Yh-mutsin vapaapäivä

Eilen oli yh-mutsin vapaapäivä, kukaan ei tarvinnut minua tänään, aioin omistaa itselle vuorokauden, unohtaa paineet ja vauvan eri vaiheet... Okei, ei se ihan noinkaan mennyt. Yh-mutsin vapaailta kyllä oli. Neljältä iltapäivällä pistin uudet nahkatohvelit jalkaan ja suuntasin kohti keskustaa. Ystäväni Miude osti minulle synttärilahjaksi (31, mutta jos joku kysyy, niin 24) liput Classical Trancelations-kornserttiin Hartwall-areenalle.

Siemailimme ensin pienet viinit keskustan paikallisessa, josta pistimme nokan kohti juna-asemaa. Tunnollisena ostin lipun yhdellekin pysäkinvälille, sillä pelkään tarkastajia enemmän kuin ruttoa. Se häpeä, kun sinisiin pukeutunut, jääkaappipakastimen kokoinen kaveri tivaa lippua, jota ei löydy. Tai vielä pahempaa. Joku sellainen ehkä Marjatta, tai Pirjo. Ei, Sirkka. Jep. Sirkka (kavereiden kesken Sipe) Kontulan lähiöstä, joka leipätyönään penää kansalaisilta tikettilöitä ja sohii siinä samalla 80-luvulta asti permanentattua kiharapilveään ja tuijottaa kaksitehojensa läpi kuin pientä, liiskattavaa ötökkää. Se on pahin.

 Keikka oli kevyesti ilmaistuna mahtava. Saara Aalto kokeili ylänuotteja, Paleface sanoitti möreällä äänellään insomniaa ja kymmenet soittajat pistivät jousineen lavalla parastaan. Miude vähän suli, kun lavalle saatiin saksofoni. Itse sulin jo pelkästään siitä ilosta, että sain istua persiilläni parit tuntia, tillotella valoshowta ja ihmetellä sitä, mitä saadaan aikaiseksi, kun läjä lahjakkaita ihmisiä lyödään yhteen.  Hieman kyllä huvitti se encore. Kapellimetari lähti tikkunsa kanssa lavalta, mutta koko muu poppoo jäi tietysti istumaan paikalleen. Ei tuommoista sekalaista sakkia selloineen päivineen noin vain kerätä lavalta veke. Huvitti kuitenkin, kun kaverit jäivät sinne pönöttämään kuin armeijan alokasryhmä jouskareineen. Ei tullut encore mitenkään siis yllätyksenä. Lopulta suurten suosionosoitusten saattelemana myös mestari itse tikkuineen tuli takaisin lavalle ja saatiin vielä nauttia sandstormista klassissena versiona.

Keikan jälkeen oli saatava hörppy, koska pitäähän sitä fiilistä vähän purkaa. Baaritiskillä sattui eteen tuttuja, jotka kyselivät, että miten lapsella menee. En tiedä. Kai se nukkuu. Jos totta puhutaan, niin en paljoa Miloa ajatellut. Ei sillä, että olisin kylmä ihminen, saatanan kätyri Aarnion arvomaailmalla. Ei lainkaan. Minäpähän vain satuin olemaan vapaalla. Olen sitä mieltä, että vapaa-aikana ei puhuta töistä eikä vauvoista. Sen pienen hetken kun minäkin saan silloin tällöin viettää ihan keskenäni, sen hetken uhraan itselleni. Ja viinille.

