Viikon mittainen maanantai

Maanantai, taas saapuu aivan liian aikaisin kai, on liian helppoo olla onnellinen, minä tiedän kyllä sen. Not. Se on muuten meikäläisen maanantai kestänyt kohta viikon. Oikeastaan yli viikon.

Kaikki alkoi siitä pirun autosta. Otti vain ja irtisanoutui. Hurisi ja pörisi, muttei käynnistynyt. Kahdesti sotkin julkisilla töihin, ja teki kyllä vähän mieli itkeä, kun toista tuntia istuin menovälineissä ja työnsin rattaita umpihangessa ennen aamu kuutta. Tarkemmin ottaen taisi mennä viisi minuuttia vajaa kaksi timmaa reissuun. Suuntaansa. Onneksi isillä on extrabemari, jonka sain lainaan. Huh. Isit on parhaita.

Toisena näistä päivistä käppäilin aamutuimaan tatti otsassa ja varpaat sohjossa kohti päiväkotia. Joku korkeampi voima vittuili kunnolla, ja ärrän työntekijä oli nukkunut juuri tänä aamuna pommiin ja jättänyt luukkunsa avaamatta ja kahvit keittämättä. Söin aamupalaksi edellisenä päivänä ostamiani gifu-pastilleja, joista yksi yksilö tarttui viheliäisesti alempaan takaviisuriin. En halunnut työntää rullaportaita ja hissinnappeja hiplanneita sormiani suuhuni, joten koitin kielellä irroittaa pastillia hampaasta. Tiukassa kuin purkka peruukissa. Siinä sitten koitin kielellä taiteilla karkkia irti, kun vastaan käveli mies. Jotenkin siinä aamu kuudelta ei aivoissa ihan joka ratas pyörinyt, ja jatkoin karkin irrotusta turpa rullalla, kuin olisin imenyt näkymätöntä tikkukaramellia. Vanhalla kunnon "yhdestä kymmeneen", olin helevetisti yli asteikon idiootin näköinen. Tuo vastaan kävelevä mies oli taasen niin ilmetyn Kirkan näköinen, että teki mieli antaa sen kaverin pyyhkiä suru silmistäni pois.

Yhtäkkiä tajusin, että käytännössä näytin Kirkalle, en kieltä, vaan kirjaimellisesti kieleni alapuolen takaosaa. Kokeilkaapa peilin edessä. Yhtä paljon seksiä kuin sammakossa. Yritin salamannopeasti miettiä, mitä tekisin, mutten keksinyt sillä sekunnilla mitään järkevämpää pelastusliikettä kasvojeni säilyttämiseksi, kuin painaa lumikuraista tossuani pirun nopeasti toisen eteen. En ole sen jälkeen ostanut niitä gifupastilleja. Niitä uusia suolaisia. Ovathan ne ihan hiton hyviä. Mutta paljon suolaa, ja kauhian epäterveellisiäkin ovat.

Töissä on myös mennyt vähän heikosti. Muuten kaikki on sujunut hyvin, mutta jostain syystä taloon tilatut voinapit olivat vaihtuneet flooraan. Flooraan? Kuka laittaa aamupuuroon flooranapin? Se ei edes sula silleen aidon voimaisesti, vaan hajoaa, kuin kaurapuuron päälle olisi tippunut joku vanha, ala-asteelta säästynyt vesivärinappi. Gordon Ramsay heittäisi hanskat tiskiin, lusikan nurkkaan ja työntäisi soppakauhan jonkun sisäänostajan takapuoleen poikittain, kun näkisi sen surullisen kaurapuurolautasen flooranappeineen.

Ehdoton piristys arjen harmauteen oli Apiksen keikka. Heri, Heidi ja Henna, kolmen hoon kopla, otimme pienessä viinissä nokan kohti Jaffakattilaa ensimmäisenä keikkapäivänä. Ennen keikkaa Heidi tarjosi minulle vielä skumppalasin huokeaan, lähes kymmenen euron hintaan. Oli kyllä joka euron arvoiset kuplat. Ja se keikka oli kyllä hitokseen hyvä. Taattua apista ysärin kalastajahattupunkista viimeisimpiin hitteihin. Soittivat muuten myös vanhan kunnon maanantai-kappaleen. Sopi helmikuun tunnelmaan. Se kappale kyllä löi livenä sieluun kovempaa, kuin fight clubissa mies löi toista (mutta ei puhuta nyt fight clubista, koska rule nbr one and two).

