Helmikuu on minulle se kuukausi, kun alan viimein odottamaan
kevättä. Pärisyttelen noitarumpuani ja latelen saamelaisia kirouksia kaikille
niille sieluille, jotka kehtaavat vielä pitää jouluvaloja ikkunoissaan. Helmikuussa
talvi ahdistaa: se on kestänyt jo liian kauan. Säälin meidän pihalla asuvia
mustarastaita ja heitän niille parvekkeelta leivänkannikoita, kun kukaan ei näe.
Tai kun luulen, että kukaan ei näe. Kun postiluukusta tulee taas uusi muikkari
siitä, ettei jokaista pihalle pöllähtävää räkättiä tarvitsisi ruokkia, vajoan sääliin
ja lahjoitan wwf:lle vitosen. Ahdistaa, eikä edes Runebergin torttu korjaa tätä
kevätmasennusta. Siinä on ihan helvetisti liian vähän rommia tämän henkisen
konkurssin korjaamiseen.
Äideille kaiken maailman ideoita markkinoiva sivusto neuvoo,
että minun pitäisi palkita lastani onnistuneesta pottailusta tarroilla.
Hienosti istuttu, valitse tähtitarrasi tästä. Mietin, miksei meille aikuisille
ole tarroja. Helmikuun pimeinä iltoina minä todellakin tarvitsisin vähän
tsemppaamista. ”Teki mieli lähteä vittuun täältä, mutta et lähtenyt. Hienoa,
Henna-Riikka. Ota tästä tarra”.
Jotkut minua varsin paljon viisaammat ja komeammat yksilöt ovat
väittäneet, että liikunta lisäisi endorfiineja ja näin yksilön hyvinvointia.
Olen hurahtanut tähän huijaukseen lukemattomia kertoja. Lopulta olen
raahautunut liikuntariennoistani rättiväsyneenä kotiin varailemaan seurakunnan
sivuilta itselleni hautapaikkaa. Kun raijaa sen yli sata kiloa silkkaa naista juoksumatolle
ja vetää henkiset usain boltit (hölkkää hikiseen sen sata metriä ja hyökkää
kohti hätäseis-nappia), niin niiden endorfiinien sijaan ilmassa leijailee
korkeintaan oikean keuhkolohkon palasia.
Nyt minulla on kuitenkin uusi, ihmeellinen motivaattori.
Näet pyllyni. Se on kadonnut. Aiemmin vielä uhkeat, painovoimaa uhmanneet kankkuni
kuvut ovat kadonneet. Jäljellä on vain kumiseva muisto niistä ajoista, kun
istuinluiden päällä oli vielä muutakin kuin humiseva tuulahdus. Laihtuessani allini
ovat ja pysyvät, ja vartaloani ympäröivä vararengas pitää minut jatkossakin
pinnalla tuulessa, tulvassa ja Vuosaaren uimahallissa. Mutta persaukseni. Se on
nyt integroitunut selkääni. Tisseistäkin
on jäljellä vain muinaisjäänne. Entinen tupladeeni muistuttaa nyt sellaista
turkkilaista esiliinaa, jossa on tyhjät taskut.
Salaattia puputtamalla olen toki saanut kiloni karkaamaan,
mutta lihakseni vaativat puhdasta rautaa. Niinpä hetken hurmiossa ja
epätäydellisen itseironian hetkellä menin ja maksoin itselleni taas viikkotolkulla
jäsenyyttä siihen lafkaan, jonka takaseinällä on yhä tallessa pieni pala oikeaa
alalohkoani. Ja pakko todeta, että se taakse jäänyt kolmekymmentä koogeetä
todella tuntui. Jaksoin juosta ainakin kolmesataa metriä, ennen kuin sydämeni
ilmoitti, että joko se matto lakkaa rullaamasta tai sydän lyömästä.
Niitä enfordiinejä ei vielä näkynyt, mutta kevyempi olo
tuntui kyllä hiton hyvältä!
#kesäperse2022
No comments:
Post a Comment