On toki paljon äitejä, joiden napanuora on vielä niin tiukalla, että he vapaa-aikanaankin miettivät kotona touhuavia naperoitaan. Se on ihan fine. Ja kuulumiset kotopuolesta, ovathan ne kivoja. Jotkut eivät lähde ulos laisinkaan, kotona on kivempaa. Kukin hiihtää tyylillään. Varsinkin pyöritellessäni tätä perhe-elämää näin keskenäni Milon kanssa ilman sen toisen aikuisen suomaa ajoittaista vapaudentunnetta, koen oman ajan super tärkeäksi. Ei se aina tarkoita, että pitäisi päästä pämppäämään, pistää herutuspusero päälle ja jortsuta pienessä sievässä pikkuhunneille. Joskus oma aika on sitä, että miettii vihanneshyllyllä ilman vaunuja sitä, että ottasko punasen vain keltaisen paprikan. Tai tillottaa jotain kuppasta telenovelaa tai vaikka kaunareita poppareiden kanssa (itsehän en toki poppareita nyt syö, koska linjat). Hetkellinen vapaa-aika luo sellaisen mukavan, valheellisen vapaudentunteen, jonka suojissa on kiva välillä leikkiä vastuutonta. Itse blokkaan kyllä kaikki pampersit ja persrättitarjoukset mielestäni silloin ja elän villiä sinkkuelämääni (tosi villiä, tulin eilen 00.11 lähtevällä bussilla kotiin!!). Tai jos en ulos asti lähde, niin vietän vastuutonta elämää kotisohvallani, syön jäätelöä jättilusikalla ja pelaan candy crushia ja juon mehua suoraan tölkistä. Living on the edge ladies!

10 kantapään kautta opittua vinkkiä unikouluun

Jos unikoulu odottaa hamassa tulevaisuudessa, niin kannattaa tsekata nämä vinkit ennen aloittamista. Tai jos homma on mennyt ihan penkin alle ja olet löytänyt itsesi ilta toisensa jälkeen paijailemassa huutavaa vauvaa pikkutunneille asti, voi joku näistä kantapään kautta oppimistani vinkeistä tuoda lohdun, tai jopa ratkaisun! Tai sitten ei. Itse munasin näistä lähes joka kohdassa, kunnes lopulta minut lähetettiin sairaalan unikouluun viisastumaan.

1. Katso vauvaa, älä kelloa. Vauvan uniaika on silloin, kun vauva on väsynyt. Uniaikaa voi toki opettaa esimerkiksi niin, että aloittaa aina iltarutiinit tiettyyn kellonaikaan, jolloin on hyvin todennäköistä, että vauva väsyy päivittäin samalla kellonlyömällä. Perisynti on kuitenkin tuijottaa vain kelloa, ja laittaa pahimmassa tapauksessa pirteä kakara sänkyyn. Sama pätee päikkäreihin. Jos viet vauvan sänkyyn pirteänä kello kahdenksan, tämä nukahtaa yhdeksältä. Tai voit odottaa, leikkiä ja häärätä lattialla hyväntuulisen beben kanssa tunnin ja viedä tämän sänkyyn yhdeksältä, jolloin vauva nukahtaa heti taisteluitta.  Teit kummin vain, on nukahtamisaika mitä todennäköisemmin sama.

2. Väsymys, nälkä, tylsyys. Näillä kolmella eri vaivalla on identtiset oireet. Kitisevä vauva. Välillä on oikeasti mahdoton erottaa sitä, onko vauva väsynyt vai tylsistynyt. 9-kuinen vauva ei jaksa yleenä leikkiä samaa leikkiä puolta tuntia kauempaa. Jos vauva siis kitisee, niin mieti, milloin vauva viimeksi söi. Jos ruoka ei ole syy, niin nappaa napero kainaloon ja mene tekemään jotain alati kasvavalta äidin to do-listalta. Jos lapsi virkistyy vaikka pyykkivuoren lajittelusta, oli hän tylsistynyt ja siksi vinkui. Jos maisemanvaihto ei piristä, niin vauva on todennäköisesti väsynyt ja on hyvä mennä petiin. Hyvä keino testata väsymystä on myös roskien vieminen. Jos ulkoilma piristää huimasti, ei kannata painella vielä päikkäreille. Jos happihyppelykään ei piristä, kannattaa päätä painella tyynyyn.

3. Karsi välipalat. Pienet snäksit aterioiden välillä ovat paholaisen keksintö, mitä ruokailuihin ja hammasterveyteen tulee. Itse sorruin tähän. Annoin pojalle maitoa, ettei vain tulisi nälkä. Puolen tunnin päästä tarjosin ruokaa, joka ei kelvannut, sillä vastajuotu maito vielä täytti vatsaa. Puolen tunnin päästä taas pojalla alkoi huikoa, mutta minä en ymmärtänyt nälkää, sillä vastahan koitin tarjota ruokaa eikä kelvannut. Pari palaa äidin mandariinia puoli tuntia ennen ateriaa voi vesittää koko homman, jolloin vauva ei syö kunnolla ruoka-aikaan. Syömisen ja juomisen tulisi tapahtua aina ruoka-ajalla. Ei ruoka-aikojen välissä. Myös maito kannattaa nauttia ruoan kanssa samalla aterialla, ei aterioiden välissä. Jos tulee jano, on vesi paras janojuoma.