Onnistuin myös ottamaan maantieselfien vanhalla kunnon peltipollarilla. Ajoin kehä ykkösellä lahdentien vauhtia. Tyhmästä päästä ja painavasta kaasujalasta saan kiittää vain itseäni, mutta syytän silti vähän tätä helmikuuta. Jännityksellä odotan, milloin isi soittaa ja kertoo ilosanoman luukusta tipahtaneesta poliisin tervehdyksestä. Yhden parkkisakonkin onnistuin koppaamaan, mutta se on jo hoidettu.

Tänään kävin vasta viereen avatussa, uudessa Alepassa töiden jälkeen. Leipähyllyn kohdalla katselin armottoman suppeaa valikoimaa, ja mietin, ottaisiko vaaleaa, epäterveellistä leipää, vai tummaa ja vähän parempaa, mutta joka saletisti pierrettää. Otin jogurttia, ja jätin koko leivän. Kassan kulmilla jonkun puhelin lähti pirisemään. Ring ring. Koko kassan ympäristö raikui. Ring ring. PRKL. Vatsatkaa nyt siihen puhelimeen. Olin ihan varma, että takanani olevan, hiukan laitapuolenkulkijan oloisen kaiffarin luuri soi. Kunnes yhtäkkiä tajusin: tämä on meikäläisen tasku, josta ringaling raikaa. Olin henkisen maanantain ansiosta unohtanut osaston puhelimen taskuuni. Ja ei kuulkaa muuta kuin kakara lainabemarinkyytiin ja nokka kohti kello neljän ruuhkia. En tahallani ajanut kehä ykköstä. Aion vältellä sitä väylää seuraavan vuoden, ihan vain osoittaakseni mieltäni.

Olen onneksi saanut jotain aikaiseksikin. Olen plärännyt kaapit läpi ja kerännyt ihan vaikuttavan kasan lumppuja ja hömppöjä. Kaikki Milon vaatteet lähtivät pesun kautta odottamaan, että Milon tammikuussa syntyneet serkkupojat kasvavat pikkumiehen kokoon (nyt kuukauden vanhat kaverit painavat vajaa 1700, lähes tuplat syntymäpainoonsa nähden). Omiakin rättejä olen kaivellut kaapin pohjalta, niitä, joita "ehkä joskus vielä käytän", eli en. Otin joskus tavaksi laittaa aina vaatteet tankokaapin oikealle puolelle hengarilla. Jossain vaiheessa vasuriin jäivät siis juuri ne vaatteet, joita en vain koskaan käytä, vaikka aina vannon niin tekeväni. Kylmästi heitin kaikki ne vaatteet kierrätykseen. Toivon, että joku adoptoi ne ja antaa niille hyvän kodin tankokaapin oikealta laidalta.

Helmikuu. Pitkä pitkä maanantai... Välillä on tuntunut siltä, että tekisi mieli vajota lattian läpi. Tai ihan vain lavastaa oma kuolema ja muuttaa Balille. Ei kuitenkaan ole tarvinnut, kuin hupenevaa pankkitiliä vilaista, ja olen sitten mennyt töihin enkä Indonesiaan. Vaatekaappieni perältäkään ei löytynyt oikotietä Narniaa, vaikka kuinka raivasin rättejä tieltä.

Jos jotain hyvää arjesta pitää löytää, niin Milomies on oppinut syömään itse. Ihan itse, lusikalla. Ihan "pikkusen" sottaista se puuha vielä on, mutta hei, kaurapuurosotku on kiasmaa vaille nykytaidetta. Ja onneksi on taikajuomaa. Punkkua kun juo riittävästi, niin maanantaitkin muuttuvat tiistaiksi.

