Mennessäni ensimmäiseen neuvolaan jännitin ihan pirusti. Kesäkuisena aamuna seisoin perhekeskuksen ovilla ennen kahdeksaa ja vaihdoin epämääräisen empaattisia katseita toisen samassa pisteessä olevan irmelin kanssa. Jollain tavalla meistä molemmista aisti sen, että olimme tulossa ensimmäiseen neuvolaan. Seisoimme ovella paskanjäykkinä, vähän kääntyneenä itsemme, ikään kuin se toimisi jonain suojamuurin maailmaa ja jännitystä vastaan. Voi meitä. Oma terveydenhoitajani oli sellainen pyöreä, mukavan näköinen ja rempseä nainen, josta hehkui sellainen iloisen ihana fiilis jo ovella. Minä en hehkunut iloa. Korkeintaan tihisin vähän katkeraa hikeä. Ensitöikseni ilmoitin terveydenhoitajalle, että minähän en sitten synnytä. Piste. Huutomerkki. En. En. En.
Aihe ei ole elämässäni nyt mitenkään ajankohtainen, onhan synnytyksestä jo tovi. Olen kuitenkin ajatunut keskustelemaan aiheesta sen verran viime aikoina, että päätin purkaa fiiliksiä tänne. Suurin syy tämän rustaamiselle on se, että kun itse pelkohuuruissani kello neljä yöllä googlettelin kaiken maailman synnytyshorroria, niin olisin itse kaivannut rohkaisevia sanoja. Jotain kanssasisarta siellä vauva.fi-palstalla, joka olisi ottanut virtuaalisesta kädestä kiinni, halannut ja sanonut, että häntäkin pelottaa ja se on ihan ok. Sen sijaan sain lukea kymmenittäin kommentteja siitä, kuinka "naisen vartalo on tehty synnytystä varten" ja jopa niin kärkkäitä kommentteja, ettei pelkosektiolla synnyttävistä voi tulla oikeita äitejä. Joten oikaistaanpas tässä pari hiton viturallaan olevaa faktaa synnytyspelosta.
Olen aina pelännyt ajatusta synnytyksestä. Kun tikkuun sitten yllättäen piirtyi ne pari kuuluisaa viivaa, oli ensimmäinen ajatukseni, että minun pitää lähteä taistelemaan sektion saamiseksi. Kuvittelin, että synnytys on brutaali tapahtuma, jossa veri, eritteet ja istukat lentelevät hidastekuvana salin halki samaan aikaan, kun joku isähahmo kuvaa sellaisella 90-luvun videokameralla lapsen syntymän ihmettä, ja äiti huutaa pää punaisena toisen kätilön lähes maatessa äidin päällä ja toisen täti-ihmisen hengaillessa jalkovälissä kädet ojossa kuin amerikkalaista jalkapalloa ottaisi kiinni. Sain hyvin pian kuitenkin oppia, että synnytys on huomattavasti rauhallisempi tapahtuma, monien sanojen mukaan suorastaan tylsä. Monet jopa ottavat torkut kesken synnytyksen, kun epiduraali helpottaa oloa. Niin ja ne istukat eivät lentele minnekään, ihan ovat nätisti.
Raivostuttavinta synnytyspelossa on sen väheksyntä. Kuulin lukemattomia kertoja kommentteja siitä, kuinka selviäisin kun vain yrittäisin. Tai kuinka pelkoni olivat turhia. Minulle kerrottiin naisista jotka synnyttivät saunassa ilman mitään kipulääkkeitä ja suunnilleen hoitivat lapset ja pellot ja lehmät siinä ohessa. Mikään ei ollut niin ärsyttävää, kuin pelon vähättely. Pelko on ihmiselle todellinen! Se on totisinta totta, eikä todellakaan selätettävissä kepeällä olankolautuksella tai tarinalla joidenkin esi-isien saunasynnytyksistä.
Kamalinta synnytyspelossa mielestäni on se, ettei sitä käsitellä riittävän ajoissa. Minun laskettu aikani oli tammikuun lopussa. Ja minun olisi pitänyt odottaa marraskuun loppupuolelle, että pääsen nyyttiryhmän kanssa läpikäymään asiaa. Ei paljon lohduttanut odottavaa äitiä, joka elokuussa yksin kotona hysteerisesti itki sitä kuinka ei voi selvitä, ja tulee varmasti kuolemaan. Tilannetta ei helpottanut varmasti myöskään se, että olin ihan yksin raskauteni kanssa. Lopulta itkin niin paljon, ettei happi kulkenut ja räkä tukki koko nenän. Soitin kättärille paniikissa. Kerroin, että kuolen tammikuussa. Sain samalle päivälle ajan kätilölle.