4. Iltapuuro, hammaspyykki ja sänkyyn. Ei näin. Herkästi sitä sortuu ajattelemaan, että tarjoaa ruokaa viime tingassa, ettei vaan yöllä tule nälkä. Mutta emmehän mekään vedä iltapuuroja nassuun ja painu välittömästi vällyjen väliin! Iltapuurosta ja maidosta vauva saa hirveästi energiaa, joka pitää leikkiä pois. Sänkyyn viety vauva mitä todennäköisimmin vain itkee, sillä hänellä on hurjasti energiaa, muttei mitään tekemistä. Nykyään meillä syödään iltapuurot ja maidot seitsemältä, ja peti kutsuu kahdeksan ja yhdeksän välillä, kun legolinnat on kaadettu ja helistimet rokattu.

5. Jos lapsi huutaa yöllä, ja olet päättänyt olla antamatta maitoa, älä tee visiitistä muutenkaan virikkeellistä. En voi painottaa tätä riittävästi!!! Valoja ei sytytellä, lasta ei oteta syliin, ei lauleskella tai muutenkaan musisoida. Yöpistäytymisten tarkoitus on osoittaa lapselle, että välittävä ja rakastava aikuinen on läsnä, mutta hiton tylsä.  Korkeintaan muutaman minuutin ajan kerrallaan voi paijailla, ja hokea pariin otteeseen muutamaa lausetta (esim. nyt on yö, hyvää yötä, nuku hyvin), jonka jälkeen poistutaan taas hetkekesi. Lopulta, kun lapsi tajuaa, ettei maitoa tipu, eikä sen puoleen muutakaan hauskaa, on parempi vain jatkaa unia. Minun poikani ymmärsi tämän yhdessä ainoassa yössä. Viiden pistäytymisen jälkeen hän nukkui koko loppuyön kuin tukki, eikä senkään jälkeen enää ole noussut öisin.

6. Älä syötä jonkun kellonajan jälkeen. Jotkut ajattelevat, että tassuttelevat uneen vaikka viiteen asti ja viideltä aamuyöllä tarjoavat ensimmäisen maidon. Vauva ei ymmärrä kellosta hölkäsen pöläystä, vaan hänelle yksinkertaisesti riittävä kitinä tuo palkinnon. Kello kaksi ei tullut maitoa, kello kolme ei tullut, eikä neljältäkään, mutta viideltä tärppäsi. Vauvan logiikan mukaan hän mahdollisesti yrittää kahta kauheammin huomenna. Älä myöskään ota vauvaa aamu viideltä viereesi ja jatka unia. Sama logiikka. Vertasin tätä siihen, kun meille aikuisille annettaisi pömpeli, jossa on yksi nappi. Tuota nappia painamalla välillä tippuisi aukosta 20 e seteli, välillä ei. Totta hitossa me sitä rämpyttäisimme koko ajan, ihan vain setelin toivossa, josko nyt tärppäisi. Automaatti olisi voitu ohjelmoida vaikka niin, että aina kun keltatakkinen mies ylittää Mannerheimintien, tippuu seteli. Emmehän me sitä keksisi, vaan rämpyttäisimme menemään like there's no tomorrow. Me emme ymmärrä keltatakkista miestä, ja vauva ei ymmärrä kelloa. Jos päätät olla antamatta yömaitoja, älä anna yömaitoja. Simppeliä.

