Olen saanut jotain uteluja siitä, että nyt kun pandemian kahleet irtoavat ja yyhoomutsikin on päässyt vähän ulkoilemaan, niin onko ilmassakin ollut sähköä? Siis sellaista, josta ei makseta siirtoveroja, vaan sellaista seksuaalista sutinaa. Ja ajattelin nyt kertoa sitten teillekin.
Noh, hiljaista on. Hiljaista kuin pihtiputaalaisella bensa-asemalla kolmen aikaan yöllä.
En minäkään mikään kuus kautta viis ole, en lähelläkään. En ole se pellon nätein peruna enkä aina ymmärrä populaarikulttuurin tai politiikan päälle, vaikka visusti seuraankin seiskan uutisia. Silti toivoisin, että elämääni tupsahtaisi joku muu, kuin nämä sankarit, joita tunnun keräilevän, kuin pennut pokemoneja. Onnistun kerta toisensa jälkeen nappaamaan rakkauden katiskaani vain sellaisia alemmilla lauteilla vihdottuja yksilöitä, joiden päässä ei viihdy järki eikä tukka, mutta useampi promille yksitähtistä sinne mahtuu kyllä kolmesti viikossa.
Viimeisin pyysi minua ulos facebookissa. Oli ilmeisesti bongannut deitti-ilmoitukseni jostain ja päätti rohkeasti pienessä sievässä ottaa yhteyttä. Jutuista päätellen kaveri veti enemmän pillereitä kuin yliopiston apteekki. Carpe Diapam! En sitten lähtenyt hänen elämänsä kelkkaan mukaan.
Toinen kevään aikana minua lähestynyt kaveri tulla tupsahti juttelemaan metrossa. Mies oli pitkä ja ihan komeakin, mutta päässä hänellä oli plus kakkosen keleillä sellainen ihan jeesus iso karvalakki. Jo hatusta pystyi päättelemään, että tällä kaverilla on muuten asiaa. Ja niinhän sillä oli. Paasasi minulle vartin globaalin pandemian uhkakuvista, sähköautojen valmistuksen aiheuttamista päästöistä ja siitä, kuinka loppujen lopuksi kaiken pahan takana on turkulaisveljesten klassikkolaulun vastaisesti naisten sijaan aina joko lääketehtaat, Microsoft tai hernekeitto (josta viimeinen tosin taisi liittyä jonkin sortin vatsavaivoihin). Minä olin ja kuuntelin tuota papatusta menemään koko vartin matkan Kontulasta Kalasatamaan. Elämäni pisimpiä minuutteja. Laskin, että sinä aikana ehti kuolla ainakin 5600 kiinalaista. Eipä siinä, minulla oli kyllä aikaa, mutta ne kiinalaiset eivät koskaan tule takaisin.
Kolmas elämääni tämän vuoden puolella ihastuttanut mies löysi hänkin minut somesta. Hänellä oli vaaleat hiukset, hienoinen sänki ja viettelevä katse. Tämä muuan nuori Ilkka Lipsanen kertoi viestissään olevansa kohtelias, rauhaa rakastava feministi, ja kaiken lisäksi yyhooisä. Harmi vain, että hänellä oli kuulemma vielä jäljellä vuosi palvelusaikaa, kuollut ex-vaimo, perässä Sisilian mafia, vastikään kuollut gambialainen eno ja hirveä tarve saada kolme tonttua varainsiirtoveroa varten. Jackfuckingpot.
Viimeisin sulhasehdokas lähestyi minua myös somessa. Sillä kaverilla ei ollut kyllä kaikki pääministerit aamupalalla. Tyyppi kertoi itsestään ahnaasti, luetteli kaikki meriitit ja pokaalit paikallisen junnufudiksen pronssimitalista viimeisimpään ylennykseen. Eniten hän kuitenkin puhui autostaan. Papatti menemään moottorin koosta, ratinlämmittimestä ja kohtuuttoman suuresta keskikulutuksesta sanoissaan saman kaltaista ylpeyttä, kuin minun äidilläni oli osallistuessani ala-asteen joulunäytelmään. Minä päättelin lähinnä, että jos miehellä on kaupunkiajossa tuon kokoinen auto, niin on pakko olla mannaryynin kokoinen muna. Siispä mies ja mercedes – ei kumpikaan jatkoon.
Niin, notta hiljasta on deittirintamalla juu. Kevättä odotellessa…