Vasara ja nauloja: niilläkö pitäisi rakentaa vanhukselle pilvilinna?

Viime aikoina otsikoissa ovat velloneet toinen toistaan karmivammat kauhutarinat elävästä elämästä - vanhusten hoidosta. Alalla työskentelevänä hoitajana olen tietysti seurannut keskustelua silmä kovana. Vihdoinkin tärkeä aihe on saanut riittävästi tuulta purjeisiinsa. Viime syksynä allekirjoituksia kerännyt kansalaisaloite vanhusasianvaltuutetun viran perustamisesta ei mennyt läpi, mutta alunalkaen Esperin moka on nyt nostanut koko alan vihdoinkin niihin keskustelupöytiin, joihin se olisi kuulunut jo aikoja sitten!

Vallalla olevassa keskustelussa on kaksi tärkeää kohtaa, joihin haluan puuttua. Niistä ehdottomasti tärkeämpi on kysymys siitä, millaista on oikeasti muistisairaan, laitoshoidossa elävän ihmisen elämä. Kahvipöytäkeskusteluista ystävieni ja tuttujeni kanssa olen näet huomannut yhden tärkeän seikan: harva oikeasti tietää, millaiset ovat esimerkiksi alzhaimeria sairastavan elämänmatkan viimeiset metrit. Harva ymmärtää muistisairauksia ja sitä, mitä ne tekevät ihmisille, inhimillisyydelle ja persoonalle. Minulta on monta kertaa esimerkiksi kysytty sitä, pääsevätkö meillä vanhukset pyytäessään vessaan. Kyllä pääsevät. Mutta pyytää he eivät enää osaa!

Muistisairaus on ehkä heikko nimitys sille, mitä ihmiselle itse asiassa tapahtuu, kun vaikka alzhaimer ottaa kehosta ylivallan. Kyse ei ole siitä, että vain muisti katoaisi, vaan koko ihminen muuttuu, heikkenee. Kognitio laskee. Puheen tuotto ja ymmärrys vaikeutuvat. Orientaatio on heikkoa. Hahmottamiskyky ja kätevyys katoavat. Ihminen ei siis loppumetreillään välttämättä vain osaa pyytää vessaan pääsyä, vaan hän ei enää osaa puhua, ei tunnista pissahätäänsä, ei kykene pidättämään eikä välttämättä ymmärrä, miksi hänen pitää istua pöntöllä toisen henkilön häärätessä vessassa hänen kanssaan. Jos ylipäätään ymmärtää olevansa vessassa. Viimeisissä vaiheissa ei ihminen välttämättä edes ota katsekontaktia, saati että hän pyytäisi päästä puuteroimaan nenäänsä.

Yksi välillä otsikoissa roikkuva, täysin väärin ymmärretty asia ovat hygieniahaalarit. Kyseessä ovat pyjamakankaasta valmistetut haalarit, joiden vetoketju sijaitsee selässä, jolloin muistisairas ei voi itse riisuuntua. Olen kuullut radiossakin asti, kuinka näiden haalarien väitettiin vähentämän itsemääräämisoikeutta ja olevan epäinhimillisiä. Helpottavat kuulemma hoitajien työtä. Vanhuksellakin tulisi olla oikeus seksuaalisuuteen. Hänelläkin on oikeus kosketella itseään, jos hän niin tahtoo. Keskusteluista huokuu se, ettei ymmärretä muistisairauksien todellista luonnetta. Onko inhimillistä antaa sairaan ihmisen kosketella itseään niin rajusti, että hän vuotaa verta, muttei ymmärrä tai osaa lopettaa? Onko inhimillistä, että vanhus kaivaa omaa vaippaa ja tahrii ympäristönsä sen sisällöllä, sillä ei ymmärrä, mitä tekee?

Toinen asia, joka minua näissä keskusteluissa on itse asiassa ilahduttanut, on se, että kerrankin keskustelun fokus on siellä, missä sen pitäisi - päättäjissä. En henkilökohtaisesti usko, että tälle alalle päätyisi ehdoin tahdoin niin paljon sadisteja, jotka huvin vuoksi nukutaisivat vanhuksia lattialla. Syy on yksinkertaisesti siinä, että jos olet yksin vuorossa, niin jossain vaiheessa fysiikka loppuu, kun 70-kilosen hoitajan pitäisi saada pahimmassa tapauksessa vastaan harova, samanpainoinen vanhus turvallisesti takaisin vuoteeseen - yksin! 

