"Onhan sulla niitä äitikavereita, joiden kanssa käyt kahvilla"
Olen kuullut tuon lauseen lukemattomia kertoja, kun olen valittanut yksinäisyyttä. Ja joka kerta näsinneulan kokoinen kyrpä kohoaa otsaan.
Vauvavuosi on heittämällä ollut elämäni yksinäisintä aikaa. Ja sen saa sanoa ääneen! Vauvavuonna äidit jäävät usein kotiin yksin seuranaan kommunikaatiokyvytön vauva ja Netflix. Hyvässä lykyssä jollain on seurana vielä vähän vanhempi lapsi, joka tämäkin elää mitä luultavimmin omaa, Annan ja Elsan tai Turtlesien täyteistä elämäänsä. Ja jos joku uskaltaa tulla minulle väittämään, että onhan siitä vauvastakin seuraa, niin tekee mieli sovittaa nyrkkiä kommentoijan silmään. On täysin eri asia jutella vauvalle, kuin aikuiselle ihmiselle, jolta saa sympatiaa, joka kuuntelee, vastaa, ja ainakin olevinaan ymmärtää ja nyökyttelee hyväksyvästi. Samalla tavalla yksinäiselle ihmiselle voisi sanoa, että mitä sä nyt valitat yksinäisyyttä, onhan sulla kolme kissaa! Ei se hemmetin mirri säätä päivittele tai kuulumisia kysele. Ei kissa, eikä vauvakaan, voi korjata sitä toisen ihmisen kaipuuta, joka ihmisellä on. Sen aukon voi täyttää vain toinen aikuinen.
Ja tuo "käythän sä äitikavereiden kanssa kahvilla". Vuorokaudessa on 24 tuntia. Joskus vuorokausi on vielä pidempi, ja yksi päivä kestää viikon, tai ainakin tuntuu siltä. Jos tuosta 24 tunnista irrotan yhden, jonka vietän puolituntemattomien äitien kanssa hörppien pohjaanpalanutta kahvia, niin ei sillä sosiaalista tyhjiötä kyllä täytetä. Usein näiden keskusteluiden taso on vielä ruhtinaallisen huono, kun keskustelun lomassa yritetään pitää pienestä apinalaumasta huolta, kielletään Viliä lyömästä Valtteria palikalla päähän ja kaivellaan hoitolaukuista tutteja itkua vääntävien mukuloiden suuhun. Toki äitideitsit voivat olla myös antoisia, ja niistä saa irti kallisarvoista vertaistukea, joka voi olla monelle äidille päivän pelastus. Yksinäisyyttä näillä treffeillä ei kuitenkaan poisteta.
Perinteisesti näiden äitien kanssa kahvikuppien äärellä puhutaan siitä, mikä kaikille on yhteistä, eli se vauva. Joko teillä käännytään ja kävellään? Jaetaan parhaat sormiruokareseptit ja tunnetaan suurta sielujen sympatiaa, kun puhutaan "nipoista" ja aamu kolmelta koetuista itkupotkuraivareista, jota harva muu, kuin toinen äiti, voi täysin ymmärtää. Tällainenkin vertatistuki on toki tärkeää. Äitien välisessä keskustelussa vain herkästi unohtuu juuri se tärkein: äiti. Äiti ei ole vain olento, jonka helmoista tuo rakkauden hedelmä syntyi, ja joka nyt elää täydellisessä symbioosissa jälkikasvunsa kanssa. Äiti on myös persoona, hän on vauvastaan irrallinen olento, joka kaipaa unen lisäksi vahvaa kahvia ja omaa persoonaansa. Äiti on muutakin kuin äiti.