7. Onko vauva mahdollista laittaa omaan huoneeseensa? Tämä ei toki sovi kaikille, mutta yllättävän monille. Varsinkin, kun uusia taitoja alkaa karttumaan, ovat vauvat helposti todella herkkäunisia. Jos vauva herää ja näkee äidin, voi kiusaus päästä äidin lähelle leikkimään olla liian kova, jolloin pinnasängystä huudellaan keskellä yötä tai perhepedissä työnnetään sormia äidin sieraimiin. Jos äitiä sen sijaan ei näy, ei näy myöskään äidin tuomia virikkeitä, jolloin vauva nukahtaa itse helpommin uudestaan. Monille pelkkä omaan huoneeseen siirtyminen tuo rauhan öihin ilman sen kummempia kouluja. Varsinkin imetetyille vauvoille tämä voi olla paras vaihtoehto, sillä tissin vierestä herääminen ei ainakaan helpota maidosta vierottautumista. Myös pelkkä isän vieressä nukkuminen muutaman yön ajan voi tuoda helpotuksen öihin ilman valvomisia, sillä isä ei tuoksu maidolle. 

8. Älä reagoi ensimmäiseen itkuun. Vauva voi kitistä ja äännehtiä kovastikin olematta edes hereillä. Ennen kuin säntää lapsen huoneeseen tassuttelemaan, kannattaa hetki kuunnella. Sairaalaunikoulussa hyvänä aikaviiveenä pidettiin viittä minuuttia. Jos vauva ei siinä ajassa hiljene, kannattaa käydä rauhoittelemassa. Jos itku käy hysteeriseksi, tulee toki lohduttelemaan mennä heti, mutta pienimmästä inahduksesta ei kannata lähteä vielä paijauspuuhiin.

9. Poikkea säännöistä, mutta palaa niihin heti, kun tilanne asettuu. Jos vauva on todella kipeä, 39 asteen kuumeessa tai oksennustaudissa, niin tarjoa vauvalle ihan vaikka kuu taivaalta, jos se saa pienelle paremman olon. Mutta hampaiden tai nuhan takia ei vauvaa tarvitse kainaloon ottaa, ihan pelkällä särkylääkkeellä pääsee jo pitkälle vesittämättä unikouluja. Jos jokaisen pienenkin poikkeustilanteen takia rikkoo kodin kaavat,  niin ei sitä muuta ehdikään tehdä. Jos tulee kyläilyreissuja tai muita arjen poikkeavia juttuja, kuten elämässä aina tulee, niin ei mitään, palaa rutiineihin taas asioiden normalisoiduttua.

10. Älä unikouluta yksin! Jos olet siitä onnekkaassa asemassa, että perheessä on läsnä oleva isimies, niin pistä hänet valvomaan muutama yö ja mahdollista hänelle pitkät päikkärit päivisin. Jos isästä ei ole iloa, ajoita unikoulun alku perjantaille ja pyydä kummit, mummit ja kaimat lauantaina ja sunnuntaina kylään lapsenlikaksi, niin saat itse nukkua. Jos mistään keinoista ei ole apua tai et saa järjestettyä jeesiä, niin valita neuvolassa. Heillä on apuvoima-arsenaalit valmiina.

Vielä viime viikolla meillä nukutettiin poikaa unille tunnista kolmeen, ja heräiltiin pahimmillaan tunnin välein pullolle yöllä. Unikoulun jälkeen nukutukset ovat kestäneet korkeintaan muutamia minuutteja, ja poika on nukkunut yöt läpeensä, n. 11 h joka yö. Tässä voi siis onnistua! Ja onnistuukin.

Tervetuloa unikouluun!

Kuten monet jo tietävät, on meidän katon alla saatu jo 8kk nauttia univaikeuksista, kiukusta, päikkyraivareista ja taisteluista unen puolesta. Viime sunnuntaina paloi sitten tosiaankin allekirjoittaneen käpy ja laitoin neuvolaan viestin, että nyt hitto vie apuva. Terkkaritäti ymmärsi heti yskän ja ohjasi lääkärille. Jo samana aamuna tohtoritäti kirjoitti meille lähetettä sairaalan unikouluun. Puhelin pirisikin jo seuraavana päivänä ja saimme viikonlopulle peruutuspaikan. Ja täällä sitä nyt sitten ollaan.

Lähdin kohti Tammisaarta toiveikkain fiiliksin, rinta rottingilla. Olen kokeillut unikouluista jokaista, mutta voimat kieltämättä alkoivat olla näiden kanssa aika vähissä. Nykyään unikitinästä nousee punikkitatti naamatauluun jo nanosekunnissa.