Hoitoalan henkilöstö on niin valtava massa, että ihan varmasti pari mätää yksilöä mahtuu siihenkin joukkoon. Suurin osa on kuitenkin sydämellä ja ilolla töitä tekeviä, oikeasti välittäviä, mutta työmäärän kanssa nurkkaan ajettuja hoitajia. Ei kukaan hakeudu tälle alalle, jotta voisi tehdä työnsä huonosti. Vanhustenhoito ei kaikesta saamastaan huomiosta ole niin mediaseksikästä, että ovista ja ikkunoista tunkisi hoitajakokelaita sisään. Eikä mikään ihme. On pakko vähän haluta tätä työtä, kun sitä tehdään varsin epäinhimillisin odotuksin. Päättäjäpuolella lasketaan, että kyllä ne päivän minuutit riittävät, muttei oteta huomioon sitä, ettei kukaan voi aamupalaa syödä enää iltapäivällä, sillä kyllä, silloin minulla tosiaan on aikaa! Sanomattakin selvää, että kotihoidon puolella on vielä hankalampaa.

Liian usein syyt on kuitenkin viritetty hoitajien niskaan. Niin se kuitenkin vanhan sanonnan mukaan menee, että paska valuu alaspäin. Myös rahoja käärivien isojen pamppujen olisi aika ottaa vastuuta! Meillä töissä huomautti eräs henkilö hyvin, että kunnallisella puolella isot bosset ovat virkavastuussa, mutta yksityisellä puolella Esperinkin teejii vain pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa, otti lopputilin ja pesi kätensä koko keskustelusta. Eilisessä A-studion jaksossa Esperin uusi toimari osoitti suorastaan tyhjäpäisyyttä vastaten toimittajan kysymyksiin poliittisen ympäripyöreästi. Pisti suorastaan vihaksi. Häneltä kysyttiin viimeisenä, että onko kohtuullista, että hänen entinen työntantajansa, Saga care, laskuttaa 15 euroa vessapaperirullan vaihdosta. Toimari vastasi täydellisellä pokerinaamalla: "no, palvelut riippuvat toki siitä, mitä palveluita kukin tilaa, ne sovitaan aina tapauskohtaisesti". Ei siis lainkaan siihen, mitä häneltä itse asiassa kysyttiin. Taas toimitusjohtaja jätti hoitajien selitettäväksi sen, miksi yhden pahvirullan pois heittäminen maksaa enemmän, kuin lähihoitaja tienaa tunnissa.

Muistisairailla on kuitenkin kaksi asiaa, joita yksikään sairaus ei heiltä vie, vaikka sairaus veisikin suurimman osan persoonasta ja elämästä. Ensimmäinen on tunteet. Tunteet ovat aitoja, oikeita. Ne tuntuvat jännityksenä rinnassa, pelkona jaloissa ja lämpönä koskettaessa. Toinen asia on inhimillisyys. Niin kauan, kun ihminen on ihminen, hänellä on inhimillisyys. Se ei tarkoita suihkussa käyntiä joka toinen päivä tai järjestettyä musiikkitoimintaa. Inhimillisyys ei ole sitä, että tehdään vanhuksen elämästä sen näköistä, kun me koemme, että hyvä vanhuus on. Se on ihmisen huomioimista hänen ikiomassa elämässään. Sillä se on hänen elämänsä, ei meidän.

Hatunnosto kaikille kollegoille ja kanssatoimijoille, jotka teemme parhaamme niillä työkaluilla, jotka meille on annettu. Toivottavasti päättäjätkin jossain vaiheessa ymmärtävät, että jos annetaan vain vasara ja nauloja, niin niillä ei kovin prameita linnoja rakenneta, vaikka kuinka menisi sydän edellä!

