Viime aikoina otsikoissa ovat velloneet toinen toistaan karmivammat kauhutarinat elävästä elämästä - vanhusten hoidosta. Alalla työskentelevänä hoitajana olen tietysti seurannut keskustelua silmä kovana. Vihdoinkin tärkeä aihe on saanut riittävästi tuulta purjeisiinsa. Viime syksynä allekirjoituksia kerännyt kansalaisaloite vanhusasianvaltuutetun viran perustamisesta ei mennyt läpi, mutta alunalkaen Esperin moka on nyt nostanut koko alan vihdoinkin niihin keskustelupöytiin, joihin se olisi kuulunut jo aikoja sitten!
Vallalla olevassa keskustelussa on kaksi tärkeää kohtaa, joihin haluan puuttua. Niistä ehdottomasti tärkeämpi on kysymys siitä, millaista on oikeasti muistisairaan, laitoshoidossa elävän ihmisen elämä. Kahvipöytäkeskusteluista ystävieni ja tuttujeni kanssa olen näet huomannut yhden tärkeän seikan: harva oikeasti tietää, millaiset ovat esimerkiksi alzhaimeria sairastavan elämänmatkan viimeiset metrit. Harva ymmärtää muistisairauksia ja sitä, mitä ne tekevät ihmisille, inhimillisyydelle ja persoonalle. Minulta on monta kertaa esimerkiksi kysytty sitä, pääsevätkö meillä vanhukset pyytäessään vessaan. Kyllä pääsevät. Mutta pyytää he eivät enää osaa!
Muistisairaus on ehkä heikko nimitys sille, mitä ihmiselle itse asiassa tapahtuu, kun vaikka alzhaimer ottaa kehosta ylivallan. Kyse ei ole siitä, että vain muisti katoaisi, vaan koko ihminen muuttuu, heikkenee. Kognitio laskee. Puheen tuotto ja ymmärrys vaikeutuvat. Orientaatio on heikkoa. Hahmottamiskyky ja kätevyys katoavat. Ihminen ei siis loppumetreillään välttämättä vain osaa pyytää vessaan pääsyä, vaan hän ei enää osaa puhua, ei tunnista pissahätäänsä, ei kykene pidättämään eikä välttämättä ymmärrä, miksi hänen pitää istua pöntöllä toisen henkilön häärätessä vessassa hänen kanssaan. Jos ylipäätään ymmärtää olevansa vessassa. Viimeisissä vaiheissa ei ihminen välttämättä edes ota katsekontaktia, saati että hän pyytäisi päästä puuteroimaan nenäänsä.
Yksi välillä otsikoissa roikkuva, täysin väärin ymmärretty asia ovat hygieniahaalarit. Kyseessä ovat pyjamakankaasta valmistetut haalarit, joiden vetoketju sijaitsee selässä, jolloin muistisairas ei voi itse riisuuntua. Olen kuullut radiossakin asti, kuinka näiden haalarien väitettiin vähentämän itsemääräämisoikeutta ja olevan epäinhimillisiä. Helpottavat kuulemma hoitajien työtä. Vanhuksellakin tulisi olla oikeus seksuaalisuuteen. Hänelläkin on oikeus kosketella itseään, jos hän niin tahtoo. Keskusteluista huokuu se, ettei ymmärretä muistisairauksien todellista luonnetta. Onko inhimillistä antaa sairaan ihmisen kosketella itseään niin rajusti, että hän vuotaa verta, muttei ymmärrä tai osaa lopettaa? Onko inhimillistä, että vanhus kaivaa omaa vaippaa ja tahrii ympäristönsä sen sisällöllä, sillä ei ymmärrä, mitä tekee?
Toinen asia, joka minua näissä keskusteluissa on itse asiassa ilahduttanut, on se, että kerrankin keskustelun fokus on siellä, missä sen pitäisi - päättäjissä. En henkilökohtaisesti usko, että tälle alalle päätyisi ehdoin tahdoin niin paljon sadisteja, jotka huvin vuoksi nukutaisivat vanhuksia lattialla. Syy on yksinkertaisesti siinä, että jos olet yksin vuorossa, niin jossain vaiheessa fysiikka loppuu, kun 70-kilosen hoitajan pitäisi saada pahimmassa tapauksessa vastaan harova, samanpainoinen vanhus turvallisesti takaisin vuoteeseen - yksin!
