Vauvavuosi on niin lyhyt. Lyhyt my ass. Vauvavuosi kestää vuoden. Vuoden! 4 vuodenaikaa. Joulun ja juhannuksen. Kahdet kellojensiirrot, 365 huonosti nukuttua yötä ja keskimäärin tuhat pasavaippaa.
Tuohon jo sanonnaksi muodostuneeseen toteamukseen vauvavuoden lyhyydestä liitetään usein lohdutus. Kaikki hyvä - ja kaikki ikävä, kestävät aikansa. Vauvavuosi on lyhyt. Toisaalta siihen sisältyy monen kohdalla myös haikeutta. Vauvavuosi, vain hetki elämästä, kunnes omasta, pienestä vaavista tulee taapero.
Minun kohdallani vauvavuosi on nyt taputeltu. Meillä asuu nyt TAAPERO! No, mikä muuttui?
Taapero oppi kävelemään. Taapero haluaa nyt kävellä koko ajan ja kaikkialle, myös siellä, missä se ei olisi ok. Energiaakin tuntuu olevan niin paljon, että kaveri vetää varmaan päivässä vähintään sen terveelliseksi todetun rajan askelia, kymppitonnin. Toisaalta tuo vaahtosammuttimen kokoinen, kävelevä olento on ehkä jotain maailman suloisinta. Toisaalta uudet, konttausasennosta ylöspäin saavutetut sentit ovat myös omiaan sille, että tuo pieni terroristi ottaa käteensä KAIKEN mihin yltää ja avaa jokaisen kaapin, johon vain mahdollisesti pääsee käsiksi.
Kaikki ovat varmaan nähneet luonnonmullistuskuvia telkkarista, tai vähintäänkin jonkun zombie apocalypse - elokuvapätkän, jossa ovet ja ikkunat laudoitetaan umpeen. Meillä pitäisi tehdä sama. Jollain vähän järeämmillä nauloilla vieläpä. Jos jonkun kaapin saa auki, sieltä pitää myös repiä KAIKKI lattialle. Kodin ylläpitosiivouksesta on tullut yhtäkkiä damage controllia, jossa lukitsen yläkaappien ylimmille hyllyille teräviä esineitä ja pilleripurkkeja jättäen alakaappeihin pehmoisia patalappuja ja kertakäyttölautasia. Päivittäinen leikkimme, the floor is lava, onnistuu hyvin, sillä lattaille levitettyjä kirjoja, leluja, vaatteita, posteja, ilmaisjakelulehtiä ja roskiksesta kaivettuja aarteita pitkin pystyy jo lounaaseen mennessä pomppimaan kämpän ympäri koskematta kertaakaan lattiaan.
Myös uhma on saapunut talouteemme. Kieltäminen aiheuttaa taaperossa lähes teatraalisen raivon, jossa pieni, lähes 80-senttinen miehenalku vääntää naamansa ensin mutterille ja kaatuu tämän jälkeen surkean tekoitkun siivittämänä maahan. Samanlainen show aloitetaan myös aina silloin, kun pitäisi tehdä jotain, joka ei just nyt nappaisi. Maailman parhaiden kylpyleikkien jälkeen vaipan ja pyjaman pukeminen on suurempi haaste, kuin kaksi kokoa liian pienien sukkahousujen vetäminen omiin, juuri rasvattuihin jalkoihin. Tärkeintä on kuitenkin muistaa tärkein periaate: terroristien kanssa ei neuvotella. Niin tehdään, kuin minä sanon. Tämä nyt välillä hankalalta tuntuva asia on kullanarvoinen oppi tulevaisuuteen. Tätä taistelua kun on paljon helpompi käydä vuotiaan, ei viisitoistavuotiaan, kanssa.
Ja ah, ne ruokailun ilot. Milo oppi syömään itse, lusikka tukevasti pienen nyrkin puristuksessa. Vähintään kolmasosa ruoasta tippuu lattialle, tai menee muuten vain ohi päätyen mystisesti lusikasta tukkaan. Välillä ruokailu sujuu hienosti, välillä vähän vähemmän hienosti. Kivaahan tässä toki on se, että voidaan vihdoinkin oikeasti syödä samaan aikaan. Minä voin keskittyä omaan annokseeni, kun Milo keskittyy omaansa - ja välillä haroo lusikallaan meikäläisen lautasta, jolla nykyään yhä useammin on ihan samaa safkaa.