No.  Saavuimme sairaalalle eilen. Aurinko paistoi, Tammisaari-city näytti hurmaavalta ja Milomies oli nukkunut koko ajomatkan. Kymmenen pistettä mulle. Hipsin tavaroineni sisälle ja tapasin heti sairaanhoitajan, joka otti meidät vastaan.

Ihan ensin menimme lääkärintarkastukseen, jossa löytyi kiva pikku ylläri. Molemmat korvat olivat tulehtuneet. Minähän hiton väsyneenä kiukkumöykkynä aloin heti vollottamaan, sillä tiesin, ettei unikoulua välttämättä voisi pitää. Lääkäri kuitenkin totesi, että kyseessä oli niin alkava vaiva, että voisimme yrittää, ehkä pikaisesti aloitettu antibiootti veisi vaivan nopeastikin.

Vankkurit ojoon ja apteekkiin. Niin ja laturikaupoille, koska tietysti jotain unohtui. On tämä Tammisaari kyllä nätti paikka, mutta ei täällä pelkällä suomella pärjäisi. Kaikki sairaalan hoitajatkin puhuvat sellaista suloista, ruotsinsekaista suomea. Mutta nättiä on, ae että. Kesäkaupunkina ihana. Voin kuvitella romanttisen iltakävelyn rantakadulla, ja kahvit torin laidan Carl de Mumma - kahvilassa. Hävyttömän kallis matkamuisto käsityöliikkeestä ja kimppajäätelö, ehkä joku wanhan ajan vanilja.

Sitten herään todellisuuteen. Nukun sairaalassa, ja täällä ollaan ihan syystä, ei nautintomatkalla hiplailemassa matkamuistoja. Eikä mulla ole edes miestä, jonka kanssa nuoleksoa sitä kimppajädeä siellä rannalla. Tämä on tosielämää, ei mikään harlekiinikirja. Eikä mun laihtari kyllä kestä mitään jäätölöitäkään.

En tiedä miksi, mutta aluksi tunsin olevani kuin kala kuivalla maalla. Tai ei ihan. Ehkä ennemminkin sellainen pulleampi ahven paratiisiakvaariossa. Kun kävimme peruspäiväämme läpi, sain heti palautetta, jota en välttis osannut ottaa vastaan niin, kuin olisi pitänyt. Soitin ulkona heti äidilleni ja ilmoitin, että olen maailman huonoin äiti. Olen tehnyt kaiken ihan väärin, rämpinyt kaiken maailman lätäköissä, vaikka kuivalle maalle kapuaminen olisi voinut olla niin yksinkertaista. Teki mieli pistää nissanin nokka kohti pääkaupunkia.

Lisäkseni täällä on kolme muuta äitiä ja poikaa. Ja ilokseni huomasin, että täällä on myös kolme yhtä huonosti nukkuvaa, päikkäreillä ja keskellä yötä kiukuttelevaa uniapinaa. Vertaistuki onkin ehkä tämän viikonlopun suurimpia anteja. On todella huojentavaa nähdä, että tämä on muillakin taistelua ja tappelua. Milo ei ole ainut känkkäränkkä. Ja toisaalta se hyväksyvä "tiedän tunteen" katse, kun avautuu unenpuutteen saatanallisuudesta. Se, kun muut keikkuvat samassa veneessä ja tietävät tasan tatkkaan, miten paljon pännii, kun kolmatta tuntia heijaa päikkäreille lasta, joka ei vaan nuku.

Ihaninta on, kun joku asiaan perehtynyt kuuntelee ja pistää ojennukseen, minutkin. Näiden unihelvettien keskellä on välillä kiva, kun joku toinen ottaa ohjat. Meidät vastaanottanut sairaanhoitaja jutteli illalla kanssani kahden kesken, kuunteli murheet ja huolet ja taputti lopuksi sillä tavalla varmana olkapäätäni. Hän ei sanonut paljoa, mutta silmistään pystyi lukea, että älä sinä huoli, nyt pistetään tämä paska ojennukseen.

