellyttää. Jokaisessa äidissäkin!

Olen itsekin syyllistynyt siihen, että aliarvioin itseäni. Väsyneenä painan menemään pitkin itä-Helsingin villejä katuja basilikanpala hampaankolossa, naama kampaamatta ja tukka pesemättä. Ja olen vedonnut siihen, että "mikäs tätä konkurssia enää auttaisi". Toki joskus tuntuu siltä. Kaikki muistavat vanhan kunnon kynähaasteen? Jos kynä pysyy rinnan alla, niin on riipparit. No, mulla pysyy koko perkeleen penaali! Ja silti minulla on kuulkaa ihan nätti povi. Tällä äidillä on myös täydellinen amorinkaari huulissa ja kivan värinen tukka. Pienen jumpan ja venyttelyn ansiosta raskauden kasaan hakkaama ryhtikin alkaa jo olla suoristumaan päin. Ja ripsivärin kanssa muistan sujauttaa huulile hymyn, vaikka hampaani ovatkin vähän kahvin värjäämät. Voin tökätä makuulla vatsaani ja se jää liikkumaan. Niin kuin se flubber - hyytelö! Sektioarpeni erottuu selvästi. Se mätsää raskausarpiini. Silmäpussini muistuttavat ajoittain kiveksiä ja avatessani vahingossa puhelimen etukameran pärähtää ruutuun kaksoileuan sijaan viistoistaleuka. Kaikki nämä asiat tekevät minusta ihmisen, naisen. Äidin.

Olen jo pitkään miettinyt, että aloitan oman elämän kampanjan, johon pakotan kaikki kaverini mukaan. Ja muita ihmisiä pyydän. Ystäviä voi vähän pakottaa, ne on siitä kivoja. Tämä kampanja alkaa ensi maanantaina (9.7) ja kestää viikon. #kaunismutsi. Tähän hommaan sisältyy kaksi ehtoa. Ensinnäkin: Toivon, että mahdollisimman moni äiti postaisi itsestään kuvan, jossa on kaunis. Kaunis omana itsenään. Tai postaa vaikka vaimostaan kuvan (vaimon luvalla tietysti, jos mielii säilyttää avio-onnen ja semilaadukkaan seksielämän!). Tai ystävästään. Tai vaikka omasta äidistään. Ja käyttäisi tuota hästääkiä, #kaunismutsi. Saadaan sitten yhteinen kuvakollaasi, josta voidaan kaikki käydä ihastelemassa äitiyden ja naiseuden yhtäaikaista juhlaa. Ja toiseksi. Tämän viikon aikana, kun joku kehuu, niin tulee sanoa KIITOS. On niin perisuomalaista vastata kehuihin kielloilla. Todetaan, että enhän minä, älä nyt viitsi, tämä nyt on tämmönen halpa, tai alennuksesta, tai ikivanha, tai muuta humpuukia. Jos joku kehuu, niin sanotaan kiitos ja hymyillään. Otetaan kehut vastaan. Jokainen äiti on ne ansainnut.

Loppuun lisään vielä poikkeuksellisesti suoran lainauksen. Kysyin yhdeltä mieheltä naisten ja ennen kaikkea äitien kauneudesta, ja hänen vastauksensa oli vain kerta kaikkiaan niin ihana, etten halunnut pyyhkiä siitä kirjaintakaan pois.

"Äitiys on helkkarin kaunista! Nainen on kauneimmillaan sillon ku on oma itsensä. Jokainen "virhe" tuo lisää kauneutta. Raskausarvet, iso peppu, rinnat joihin maan vetovoima on vaikuttanu vuosikaudet, eikä iho enää pysy kyydissä mukana. Kiltteys on ihanaa ja kaunista. Silmiin on ihana upota ja rakastua.
Virheet ei oo virheitä vaan luonnollisuutta. Ja luonnollisuus on kauneutta.

#kaunismutsi

Cinderella vs Simulaattori

Hop. Kotia kohti. Vietimme äitini ja veljeni kanssa pari kesälomapäivää rapakon toisella puolella. Menimme ensin Gabriellalla Tulholmaan, jossa yövyimme hotellissa. Oli muuten ihka aito Salkkarisauna hotskassa. Vimpan päälle nätit kaakelit ja pyllyä hivelevän pehmoiset lauteet - muttei lainkaan suihkua! Takaisin matkataan tänään Mariellalla. Tai Cinderellalla. Tai jollain muulla näistä nimistä, jota käyttävät vain sellaisten varsin kyseenalaisten, miehille suunnattujen ravintoloiden varsin vähäpukeiset tarjoilijat.

Cinderellahan on jo käsite. Niin kuin on Cinderella-simulaattorikin, eli vanha kunnon ravintola Tulisuudelma Tikkurilan sydämessä Vantaanhotellissa. Kummassakin edellinen vierailuni oli monen monta vuotta sitten, ennen kuin nyt rikoin kaavan ja hyppäsin heinäkuisena päivänä paattiin. Mutta onko Cinderella-simulaattori nimenä ansaittu, onko näillä mitään yhteistä?