Kävimme Milon kanssa sairaalan unikoulussa, sillä yömme olivat jatkuvasti niin rikkonaisia, että minun teki mieli hypätä parvekkeelta (jota en kuitenkaan tehnyt, koska tästä ekasta kerroksesta pomppiessa menisi korkeintaan nilkka paskaksi). Viikonlopun mittaiseen uniretriittiin osallistui myös kolme muuta äitiä lapsineen. Niin kuin ketkä tahansa äidit, puhuimme yhdessä lapsistamme, keskustelimme rikkonaisista öistä ja lauloimme ylistyslauluja kofeiinille. Vasta vietettyämme lähes kaksi vuorokautta yhdessä tajusimme, ettemme olleet missään vaiheessa kysyneen edes toistemme nimiä. Se perusasia, jolla ennen olisin aloittanut keskustelun, siitä oli tullut merkityksetöntä. Tiesimme lastemme nimet, toiset nimet, synttärit, horoskoopit ja allergiat, mutta emme edes toistemme etunimiä. Olimme vain "sen lapsen äitejä".
Ihminen on muutamaa metsässä asuvaa mielensäpahoittajaa lukuun ottamatta laumaeläin. Kaipaamme toisia ihmisiä ympärillemme, me tarvitsemme heitä. Vauva ei täytä sitä tyhjiötä, jonka ihmisen kaipuu meihin tekee. Onnekkaimmilla yksilöillä on arjessa mukana mies. Silti elämä voi olla yksinäistä. Varsinkin näin someaikana on helppo seurailla ystävien elämää virtuaalisesti omalta kotisohvalta: he matkustavat, käyvät ulkona, nauttivat elämästä lajitovereidensa seurassa. Ainakin sellainen kuva välittyy kiillotetuista instastooreista. Oma yksinäisyys vielä korostuu silloin, kun muut jatkavat hehkeää elämäänsä, ja itse istuu kotisohvalla kaivamassa nenää ja selailemassa internetistä parhaita persrättitarjouksia.
Olen monesti kuullut puhetta siitä, että ystävät jättivät, kun sai lapsen. Näistä on vauvaryhmissäkin ahkerasti keskusteltu. Monet toteavat, että eivätpähän nuo ihmiset olleet ystäviä alkuunsakaan, kerta hylkäsivät, ja ihan totta. Mulkkuja! Toisaalta uskon, että joskus asia menee myös toiste päin, vaikka sitä äitinä on vaikeaa myöntää. Joskus äiti jättää ystävänsä. Se koetaan ymmärrettäväksi, onhan äidillä nyt uusi, tärkeä rooli elämässään. Lauantain "tanssireissut" tuntuvat yhtäkkiä mitättömiltä, eikä yhteistä kosketuspintaa ole aina niin helppo löytää, kun oma elämä täyttyy satakymmenenprosenttisesti vauvasta. Oikeasti ongelma piilee muualla: kommunikaatiossa. Äidit eivät ota lapsettomiin ystäviin yhteyttä, koska ei heitä kuitenkaan kiinnosta hengailla yhdessä lasten kanssa eikä äiti jaksa kuitenkaan mihinkään humppabaariin viikonloppuna lähteä. Lapsettomat eivät rimputtele äideille, koska uskotaan, että äiti tarvitsevat nyt omaa aikaa ja rauhaa, että eiköhän niistä tuoreistä äideistä sitten kuulu, kun tilanne on taas rauhoittunut.
Joskus äitikavereista muodostuu ystäviä. Tämä on yleensä juuri se vaihe, kun keskustelun fokus käännetään jälkikasvun sijasta itse äiteihin. Ja hyvä niin. Minäkin olen tavannut ihan huikeita tyyppejä, jotka ovat toki myös äitejä, mutta ensisijaisesti mahtavia persoonia, joiden kanssa vain satun jakamaan samanaikaisesti tätä vauvavuoden vuoristorataa. Olen myös tavannut sellaisia äitejä, joiden kanssa meillä ei ole yksinkertaisesti MITÄÄN yhteistä, paitsi se samaan aikaan vatsasta pihalle kavunnut vaavi.
Laittakaa ystävillenne viestejä, olivat he äitejä tai eivät. Kutsukaa itsenne kahville. Kahvi on paras tekosyy, jota jokainen äiti tarvitsee!
Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
- Tommy Tabermann-
No comments:
Post a Comment