Taaperon äitinä on myös jatkuvasti altis suurille nöyryytyksille kutsuessaan vierata kylään. Ystäväni kertoi joskus käynensä hakemassa facekirpparin kautta ostamiaan vauvanvaatteita jonkun tuntemattoman äidin kotoa. Rauhan ja hiljaisuuden oli rikkonut ohi maantiekiitäjän tavoin vipeltävä pikkumenijä kädessään - mikäs muukaan kuin äidin dildo! Itse en onneksi ole vielä päässyt nöyryytetyksi ihan tällä tasolla, mutta kyllä välillä hävettää ottaa yllärivieraita vastaan, kun ulko-oven avattua ensimmäisenä vastassa on meikäläisen pyykkikorista kaivetut, likaiset pikkuhousut.
Kaiken kaikkiaan pienessä miehessä näkyy nyt persoona. Hän on oma iloinen tyyppinsä, joskin välillä vähän ilkikurinen tapaus. Joskus on kiva tehdä tuhmia, avata hitaasti juuri niitä kaappeja, jotka äiti on juuri käskenyt sulkemaan. Pieni mies oppi vielä mummiltaan sanomaan ei ja heristämään sormeaan hyvin vakuuttavasti, joka tekee pienestä pahantekijästä kavalalla tavalla suloisen. Joskus ruokapöydän harmonia rikkoutuu, kun rauhallinen päivällinen alkaa käydä taaperon mielestä tylsäksi ja tämä kokeilee kuinka hyvin spagettikastikkeen väri tarttuu valkoiseen peräseinään (aika hyvin muuten). Hiukan itsepäisenkin pikkupojan kanssa neuvotellessa joutuu välillä käyttämään niin laajalti erilaisia markkinointi- ja myyntikikkoja, että voisin kohta lisätä ansioluettelooni kohdan: taaperon äiti 2019->.
Kaksin aina kaunihimpi (paitsi jos toinen on ruma). Pakko kuitenkin todeta kaikkien sotkujen ja metkujen keskellä, että on tämä helpompaa. Ja kivempaa. Siinä missä pikkuvauva on vähä sellainen tyhjyyteen tuijottava tabula rasa, niin taaperolla on luonnetta, on veikeitä juttuja ja hassuja videopätkiä, jotka voin kaivaa esiin sitten Milon 18-vee synttäreillä, tai ainakin kiristää tekeväni niin, jos en saa tahtoani läpi.
Ps. Olen pitänyt vähän hiljaiseloa helmikuun, mutta nyt lupaan taas kunnostautua. Instaan laitan kuitenkin veikeitä pätkiä lähes päivittäin. Okei, joka toinen päivä. Käykää tsekkaamassa; voivmitap.
Tuohon jo sanonnaksi muodostuneeseen toteamukseen vauvavuoden lyhyydestä liitetään usein lohdutus. Kaikki hyvä - ja kaikki ikävä, kestävät aikansa. Vauvavuosi on lyhyt. Toisaalta siihen sisältyy monen kohdalla myös haikeutta. Vauvavuosi, vain hetki elämästä, kunnes omasta, pienestä vaavista tulee taapero.
Minun kohdallani vauvavuosi on nyt taputeltu. Meillä asuu nyt TAAPERO! No, mikä muuttui?
Taapero oppi kävelemään. Taapero haluaa nyt kävellä koko ajan ja kaikkialle, myös siellä, missä se ei olisi ok. Energiaakin tuntuu olevan niin paljon, että kaveri vetää varmaan päivässä vähintään sen terveelliseksi todetun rajan askelia, kymppitonnin. Toisaalta tuo vaahtosammuttimen kokoinen, kävelevä olento on ehkä jotain maailman suloisinta. Toisaalta uudet, konttausasennosta ylöspäin saavutetut sentit ovat myös omiaan sille, että tuo pieni terroristi ottaa käteensä KAIKEN mihin yltää ja avaa jokaisen kaapin, johon vain mahdollisesti pääsee käsiksi.
Kaikki ovat varmaan nähneet luonnonmullistuskuvia telkkarista, tai vähintäänkin jonkun zombie apocalypse - elokuvapätkän, jossa ovet ja ikkunat laudoitetaan umpeen. Meillä pitäisi tehdä sama. Jollain vähän järeämmillä nauloilla vieläpä. Jos jonkun kaapin saa auki, sieltä pitää myös repiä KAIKKI lattialle. Kodin ylläpitosiivouksesta on tullut yhtäkkiä damage controllia, jossa lukitsen yläkaappien ylimmille hyllyille teräviä esineitä ja pilleripurkkeja jättäen alakaappeihin pehmoisia patalappuja ja kertakäyttölautasia. Päivittäinen leikkimme, the floor is lava, onnistuu hyvin, sillä lattaille levitettyjä kirjoja, leluja, vaatteita, posteja, ilmaisjakelulehtiä ja roskiksesta kaivettuja aarteita pitkin pystyy jo lounaaseen mennessä pomppimaan kämpän ympäri koskematta kertaakaan lattiaan.