Molemmissa irtoo kyllä pesää. Tai sellainen maine on ainakin molemmilla. Kun katselin toissailtana Helsingin satamasta kohti Tukholmaa lipuvan laivan asiakaskuntaa, niin sai todeta, että ehkä lohkeaakin, jos ei ole liian kranttu. Oli perheenäitiä, eläkeläistä ja aikuista naista karaokessa laulava Jorma. Mutta eihän sitä tiedä, ehkä joku pallomeressä lilluva perheenäiti voi yllättää - oman miehensä. Laivalla saanti näyttää siis varmimmalta, jos tuo kumppanin mukanaan. Vantaanhotellista voi hyvällä tuurilla löytääkin seuraa. Siis uutta, ei omaa puolisoa. Hotellilta kannattanee varata huone, jos mielii äkkiä painimaan petiin. Laivallakin on toki lyhyt matka pikkuiseen yksiöön, paitsi jos tuo yksiö on kommuuni (niin kuin yleensä on), jolloin joutuu murtautumaan siivouskomeroon tai piiloutumaan sinne pallomereen. Vaihtoehtoisesti voi myös koittaa löytää riittävän kinkyn tai päihtyneen kinkun, jolloin alapedin kuorsaus ei yläpedissä touhuttaessa häiritse.


Esiintyjä täällä on huonompi. Ainakin tänään. Joku ruotsalainen kultakurkku, jonka musiikkiura vei karaoken kautta studiolle, ja sieltä alelaarista suoraan ruotsinlaivalle. Bujah mikä ura. Laulaa huonommin, kuin mitä vaatteiden kimmeltävä hollywoodhabitus antaa ymmärtää, mutta pysyy kuitenkin sävelessä, joten kyllä sitä nyt jurrissa varmaan humppaa.

Viina on huomattavasti halvempaa. Tax free. Give me amen. Kummassakaan ei kyllä ole köyhä eikä kipee, kun tanssilattialla sheikkaa Anatuden tahtiin ja tarkkailee parittelumielessä vastakkaisen sukupuolen edustajia. Kummassakin pääsee myös hoilaamaan itse. Vantaanhotellin Herttas ja Cinderellan ysikansi kutsuvat kulttakurkkuja tarttumaan mikkiin ja luopumaan omanarvontunnostaan. Ja molemmista löytyy vihaisia portsareita, joille vittuillessa voi löytää itsestään täysin uudenlaisia venyttelylahjoja, kun setä pistää ihmistä nippuun ja rusetille. Tallinnanlaivalla pokeilla on lisäksi halpa, hien läpi päästävä dödö ja rikosrekisteri. Tällä laivalla pokeilla oli laiska sänki ja elintasopötsi.

Laivalla on se etu, ettei tartte mennä taksilla nukkumaan, vaikka ystäväni sellaisen meinasikin kerran tilata. Tuli pienessä sievässä kello kolme ilmoittamaan, et kiitti illasta, mä tilaan nyt taksin tiskiltä. Se oli hyvä ilta se. Toisaalta ei ole samoja chäänssejä käyttää taksijonossa viimeisiä iskurepliikkejäkään, jos kömpii vain hissillä hyttiin. Oliko sun vanhemmat simpukoita, ku oot noin helmi? Sattuko, kun tipuit taivaasta, oih ihana enkeli? Ootsä makkara mun perunalle? Sun vaatteet näyttäs hyvältä mun lattialla. Hitto mikä hilloviiva.

Laivalla on vielä sekin etu, ettei tarvitse lähteä pitkälle reissulle nähdäkseen, että minkämoisia nassuja tänään on laivaan kavunnut. Voit tsekata niistä hemmetin kiusallisista valokuvista, että kuka täällä luuraa, ja valmiiksi iskeä silmät parhaimman näköisiin ja potentiaalisesti pokattavimpiin. Perhe Lahtinen Jämsästä kesälomalla viiden poikansa kanssa. Irmeli ja Murmeli Lahest kukkamekkoineen ja verenpainelääkkeineen. Romanttiselle viikonlopulle pakotettu savolainen Sakke vielä semi selvänä ja naapurikunnan Milla ja Ulla niin pienissä minimicronanoshortseissaan, että pistää ihan miettimään, että pelkistä langoistako tytöt pulittivat, kun kangasta ei kyllä ole kuin nimeksi. Niin ja Pera. Pera on ollu jurrissa viime perjantaista lähtien, mutta ainahan pari (lavaa) vielä voi ottaa.

Täytynee todeta, että ainakin näin arkena Ruotsin vesillä seilaava paatti on mukavan rauhallinen perhelomakeskus, jossa pesää etsivät sankarit saavat jäädä nuolemaan näppejään. Sopii tälle Sundbybergin yössä eilen riekkuneelle yh-mutsille perheineen. Bueno! Tulisuudelmasta en sano mittään. Se tuskin houkuttelee ainakaan kovin pitkälle perhelomalle. Nähkää ja kokekaa. Yh-mutsi seilaa.