Toisaalta tämä kokemus on kummallinen. Kun vauva laitetaan illalla petiin, alkaa hoitsujen vuoro hoivata Miloa ja minä voin nukkua. Tai lukea. Tai katsella töllöä. Mitä vain. Sanomattakin liene selvää, että tämä on yyhoolle aika ainutkertaista. Toisaalta on sellainen olo, että olisin jossain äitien kesäleirillä. Samalla lailla harjaillaan hampaita ja kikatellaan iltahämärässä, kuin kutosluokalla leirillä kikatettiin. Ruoka tulee valmiina keittiöstä, ei tarvitse kuin ilmestyä paikalleja kauhoa soppaa suuhun.

 Toisaalta taas yrittää parhaansa mukaan imeä kaiken tiedon, omaksua oppeja ja soveltaa kaikkea sitä. Asiaa on paljon, ja käytännön harjoitukset vievät toki aikansa. Silti tämä tuntuu lomalta. Rantapromenadia tallustellessa sitä välillä unohtaakin, että missä oikein on.

Kirjoittelen ensi viikolla infopaketin oppimastani. Se ei välttämättä lapsettomia lukijoita sytytä, mutta jos yksikään univaikeuksistien kanssa taisteleva mutsi saa siitä helpotusta, on se sen arvoista!

Ps. Tältäkö se tuntuikin, kun saa nukkua 8 h PUTKEEN?! Omg <3

Yh:n unelma: aupair

Help wanted. Mulla oli kesällä helpxissä ilmoitus, jossa hain aupair-tyyppistä ratkaisua. Idea on Helpxissä simppeli. Haetaan työntekijöitä/apukäsiä eripituisiksi ajanjaksoiksi säännöillä, jotka kimpassa sovitaan ilman järjestöjä välikätenä. Itse olin tämän avulla aikanaan kolme kuukautta Etelä-Afrikkalaisella hostellilla hommissa. Olen tarkka kuin mummu vadelmia poimiessa, yksikään matoinen, mätä yksilö ei meidän katon alle eksyisi. Kesän aikana olenkin saanut lähetellä yhden jos toisen kiitos mutta ei kiitos - viestin. Aika fiilispohjalta olen käynyt "hakemuksia" läpi. Ensivaikutelman mukaan olen pistänyt kaiffarit joko jatkoon tai vilkutellut virtuaaliset heippani.

Noh, nyt osui ja upposi. Saranaya, intialainen psykologian opiskelija muutti meille viikonloppuna. Hän on täällä miltei kuukauden apunani. Sovimme, että muutaman tunnin työtä vastaan hän saisi päivittäin lämpimän aterian ja tietysti majoituksen. Samalla näyttäisin hänelle meidän kulttuuriamme ja perisuomalaisia juttuja ja hän jakaisi kokemuksia omasta elämästään. Hyvä diili.

On kuulkaa ollut yksinhuoltajan elo ja olo lokoisaa. Olen niin tottunut olemaan joka ikinen sekunti yksin vastuussa, että on suorastaan outoa, kun voin jatkaa kahvini siemailua Milon kiivetessä tv-tasoa ylöspäin, sillä joku muu menee beben selän taakse varmistamaan, ettei bebe (tai televisio) kaadu. Minä voin vaan hörppiä sumppiani. Hörpsis. Kummallinen fiilis. Olen myös parin viime päivän aikana käynyt mm. suihkussa yksin (fanfaareja) enkä ole kertaakaan tyhjentänyt astianpesukonetta.

Vaikka on toki jumalattoman ihanaa, että voin vapaasti mennä ja tehdä asioita, niin aion ottaa aupairimme läsnäolosta kaiken irti ja aloittaa joulusiivouksen. Kuulostaa hölmöltä, tiedän. Ainakin allekirjoittaneella yksinhuoltajalla on kuitenkin aika usein kortilla. Siinä vaiheessa, kun kympin uutisten tunnari huutaa televisiossa ja Milo viimein nukahtaa, on tosi ikävä aloittaa päivän siivoushommat. Niin se kuitenkin aina menee. Illan viimeisinä tunteina tulee tsekattua astiat, ehkä pyöritettyä pyykit. Mutta mitään sen suurempaa ei kyllä tule tehtyä. Ja ne pikkuasiat, ne kertyvät. Meidän pakkasessa on enemmän jäätä kuin ruokaa ja pari muutakin nurkkaa tässä kämpässä alkaa olla pikku puunauksen tarpeessa.