Myös uhma on saapunut talouteemme. Kieltäminen aiheuttaa taaperossa lähes teatraalisen raivon, jossa pieni, lähes 80-senttinen miehenalku vääntää naamansa ensin mutterille ja kaatuu tämän jälkeen surkean tekoitkun siivittämänä maahan. Samanlainen show aloitetaan myös aina silloin, kun pitäisi tehdä jotain, joka ei just nyt nappaisi. Maailman parhaiden kylpyleikkien jälkeen vaipan ja pyjaman pukeminen on suurempi haaste, kuin kaksi kokoa liian pienien sukkahousujen vetäminen omiin, juuri rasvattuihin jalkoihin. Tärkeintä on kuitenkin muistaa tärkein periaate: terroristien kanssa ei neuvotella. Niin tehdään, kuin minä sanon. Tämä nyt välillä hankalalta tuntuva asia on kullanarvoinen oppi tulevaisuuteen. Tätä taistelua kun on paljon helpompi käydä vuotiaan, ei viisitoistavuotiaan, kanssa.
Ja ah, ne ruokailun ilot. Milo oppi syömään itse, lusikka tukevasti pienen nyrkin puristuksessa. Vähintään kolmasosa ruoasta tippuu lattialle, tai menee muuten vain ohi päätyen mystisesti lusikasta tukkaan. Välillä ruokailu sujuu hienosti, välillä vähän vähemmän hienosti. Kivaahan tässä toki on se, että voidaan vihdoinkin oikeasti syödä samaan aikaan. Minä voin keskittyä omaan annokseeni, kun Milo keskittyy omaansa - ja välillä haroo lusikallaan meikäläisen lautasta, jolla nykyään yhä useammin on ihan samaa safkaa.
Taaperon äitinä on myös jatkuvasti altis suurille nöyryytyksille kutsuessaan vierata kylään. Ystäväni kertoi joskus käynensä hakemassa facekirpparin kautta ostamiaan vauvanvaatteita jonkun tuntemattoman äidin kotoa. Rauhan ja hiljaisuuden oli rikkonut ohi maantiekiitäjän tavoin vipeltävä pikkumenijä kädessään - mikäs muukaan kuin äidin dildo! Itse en onneksi ole vielä päässyt nöyryytetyksi ihan tällä tasolla, mutta kyllä välillä hävettää ottaa yllärivieraita vastaan, kun ulko-oven avattua ensimmäisenä vastassa on meikäläisen pyykkikorista kaivetut, likaiset pikkuhousut.
Kaiken kaikkiaan pienessä miehessä näkyy nyt persoona. Hän on oma iloinen tyyppinsä, joskin välillä vähän ilkikurinen tapaus. Joskus on kiva tehdä tuhmia, avata hitaasti juuri niitä kaappeja, jotka äiti on juuri käskenyt sulkemaan. Pieni mies oppi vielä mummiltaan sanomaan ei ja heristämään sormeaan hyvin vakuuttavasti, joka tekee pienestä pahantekijästä kavalalla tavalla suloisen. Joskus ruokapöydän harmonia rikkoutuu, kun rauhallinen päivällinen alkaa käydä taaperon mielestä tylsäksi ja tämä kokeilee kuinka hyvin spagettikastikkeen väri tarttuu valkoiseen peräseinään (aika hyvin muuten). Hiukan itsepäisenkin pikkupojan kanssa neuvotellessa joutuu välillä käyttämään niin laajalti erilaisia markkinointi- ja myyntikikkoja, että voisin kohta lisätä ansioluettelooni kohdan: taaperon äiti 2019->.
Kaksin aina kaunihimpi (paitsi jos toinen on ruma). Pakko kuitenkin todeta kaikkien sotkujen ja metkujen keskellä, että on tämä helpompaa. Ja kivempaa. Siinä missä pikkuvauva on vähä sellainen tyhjyyteen tuijottava tabula rasa, niin taaperolla on luonnetta, on veikeitä juttuja ja hassuja videopätkiä, jotka voin kaivaa esiin sitten Milon 18-vee synttäreillä, tai ainakin kiristää tekeväni niin, jos en saa tahtoani läpi.
Ps. Olen pitänyt vähän hiljaiseloa helmikuun, mutta nyt lupaan taas kunnostautua. Instaan laitan kuitenkin veikeitä pätkiä lähes päivittäin. Okei, joka toinen päivä. Käykää tsekkaamassa; voivmitap.
No comments:
Post a Comment