Hoitoalan henkilöstö on niin valtava massa, että ihan varmasti pari mätää yksilöä mahtuu siihenkin joukkoon. Suurin osa on kuitenkin sydämellä ja ilolla töitä tekeviä, oikeasti välittäviä, mutta työmäärän kanssa nurkkaan ajettuja hoitajia. Ei kukaan hakeudu tälle alalle, jotta voisi tehdä työnsä huonosti. Vanhustenhoito ei kaikesta saamastaan huomiosta ole niin mediaseksikästä, että ovista ja ikkunoista tunkisi hoitajakokelaita sisään. Eikä mikään ihme. On pakko vähän haluta tätä työtä, kun sitä tehdään varsin epäinhimillisin odotuksin. Päättäjäpuolella lasketaan, että kyllä ne päivän minuutit riittävät, muttei oteta huomioon sitä, ettei kukaan voi aamupalaa syödä enää iltapäivällä, sillä kyllä, silloin minulla tosiaan on aikaa! Sanomattakin selvää, että kotihoidon puolella on vielä hankalampaa.
Liian usein syyt on kuitenkin viritetty hoitajien niskaan. Niin se kuitenkin vanhan sanonnan mukaan menee, että paska valuu alaspäin. Myös rahoja käärivien isojen pamppujen olisi aika ottaa vastuuta! Meillä töissä huomautti eräs henkilö hyvin, että kunnallisella puolella isot bosset ovat virkavastuussa, mutta yksityisellä puolella Esperinkin teejii vain pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa, otti lopputilin ja pesi kätensä koko keskustelusta. Eilisessä A-studion jaksossa Esperin uusi toimari osoitti suorastaan tyhjäpäisyyttä vastaten toimittajan kysymyksiin poliittisen ympäripyöreästi. Pisti suorastaan vihaksi. Häneltä kysyttiin viimeisenä, että onko kohtuullista, että hänen entinen työntantajansa, Saga care, laskuttaa 15 euroa vessapaperirullan vaihdosta. Toimari vastasi täydellisellä pokerinaamalla: "no, palvelut riippuvat toki siitä, mitä palveluita kukin tilaa, ne sovitaan aina tapauskohtaisesti". Ei siis lainkaan siihen, mitä häneltä itse asiassa kysyttiin. Taas toimitusjohtaja jätti hoitajien selitettäväksi sen, miksi yhden pahvirullan pois heittäminen maksaa enemmän, kuin lähihoitaja tienaa tunnissa.
Muistisairailla on kuitenkin kaksi asiaa, joita yksikään sairaus ei heiltä vie, vaikka sairaus veisikin suurimman osan persoonasta ja elämästä. Ensimmäinen on tunteet. Tunteet ovat aitoja, oikeita. Ne tuntuvat jännityksenä rinnassa, pelkona jaloissa ja lämpönä koskettaessa. Toinen asia on inhimillisyys. Niin kauan, kun ihminen on ihminen, hänellä on inhimillisyys. Se ei tarkoita suihkussa käyntiä joka toinen päivä tai järjestettyä musiikkitoimintaa. Inhimillisyys ei ole sitä, että tehdään vanhuksen elämästä sen näköistä, kun me koemme, että hyvä vanhuus on. Se on ihmisen huomioimista hänen ikiomassa elämässään. Sillä se on hänen elämänsä, ei meidän.
Hatunnosto kaikille kollegoille ja kanssatoimijoille, jotka teemme parhaamme niillä työkaluilla, jotka meille on annettu. Toivottavasti päättäjätkin jossain vaiheessa ymmärtävät, että jos annetaan vain vasara ja nauloja, niin niillä ei kovin prameita linnoja rakenneta, vaikka kuinka menisi sydän edellä!
Terveisin,
Sairaanhoitaja
No comments:
Post a Comment