Onhan tämä nyt toki muutenkin kiva, että on seuraa. Olemme vertailleet moneen otteeseen kotimaitamme ja lähtökohtiamme. Aupairin mielestä on hassua, kuinka jo lapset osaavat syödä veitsin ja haarukoin (hän opetteli aikuisiällä, ja vieläkin välillä kuulemma hankalaa). On kuulemma myös kummallista, että kun tapaan tuttujani, niin en halaa heitä. Suomalainen nyt ei vain ole sellainen kokoaikainen lääppijä. Kyllä sitä synttärinä ja muina juhlapäivinä voi kääriä kropat yhteen, mutta muuten pidetään turvaväli. Minä selitin hänelle salkkarien murhat, identiteettivarkaudet, räjähdykset ja muut juoneenkäänteet, joita vuosien varrella on nähty. Hän kertoi, että tällä hetkellä Intian katsotuin saippuasarja on saippuaa parhaillaan. Pääosaa näyttelee nainen, jonka roolihahmo tekee jotain lähes uskomatonta: käy töissä!

Onhan tämä jees, että on joku nurkissa. Ei vain apukäsiä, vaan joku, jonka kanssa heittää läppää. On hassua, että vaikka tulemme lähtökohdista, jotka ovat erilaiset kuin yö ja päivä, niin silti nauramme ihan yhtä pöljille asioille. Huonolle huumorille. Ja omaa jalkaa syövälle Milolle.

Ps. Helpxissä on myös paljon työpaikkoja ympäri maailmaa. Kannattaa tsekata, jos on lapseton, vapaa sielu ja kaipaa seikkailua!

Miltä oikeasti tuntuu olla yh?

"Mäki oon tänä viikonloppuna hei yh, kun isimies lähtee työmatkalle."

Joka kerta, kun kuulen kyseisen kommentin, niin tekisi mieli tehdä sellaisella pehmeästä leppäpuusta vuollulla voiveitsellä pikku paloittelusurma. Asiasta on nyt ollut Internetissä runsaasti keskustelua, joten ajattelin minäkin istuttaa yksinhuoltajapersaukseni tähän kusiaispesään ja kertoa oman mielipiteeni.

Yksinhuoltajuus ei ole yksin lapsesta huolehtimista. Yksinhuoltajuus on vastuun kantamista, yksin. Myös arkena, ei vain viikonloppuna. Se on sitä, että kahdeksasta neljään ei ole kotona kukaan, mutta eipä ilmesty yksikään adonis tai edes keskivertokaljamaha oven taakse senkään jälkeen. Kukaan muu ei peittele, ei unikouluta, ei raahaa uimakouluun, tarhaan tai hiekkalaatikolle. Kun minä olen kipeä (kuten juuri nyt), niin kuumetta tai ei, minä yksin juoksen konttaavan täystuhon perässä. Minä syötän, juotan, nukutan, kakatan ja kuuntelen itkut ja otan vastaan ne potkut.

Meillä on jo pitkään ollut se tilanne, että Milo kaipaisi jotain unikoulua. Tällä hetkellä yritämme totutella omaan pinnasänkyyn, sillä mukula on nukkunut lähinnä vieressäni. Konttaamisen löydyttyä pieni seikkailija löysi kuitenkin itsensä lattialta viime yönä, joten tänään tuli aika pistää pikkumies kalterien taakse. Minä yksin suoritan unikoulun ja kuuntelen huutoitkua pitkin yötä. Ja seuraavana aamuna ei kukaan tarjoa vapaudu vankilasta korttia, vaan minun on aloitettava päivän rutiinit, olin kuinka hiton väsynyt tahansa. Voin kertoa, että pinna on lyhyempi kuin Napoleon, kun tarpeeksi valvoo. Mutta ei auta. Olen yksinhuoltaja. 