Kätilöllä oli sama sukunimi kuin minulla. Ja sama syntymäpäivä. Kohtalo puuttui selkeästi peliin. Ihana, pehmeätukkainen ja lempeän näköinen kätilö ilmoitti minulle ensimmäisenä, että jos haluan sektion, saan sen. Hartioiltani tippui vähintään siihen asti kerättyjen raskauskilojeni paino. Saisin sektion. Halleluja!! Mielessäni väläytin vittumaisen virneen kaikille niille vauvapalstojen idiooteille jotka vannoivat, ettei sektiota vain saa omasta päätöksestä, vaan pitää olla jokin vänkyrälantio, seitsenkiloinen bebe tai vähintäänkin vitoset tulossa.
Kätilö kertoi minulle, ettei synnytyspelkoa lieventävien toimien tarkoitus ollut kännyttää ihmisiä alatiesynnytykseen. Eivät ne toimet mitään ristiretkiä olleet. Niiden tarkoitus on lähinnä se, että kohtaa pelkonsa ajatuksen tasolla, pureskelee niitä ja käsittelee asiaa. Monien pelot lievittyvät kun he oppivat, ettei synnytyssali tosiaan ole mikään Normandian maihinnousu. Ja onhan se omanlaisensa tutkimusmatka itseensä ja omaan äitiyteen. Vaikka se tuntuu turhalta soopalta, niin jokainen synnytystä pelkäävä tarvitsee tuon tutkimusretken.
Niinpä minäkin menin nyyttiryhmään. Olen aiemminkin kertonut ryhmästä. Angstasin koko hommaa alusta asti. Seitsemän toisilleen aiemmin tuntematonta ensisynnyttäjää purkamassa porukalla pelkojaan. Eihän se nyt jumantsuikka voinut olla millään tavalla hyvä idea. Päätin jo etukäteen, ettei minulla ole mitään yhteistä heidän kanssaan, enkä todellakaan aio jakaa ollekaan omia tuntojani. Päätin, että he ovat kaikki tyhmiä. Ja kuinka väärässä olinkaan! Nyyttiryhmä oli synnytyspelkoiselle parasta. Ei sen takia, mitä kävimme läpi ryhmässä. Suurin anti olivat ne tuhannet whatsapp-keskustelut, joita kävimme synnytyksiä odotellessamme. Ja ne lukuisat kerrat, kun koliikkivauvan kanssa keskellä yötä sai juttuseuraa. Vertaistuki on kaikki kaikessa, vaikka ennen ryhmää vannoinkin, ettei vertaistuki ole minua varten.
Synnytyspelosta selviää. Se ei todellakaan tunnu siltä heille, jotka asian kanssa painivat. Pelko lamauttaa, se menee luihin ja ytimiin. Kaikille pelon vähättelijöille isken nyrkkiä pöytään ja silmään. Vähättely ei auta ketään. Se saattaa pahentaa tilannetta tai ainakin se vituttaa.
Omalla kohdalla tärkeintä on käsitellä asiaa. Se on tärkein ja ainut tehtävä. Synnytys tulee ajallaan (halusi tai ei), siihen ei voi vaikuttaa. Mutta oma sipulia voi selvitellä odotusaikana ihan itse, se on odottajan oma vastuu. Kaikilla ei ole nyyttiryhmiä, mutta netti on pullollaan paikkoja, josta hakea apua. Liity vaikka "tämänkuunvauvat 201x" ryhmään facebookissa, (mikä nyt kullakin on sitten se oma ajankohtainen poppoo) ja rohkeasti kokoa itsellesi oma tukiryhmä. Ja apua kannattaa hakea itse. Jos siltä tuntuu niin luuri käteen ja rimputtamaan synnytyslaitokselle. Siinä ei ole MITÄÄN noloa! Ja jos joku kehtaa vähätellä pelkoa, niin joku isomman sortin soppaluu kurkkuun! Pelko on aina oma, henkilökohainen. Kun sanot, ettei kukaan tiedä, miltä sinusta tuntuu, niin ei tiedäkään. Kukaan ei voi kävellä juuri sinun saappaissasi tai crocseissa, jotka ovat ainoat kengät, joihin turvonnut raskausnilkka mahtuu. Mutta se on tärkeää, että joku yrittää. Se riittää.
Tsemppiä kaikille teille, jotka maha pystyssä tätä luette. Tai jotka vasta hetki sitten pisusitte tikkuun ja pelkäätte kuollakseen jo nyt. Tsemppiä kaikille teille. Onnea en toivota, sillä te ette tee mitään.
No comments:
Post a Comment