Treffit pimeässä. Muistatteko sen ohjelman? Kaiffarit iskettiin pimeään huoneeseen, ja siellä sitten käsikopelolla kokeiltiin onnea. Minä voisin aloittaa treffit keittiössä samalla idealla. Meidän keittiö on pimeämpi kuin kaamosyö. Ensin sammui toinen lamppu. Ei se mitään, toinen jäljellä. Pari tuntia sen jälkeen pimeni toinenkin valo, oikein komeiden ääniefektien kera, POKS. Vaihdoin lampun, joka ei tepsinyt. Edelleenkin oli pimeää. Seuraavaksi hyökkäsin ukin työkalukaappiin (koska todellakin mulla on kokonainen kaappi täynnä työkaluja) ja löysin kuin löysinkin ukin ostamia sulakkeita. Made in West Germany luki kyljessä. Mainittakoon tähän väliin, että ukki on pällistellyt pilvenreunalla jo liki 30 vuotta. Mutta ennenvanhaan tavarat tehtiin kestämään. Niinpä sulake vaihtoon ja valoa päälle.
Ei. Ei toimi. Meidän keittiön valot on nyt irtisanoutuneet täysin. Saatoin havaita pienen kipinän lampussa rämpytellessäni valoja kuin teinipoika tyttöystäväänsä. Mutta valoja en saanut aikaiseksi. Tässä vaiheessa kirosin vähän sitä, ettei myöskään jääkaapissa ole valoa. Toisaalta tämä tukee hyvin laihtariani, sillä iltasyöpöttely on käytännössä hyvin hankala sokkona toteuttaa. Kaikista kodinkoneista meidän tiskikoneessa on toimiva valo, joten sen turvin olen nyt sitten iltateetä sotkenut keittiössä.
Jep. Teetä. Koska arvatkaa kenellä on joku fucking kurkkutulehdus. Olen kehitellyt uutta luonnonlakia. Jo lapsena toivon, että olisi sellainen luonnonlaki, että vettä voisi sataa vain yöllä. Ettei siis ikinä päivällä yksinkertaisesti voisi sataa jonkun vaikeasti ymmärrettävän, biologisen ja maantieteellisen syyn vuoksi. Nyt olen keksinyt toisen. Raskauden tulisi tuottaa sellainen itsepuolustusjärjestelmä kehoon, ettei edes pahin pöpö suoraan verenkiertoon istutettuna selviäisi siitä pöpöntapporynnäköstä. Biologinen kungfusupermaster. Näin vauvavuoden aikana äiti ei voisi sairastua. Koska onhan se nyt (anteeksi kielenkäyttöni) ihan hiton perseestä, että itse vaappuu jossain elämän ja kuoleman rajamailla, ja sitten pitäisi muka jaksaa lähteä leikkimään kukkuluuruuta ja vaihtamaan kakkavaippa (joita muuten tulee meillä päivittäin neljä. NELJÄ!!!) Tällä kertaa kehoni, tai no, kurkkuni otti valtaan jonkun sortin tulehdus, joka vei ääneni. Neljättä päivää kuulostan joltain saksalaiselta pornotähdeltä. Enkä puhu niistä naisista. Joku karvainen mies, jonka nimi on Max. Kuulostan Maxilta.
Joskus uhosin vanhalle työtoverille, että "mihin niitä miehiä oikein tarvitaan". Hän nauroi minulle, mutta pistin kaverin syömään sanansa, kun osasin ihan itse asentaa uuden vessanpöntön kannen. Sitä en tietenkään Jarpille kertonut, että ostin niitä pirun kansia varmaan neljä. Asensin ne joka kerta vituralleen, ja yhden pikkusen hätäisen istumisen jälkeen koko laitos rusahti paikoiltaan ja sain lampsia ostamaan uuden. No, neljäs kerta toden sanoi ja edelleenkin on se samainen neljäs rengas paikallaan.