Yksinhuoltajuus on myös taloudellinen taakka. Sillä aikaa, kun isimies nostaa liksaa viikonloppureissullaan, en minä saa pennin jeniä, vaikka yksin olenkin. Jokainen laatikosta tippuva lasku on minun vastuullani. Ja kaikki hankinnat. Ja niitten hankintojen kokoaminen, kiitos Ikean. Tänään viimeksi madalsin pinnasängyn pohjaa ruuvari hulmuten. Työkalujen heiluttelu olisi perinteisesti ehkä isien juttu, mutta meidän taloudessa sen hoitaa mutsi. Vaihdan myös renkaat pari kertaa vuodessa ihan keskenäni ja hoidan muut kodin pikkuhommat sen lisäksi, että laitan sen ruoan, siivoan, pyykkään ja pyllistelen pöydän alla keräten iloisen sormiruokailijan aikaansaanoksia parketilta.

Yksinhuoltajuus voi olla yksinäistä. Isoimmaksi eroksi koen parisuhteessa sen, että jos isimiehen poika tekee jotain hassunhauskaa, niin hän saa työmatkallaankin siitä kuvan, ehkä jopa videomatksua. Vaimoke saa jakaa ilot ja surut, ja kaikki ne pienet hölmöt jutut. Yksinhuoltaja ei voi jakaa näitä juttuja samalla tavalla, koska harvaa kyllä oikeasti kiinnostaa, että missä kondiksessa se kaverin vauvan orastava vaippaihottuma nyt on tai montako makaronia mahtui kerralla nenään. 

Mitä yksinhuoltajuus ei ole, niin sankariuden synonyymi. Usein kuulee, että joku "arvostaa niin yksinhuoltajia". Ei meitä ihan kaikkia hei kannata arvostaa. Yksinhuoltajat ovat ihmisiä, ja oikeasti hitokseen kasvava joukko, johon mahtuu yksi jos toinenkin älykkyysosamäärältään saapasta vastaava kaveri. Ei kaikkia tarvitse arvostaa. Mutta sitä, että joku yrittää parhaansa, sitä pitää arvostaa. Oli hän sitten parisuhteessa tai ei. Se riittää, että yrittää. Yksinhuoltajat eivät arvostuksella tee mitään, mutta avulla tekevät. Tarjoa mieluummin rauhallinen kahvihetki tai kysy siitä vaavin vaippaihottumasta tai vanhemman lapsen eskarikokemuksista. Se on paljon merkityksellisempää.

Tässä vaiheessa, jos joku parisuhteessa onnellisesti elävä on ylipäätään tähän asti päässyt, hän mitä luultavimmin toteaa, että ei ole miehenkään kanssa helppoa. Ei varmasti ole. On kultakimpaleita ja kokovartalomulkkuja, ja laaja skaala kaikennäköistä hiihtäjää siinä välissä. Toisten suksi luistaa vähän lujempaa kuin toisten, enkä väitäkään, että vastuu jakautuisi aina parisuhteessa puoliksi. Mutta yksinhuoltajaa se ei kenestäkään tee, jos miehen hölmöilyt aikaansaavat rantahiekan kertymisen lisääntymiselimiin tai jos mies silloin tällöin karkaa työmatkoille tai "työmatkoille". (Joskin kannattaa vakavasti harkita yksinhuoltajaksi ryhtymistä, jos on kyse "työmatkasta".)

Toisaalta vastuuta seuraa vapaus. Minun poikani nimi on Milo Jukka, koska minä yksin halusin niin. Hänellä on sellaisia vaatteita, joita minä hänelle puen, katsomme niitä lastenohjelmia jotka minuakin miellyttävät ja pyykkikorin ainoat raidat ovat tosiaankin tuon lapsen aikaansaamia. Jääkaapissa on tasan sitä mitä sinne itse kannan ja vessanpytyn kansi alhaalla.

Yksinhuoltaja ei välttämättä ole yksin. Minulla on paljon ystäviä ympärillä, ihania ihmisiä, perhettä, aika ajoin ilmestyvä kotipalvelu... En todellakaan ole yksin. Mutta kyllä tämä silti omalla tavallaan on yksinäisempää. Yön pimeinä tunteina ihminen on heikko ja väkisinkin vituttaa. Mutta ei auta kuin ottaa parru persiistä ja suoristaa tamppooni, asenne ratkaisee.

Tsemppiä kaikille kanssasisarille.