Terveisin,

Sairaanhoitaja

Äitiys - elämän yksinäisintä aikaa!

"Onhan sulla niitä äitikavereita, joiden kanssa käyt kahvilla" 

Olen kuullut tuon lauseen lukemattomia kertoja, kun olen valittanut yksinäisyyttä. Ja joka kerta näsinneulan kokoinen kyrpä kohoaa otsaan. 

Vauvavuosi on heittämällä ollut elämäni yksinäisintä aikaa. Ja sen saa sanoa ääneen! Vauvavuonna äidit jäävät usein kotiin yksin seuranaan kommunikaatiokyvytön vauva ja Netflix. Hyvässä lykyssä jollain on seurana vielä vähän vanhempi lapsi, joka tämäkin elää mitä luultavimmin omaa, Annan ja Elsan tai Turtlesien täyteistä elämäänsä. Ja jos joku uskaltaa tulla minulle väittämään, että onhan siitä vauvastakin seuraa, niin tekee mieli sovittaa nyrkkiä kommentoijan silmään. On täysin eri asia jutella vauvalle, kuin aikuiselle ihmiselle, jolta saa sympatiaa, joka kuuntelee, vastaa, ja ainakin olevinaan ymmärtää ja nyökyttelee hyväksyvästi. Samalla tavalla yksinäiselle ihmiselle voisi sanoa, että mitä sä nyt valitat yksinäisyyttä, onhan sulla kolme kissaa! Ei se hemmetin mirri säätä päivittele tai kuulumisia kysele. Ei kissa, eikä vauvakaan, voi korjata sitä toisen ihmisen kaipuuta, joka ihmisellä on. Sen aukon voi täyttää vain toinen aikuinen. 

Ja tuo "käythän sä äitikavereiden kanssa kahvilla". Vuorokaudessa on 24 tuntia. Joskus vuorokausi on vielä pidempi, ja yksi päivä kestää viikon, tai ainakin tuntuu siltä. Jos tuosta 24 tunnista irrotan yhden, jonka vietän puolituntemattomien äitien kanssa hörppien pohjaanpalanutta kahvia, niin ei sillä sosiaalista tyhjiötä kyllä täytetä. Usein näiden keskusteluiden taso on vielä ruhtinaallisen huono, kun keskustelun lomassa yritetään pitää pienestä apinalaumasta huolta, kielletään Viliä lyömästä Valtteria palikalla päähän ja kaivellaan hoitolaukuista tutteja itkua vääntävien mukuloiden suuhun. Toki äitideitsit voivat olla myös antoisia, ja niistä saa irti kallisarvoista vertaistukea, joka voi olla monelle äidille päivän pelastus. Yksinäisyyttä näillä treffeillä ei kuitenkaan poisteta. 

Perinteisesti näiden äitien kanssa kahvikuppien äärellä puhutaan siitä, mikä kaikille on yhteistä, eli se vauva. Joko teillä käännytään ja kävellään? Jaetaan parhaat sormiruokareseptit ja tunnetaan suurta sielujen sympatiaa, kun puhutaan "nipoista" ja aamu kolmelta koetuista itkupotkuraivareista, jota harva muu, kuin toinen äiti, voi täysin ymmärtää. Tällainenkin vertatistuki on toki tärkeää. Äitien välisessä keskustelussa vain herkästi unohtuu juuri se tärkein: äiti. Äiti ei ole vain olento, jonka helmoista tuo rakkauden hedelmä syntyi, ja joka nyt elää täydellisessä symbioosissa jälkikasvunsa kanssa. Äiti on myös persoona, hän on vauvastaan irrallinen olento, joka kaipaa unen lisäksi vahvaa kahvia ja omaa persoonaansa. Äiti on muutakin kuin äiti. 