Mutta tässä lamppuasiassa, tässä taidan olla oman maskuliinisen tieni päässä. Remonttireiska in me heitti hanskat narikkaan ja karkasi valon mukana. En ole ihan päättänyt, onko puolipimeä asunto romanttinen vai pelottava, mutta näin talouden ainoana aikuisena se romanttinen puoli on pahasti vajaa. Toisaalta voisin pian ehkä hurmata itseni, jos tilanne jatkuu yhtä surkeana. Jos sheivaan vain toisen sääreni, niin voin hieroa omia koipiani yhteen ja kuvitella olevani jonkun muun vieressä. Ja tällä seksilläällä Max-äänellä hurmaan äkkiä itseni muutamin, ylilipevin kommentein.
Jos jotain ikävää, niin jotain hyvääkin. Olen muuntunut täydelliseksi vaimomateriaaliksi. En näet nalkuta. En kykene. Puhuminen on jo kolmatta päivää ollut sen verran haastavaa, että on parempi olla vain hiljaa. Tänään olen sentään saanut sen sisäisen porno-Max:ini äänihuulistani, eilen pihisin kuin hellalle unohtunut teepannu. Yskä sen sijaan alkaa olla jo aika mahtipontinen. Salaa vähän jokaisella yskäisyllä pelkään, että tartutan Milon köhiessäni menemään ympäri asuntoa. Välillä yskin niin kovaa, että pelkään yskäiseväni vahingossa myös vasemman keuhkoni pihalle. Hupsista, keuhko olkkarin seinään. Siinä olisi selittämistä terkkarilla.
Milo ei ole onneksi kuitenkaan saanut köhää. Sen sijaan Milolla on korvatulehdus. Jei. Kipeä äiti JA poika. On kuulkaa sellainen kombo, että joku kiva pikku vaellus Saharan aavikon läpi tuntuu välillä houkuttelevan helpolta. Onneksi äitini päästi minut tänään piipahtamaan metsässä, jotta sain edes hetkeksi poistua näiden neljän seinän syleilystä. Ajelin autolla pöpelikön reunaan, häröilin sata metriä suuntaan ja takaisin ja keräsin siinä matkalla kahdeksan litraa suppiksia. Ei huono. Kevyttä kivaa, eikä tarvinnut jutella kellekään. Ja olihan siellä ihan nättiä. Välillä tekee hyvää pistää pää puskaan ja vähän hengitellä.
Että mihin niitä miehiä sitten tarvitaan? No sen perkeleen lampun korjaukseen ainakin. Ja joskus olisi vielä kiva, kun jääkaapissa olisi se valo. Jos nyt tälle tielle lähdetään, niin kerrottakoon myös, että uunin valo on piemänä, ja saunankin lamppu palanut. Eli voidaanko sanoa, että tarvitsen miehen tuomaan valoa elämään? Vaikka sitten niin.
Että tämmöistä täällä. Ehkä tämä taas tästä. Köh köh.
Ei. Ei toimi. Meidän keittiön valot on nyt irtisanoutuneet täysin. Saatoin havaita pienen kipinän lampussa rämpytellessäni valoja kuin teinipoika tyttöystäväänsä. Mutta valoja en saanut aikaiseksi. Tässä vaiheessa kirosin vähän sitä, ettei myöskään jääkaapissa ole valoa. Toisaalta tämä tukee hyvin laihtariani, sillä iltasyöpöttely on käytännössä hyvin hankala sokkona toteuttaa. Kaikista kodinkoneista meidän tiskikoneessa on toimiva valo, joten sen turvin olen nyt sitten iltateetä sotkenut keittiössä.
Jep. Teetä. Koska arvatkaa kenellä on joku fucking kurkkutulehdus. Olen kehitellyt uutta luonnonlakia. Jo lapsena toivon, että olisi sellainen luonnonlaki, että vettä voisi sataa vain yöllä. Ettei siis ikinä päivällä yksinkertaisesti voisi sataa jonkun vaikeasti ymmärrettävän, biologisen ja maantieteellisen syyn vuoksi. Nyt olen keksinyt toisen. Raskauden tulisi tuottaa sellainen itsepuolustusjärjestelmä kehoon, ettei edes pahin pöpö suoraan verenkiertoon istutettuna selviäisi siitä pöpöntapporynnäköstä. Biologinen kungfusupermaster. Näin vauvavuoden aikana äiti ei voisi sairastua. Koska onhan se nyt (anteeksi kielenkäyttöni) ihan hiton perseestä, että itse vaappuu jossain elämän ja kuoleman rajamailla, ja sitten pitäisi muka jaksaa lähteä leikkimään kukkuluuruuta ja vaihtamaan kakkavaippa (joita muuten tulee meillä päivittäin neljä. NELJÄ!!!) Tällä kertaa kehoni, tai no, kurkkuni otti valtaan jonkun sortin tulehdus, joka vei ääneni. Neljättä päivää kuulostan joltain saksalaiselta pornotähdeltä. Enkä puhu niistä naisista. Joku karvainen mies, jonka nimi on Max. Kuulostan Maxilta.
