Tervetuloa unikouluun!

Kuten monet jo tietävät, on meidän katon alla saatu jo 8kk nauttia univaikeuksista, kiukusta, päikkyraivareista ja taisteluista unen puolesta. Viime sunnuntaina paloi sitten tosiaankin allekirjoittaneen käpy ja laitoin neuvolaan viestin, että nyt hitto vie apuva. Terkkaritäti ymmärsi heti yskän ja ohjasi lääkärille. Jo samana aamuna tohtoritäti kirjoitti meille lähetettä sairaalan unikouluun. Puhelin pirisikin jo seuraavana päivänä ja saimme viikonlopulle peruutuspaikan. Ja täällä sitä nyt sitten ollaan.

Lähdin kohti Tammisaarta toiveikkain fiiliksin, rinta rottingilla. Olen kokeillut unikouluista jokaista, mutta voimat kieltämättä alkoivat olla näiden kanssa aika vähissä. Nykyään unikitinästä nousee punikkitatti naamatauluun jo nanosekunnissa.

No.  Saavuimme sairaalalle eilen. Aurinko paistoi, Tammisaari-city näytti hurmaavalta ja Milomies oli nukkunut koko ajomatkan. Kymmenen pistettä mulle. Hipsin tavaroineni sisälle ja tapasin heti sairaanhoitajan, joka otti meidät vastaan.

Ihan ensin menimme lääkärintarkastukseen, jossa löytyi kiva pikku ylläri. Molemmat korvat olivat tulehtuneet. Minähän hiton väsyneenä kiukkumöykkynä aloin heti vollottamaan, sillä tiesin, ettei unikoulua välttämättä voisi pitää. Lääkäri kuitenkin totesi, että kyseessä oli niin alkava vaiva, että voisimme yrittää, ehkä pikaisesti aloitettu antibiootti veisi vaivan nopeastikin.

Vankkurit ojoon ja apteekkiin. Niin ja laturikaupoille, koska tietysti jotain unohtui. On tämä Tammisaari kyllä nätti paikka, mutta ei täällä pelkällä suomella pärjäisi. Kaikki sairaalan hoitajatkin puhuvat sellaista suloista, ruotsinsekaista suomea. Mutta nättiä on, ae että. Kesäkaupunkina ihana. Voin kuvitella romanttisen iltakävelyn rantakadulla, ja kahvit torin laidan Carl de Mumma - kahvilassa. Hävyttömän kallis matkamuisto käsityöliikkeestä ja kimppajäätelö, ehkä joku wanhan ajan vanilja.

Sitten herään todellisuuteen. Nukun sairaalassa, ja täällä ollaan ihan syystä, ei nautintomatkalla hiplailemassa matkamuistoja. Eikä mulla ole edes miestä, jonka kanssa nuoleksoa sitä kimppajädeä siellä rannalla. Tämä on tosielämää, ei mikään harlekiinikirja. Eikä mun laihtari kyllä kestä mitään jäätölöitäkään.

En tiedä miksi, mutta aluksi tunsin olevani kuin kala kuivalla maalla. Tai ei ihan. Ehkä ennemminkin sellainen pulleampi ahven paratiisiakvaariossa. Kun kävimme peruspäiväämme läpi, sain heti palautetta, jota en välttis osannut ottaa vastaan niin, kuin olisi pitänyt. Soitin ulkona heti äidilleni ja ilmoitin, että olen maailman huonoin äiti. Olen tehnyt kaiken ihan väärin, rämpinyt kaiken maailman lätäköissä, vaikka kuivalle maalle kapuaminen olisi voinut olla niin yksinkertaista. Teki mieli pistää nissanin nokka kohti pääkaupunkia.

Lisäkseni täällä on kolme muuta äitiä ja poikaa. Ja ilokseni huomasin, että täällä on myös kolme yhtä huonosti nukkuvaa, päikkäreillä ja keskellä yötä kiukuttelevaa uniapinaa. Vertaistuki onkin ehkä tämän viikonlopun suurimpia anteja. On todella huojentavaa nähdä, että tämä on muillakin taistelua ja tappelua. Milo ei ole ainut känkkäränkkä. Ja toisaalta se hyväksyvä "tiedän tunteen" katse, kun avautuu unenpuutteen saatanallisuudesta. Se, kun muut keikkuvat samassa veneessä ja tietävät tasan tatkkaan, miten paljon pännii, kun kolmatta tuntia heijaa päikkäreille lasta, joka ei vaan nuku.

Ihaninta on, kun joku asiaan perehtynyt kuuntelee ja pistää ojennukseen, minutkin. Näiden unihelvettien keskellä on välillä kiva, kun joku toinen ottaa ohjat. Meidät vastaanottanut sairaanhoitaja jutteli illalla kanssani kahden kesken, kuunteli murheet ja huolet ja taputti lopuksi sillä tavalla varmana olkapäätäni. Hän ei sanonut paljoa, mutta silmistään pystyi lukea, että älä sinä huoli, nyt pistetään tämä paska ojennukseen.

Toisaalta tämä kokemus on kummallinen. Kun vauva laitetaan illalla petiin, alkaa hoitsujen vuoro hoivata Miloa ja minä voin nukkua. Tai lukea. Tai katsella töllöä. Mitä vain. Sanomattakin liene selvää, että tämä on yyhoolle aika ainutkertaista. Toisaalta on sellainen olo, että olisin jossain äitien kesäleirillä. Samalla lailla harjaillaan hampaita ja kikatellaan iltahämärässä, kuin kutosluokalla leirillä kikatettiin. Ruoka tulee valmiina keittiöstä, ei tarvitse kuin ilmestyä paikalleja kauhoa soppaa suuhun.

 Toisaalta taas yrittää parhaansa mukaan imeä kaiken tiedon, omaksua oppeja ja soveltaa kaikkea sitä. Asiaa on paljon, ja käytännön harjoitukset vievät toki aikansa. Silti tämä tuntuu lomalta. Rantapromenadia tallustellessa sitä välillä unohtaakin, että missä oikein on.

Kirjoittelen ensi viikolla infopaketin oppimastani. Se ei välttämättä lapsettomia lukijoita sytytä, mutta jos yksikään univaikeuksistien kanssa taisteleva mutsi saa siitä helpotusta, on se sen arvoista!

Ps. Tältäkö se tuntuikin, kun saa nukkua 8 h PUTKEEN?! Omg <3