Kävimme Milon kanssa sairaalan unikoulussa, sillä yömme olivat jatkuvasti niin rikkonaisia, että minun teki mieli hypätä parvekkeelta (jota en kuitenkaan tehnyt, koska tästä ekasta kerroksesta pomppiessa menisi korkeintaan nilkka paskaksi). Viikonlopun mittaiseen uniretriittiin osallistui myös kolme muuta äitiä lapsineen. Niin kuin ketkä tahansa äidit, puhuimme yhdessä lapsistamme, keskustelimme rikkonaisista öistä ja lauloimme ylistyslauluja kofeiinille. Vasta vietettyämme lähes kaksi vuorokautta yhdessä tajusimme, ettemme olleet missään vaiheessa kysyneen edes toistemme nimiä. Se perusasia, jolla ennen olisin aloittanut keskustelun, siitä oli tullut merkityksetöntä. Tiesimme lastemme nimet, toiset nimet, synttärit, horoskoopit ja allergiat, mutta emme edes toistemme etunimiä. Olimme vain "sen lapsen äitejä". 

Ihminen on muutamaa metsässä asuvaa mielensäpahoittajaa lukuun ottamatta laumaeläin. Kaipaamme toisia ihmisiä ympärillemme, me tarvitsemme heitä. Vauva ei täytä sitä tyhjiötä, jonka ihmisen kaipuu meihin tekee. Onnekkaimmilla yksilöillä on arjessa mukana mies. Silti elämä voi olla yksinäistä. Varsinkin näin someaikana on helppo seurailla ystävien elämää virtuaalisesti omalta kotisohvalta: he matkustavat, käyvät ulkona, nauttivat elämästä lajitovereidensa seurassa. Ainakin sellainen kuva välittyy kiillotetuista instastooreista. Oma yksinäisyys vielä korostuu silloin, kun muut jatkavat hehkeää elämäänsä, ja itse istuu kotisohvalla kaivamassa nenää ja selailemassa internetistä parhaita persrättitarjouksia. 

Olen monesti kuullut puhetta siitä, että ystävät jättivät, kun sai lapsen. Näistä on vauvaryhmissäkin ahkerasti keskusteltu. Monet toteavat, että eivätpähän nuo ihmiset olleet ystäviä alkuunsakaan, kerta hylkäsivät, ja ihan totta. Mulkkuja! Toisaalta uskon, että joskus asia menee myös toiste päin, vaikka sitä äitinä on vaikeaa myöntää. Joskus äiti jättää ystävänsä. Se koetaan ymmärrettäväksi, onhan äidillä nyt uusi, tärkeä rooli elämässään. Lauantain "tanssireissut" tuntuvat yhtäkkiä mitättömiltä, eikä yhteistä kosketuspintaa ole aina niin helppo löytää, kun oma elämä täyttyy satakymmenenprosenttisesti vauvasta. Oikeasti ongelma piilee muualla: kommunikaatiossa. Äidit eivät ota lapsettomiin ystäviin yhteyttä, koska ei heitä kuitenkaan kiinnosta hengailla yhdessä lasten kanssa eikä äiti jaksa kuitenkaan mihinkään humppabaariin viikonloppuna lähteä. Lapsettomat eivät rimputtele äideille, koska uskotaan, että äiti tarvitsevat nyt omaa aikaa ja rauhaa, että eiköhän niistä tuoreistä äideistä sitten kuulu, kun tilanne on taas rauhoittunut.  

Joskus äitikavereista muodostuu ystäviä. Tämä on yleensä juuri se vaihe, kun keskustelun fokus käännetään jälkikasvun sijasta itse äiteihin. Ja hyvä niin. Minäkin olen tavannut ihan huikeita tyyppejä, jotka ovat toki myös äitejä, mutta ensisijaisesti mahtavia persoonia, joiden kanssa vain satun jakamaan samanaikaisesti tätä vauvavuoden vuoristorataa. Olen myös tavannut sellaisia äitejä, joiden kanssa meillä ei ole yksinkertaisesti MITÄÄN yhteistä, paitsi se samaan aikaan vatsasta pihalle kavunnut vaavi. 

Laittakaa ystävillenne viestejä, olivat he äitejä tai eivät. Kutsukaa itsenne kahville. Kahvi on paras tekosyy, jota jokainen äiti tarvitsee!

Ihminen tarvitsee ihmistä

ollakseen ihminen ihmiselle,

  ollakseen itse ihminen. 

- Tommy Tabermann-