Joskus uhosin vanhalle työtoverille, että "mihin niitä miehiä oikein tarvitaan". Hän nauroi minulle, mutta pistin kaverin syömään sanansa, kun osasin ihan itse asentaa uuden vessanpöntön kannen. Sitä en tietenkään Jarpille kertonut, että ostin niitä pirun kansia varmaan neljä. Asensin ne joka kerta vituralleen, ja yhden pikkusen hätäisen istumisen jälkeen koko laitos rusahti paikoiltaan ja sain lampsia ostamaan uuden. No, neljäs kerta toden sanoi ja edelleenkin on se samainen neljäs rengas paikallaan.
Mutta tässä lamppuasiassa, tässä taidan olla oman maskuliinisen tieni päässä. Remonttireiska in me heitti hanskat narikkaan ja karkasi valon mukana. En ole ihan päättänyt, onko puolipimeä asunto romanttinen vai pelottava, mutta näin talouden ainoana aikuisena se romanttinen puoli on pahasti vajaa. Toisaalta voisin pian ehkä hurmata itseni, jos tilanne jatkuu yhtä surkeana. Jos sheivaan vain toisen sääreni, niin voin hieroa omia koipiani yhteen ja kuvitella olevani jonkun muun vieressä. Ja tällä seksilläällä Max-äänellä hurmaan äkkiä itseni muutamin, ylilipevin kommentein.
Jos jotain ikävää, niin jotain hyvääkin. Olen muuntunut täydelliseksi vaimomateriaaliksi. En näet nalkuta. En kykene. Puhuminen on jo kolmatta päivää ollut sen verran haastavaa, että on parempi olla vain hiljaa. Tänään olen sentään saanut sen sisäisen porno-Max:ini äänihuulistani, eilen pihisin kuin hellalle unohtunut teepannu. Yskä sen sijaan alkaa olla jo aika mahtipontinen. Salaa vähän jokaisella yskäisyllä pelkään, että tartutan Milon köhiessäni menemään ympäri asuntoa. Välillä yskin niin kovaa, että pelkään yskäiseväni vahingossa myös vasemman keuhkoni pihalle. Hupsista, keuhko olkkarin seinään. Siinä olisi selittämistä terkkarilla.
Milo ei ole onneksi kuitenkaan saanut köhää. Sen sijaan Milolla on korvatulehdus. Jei. Kipeä äiti JA poika. On kuulkaa sellainen kombo, että joku kiva pikku vaellus Saharan aavikon läpi tuntuu välillä houkuttelevan helpolta. Onneksi äitini päästi minut tänään piipahtamaan metsässä, jotta sain edes hetkeksi poistua näiden neljän seinän syleilystä. Ajelin autolla pöpelikön reunaan, häröilin sata metriä suuntaan ja takaisin ja keräsin siinä matkalla kahdeksan litraa suppiksia. Ei huono. Kevyttä kivaa, eikä tarvinnut jutella kellekään. Ja olihan siellä ihan nättiä. Välillä tekee hyvää pistää pää puskaan ja vähän hengitellä.
Että mihin niitä miehiä sitten tarvitaan? No sen perkeleen lampun korjaukseen ainakin. Ja joskus olisi vielä kiva, kun jääkaapissa olisi se valo. Jos nyt tälle tielle lähdetään, niin kerrottakoon myös, että uunin valo on piemänä, ja saunankin lamppu palanut. Eli voidaanko sanoa, että tarvitsen miehen tuomaan valoa elämään? Vaikka sitten niin.
Että tämmöistä täällä. Ehkä tämä taas tästä. Köh köh.
No comments:
Post a Comment