Sanotaan, että kevät on uusien alkujen aikaa. Kun uudet, vihreät hiirenkorvat pilkahtavat kuin tyhjästä värittämään kaupunkien harmaita katuja. Uudet, sesongin muotiväreissä leiskuvat ja jalkaan täydellisesti istuvat lenkkarit löytävät tiensä kaappeihin. Viimeiset lupaukset rantakunnosta, pääsiäinen suklaamunineen ja jokavuotinen, Miedon Juhan kuvalla varusteltu "kiitos mämmeistä, seiska" artikkeli suositun viikkolehden keskiaukeamalla. Maija Mehiläisistäkin isommat ja ilkikurisemmat, Faija Mehiläiset, ovat valloittaneet katukuvan ja uhkaavat pistää kaikkia, jotka asettuvat heidän tielleen.
Ja se tunne, kun kadulta on talven jäljeltä poistettu hiekoituskivet ja tuntee uudenkarheiden lenkkarien alla sileän asfaltin. Ah.
Meidän perheessä uusi juttu on ollut uhma. Salakavalasti takavasemmalta hiipinyt raivokiukku, kun tahtoaan ei saa läpi. Ja tahtoa, sitä riittää. Milo tahtoo laittaa kulhoja päähän, tahtoo hakata eteisen peiliä nyrkillä, tahtoo rakentaa lumppulinnoituksen äidin vaatteista. Pienellä, hädin tuskin sen sammutusvälineenä ja pituusmittana toimivan vaahtosammuttimen kokoisella miehellä on alati päällä läpi vaikka harmaan kiven - habitus, ja taistelutahtoa löytyy enemmän, kuin pienellä gallialaisella kylällä. Uhma alkaa katseesta. Naperon silmissä on sellainen kiilto, että pelkään pikkumiehen taivuttelevan lusikoita pelkällä katseellaan. Tämän jälkeen nousevat kyyneleet silmiin. Huuli alkaa väpättää, joskin lähinnä teatraalisesti. Tämän jälkeen pieni palosireeni vetää keuhkonsa pullolleen ilmaa ja kajauttaa ilmoille niin komean huudon, että se peittää alleen jopa palovaroittimen patterinvaihtopiippauksen. Tähän komean volyymin ja kostuneiden silmien yhtälöön liitetään viimeiseksi suurieleinen liikehdintä, jonka ainut tarkoitus on tehdä taaperon fyysisestä taltutuksesta mahdollisimman hankalaa. Pidäppä siinä hellästi sylissä jotain, joka potkii 23-kokoista jalkaansa korvantaukseen samaan aikaan äidin harvenneista hiuksista repien.
Uhmaikä on monen mielestä vanhemmuuden vaikeampia aikoja. Täytyy myöntää, että kun eilen taas lämmittelin Milolle ruoat, katoin ja laitoin pöytään, ja Milo ei edes maistanut, vaan heitti komeassa kaaressa lautasen pastoineen päivineen pois pyödästä, niin rasahtihan siinä vähän allekirjoittaneen rusinat ja v-käyrä nousi kohtuullisen korkeaksi. Onnistuin kuitenkin löytämään sisäisen zenini, nostin tyynen rauhallisesti pojan pois syötiksestä, korjasin pastat parketilta ja hengitin niin syvään, että keukot rutisivat. Vaikka hermot ovatkin välillä kuin viulun kielet, niin yleensä kestän iskuja paremmin, kuin vanha kunnon Nokian 3310. Eli mitä vain. Mitä nyt yhden kerran lähdin ovet paukkuen sateeseen, seisoin rapun edessä ja vollasin. Naapurit tykkäsivät varmaan hyvää, kun yks kaks joku vähän elämään pettynyt yyhoo potkii kenkäräkkiä ja kiroilee.
Uusi alku oli myös raskauskilot VEKS - dieettini uusi tuleminen (tällä hetkellä saldona on säälittävät -4kg). Katselin yhtenä päivänä, kun hiton timmissä kunnossa oleva, muutamaa vuotta minua nuorempi äiti työnsi kevätarskassa suunnilleen saman ikäistä taaperoaan vaunulenkkeillen. Hänellä oli tiukat jumppatrikoot, joku tekninen uber-hieno urheilupusero ja kolmipyöräiset vaunut, joita oli hyvä työnnellä menemään. Iho oli hikinen, mutta terveen urheilullisella tavalla, posket punakat kuin puolukat.
Itse istuin Nissanissani, hiki persposkilla valuen, sillä olin unohtanut penkinlämmittimen päälle, ja tajusin tämän vasta, kun kotiin oli jotakuinkin sata metriä ajomatkaa. Kasvojeni väritys muistutti lähinnä harmaan viittäkymmentä eri sävyä, eivätkä päälläni olleet, polvesta rikkinäiset trikoohousunikaan imarrelleet vartaloni epäjumalaisia muotoja. Tuo kadulla jumppatrikoissa painellut nainen oli kuin äitiyden bränikkä hybriditoyota, vakaa ja hyvännäköinen. Itse muistutin lähinnä jotain vanhaa rättisitikkaa, jonka katossa on reikä ja kolmosvaihdekin paskana.
No, nyt minulla on uusi vaihde päällä. Uusi, terveellisempi vaihde, jonka Anne yritti heti pilata tuomalla töihin puolukkapiirakka (puolukka on jostain syystä ollut oman kevään henkilökohtainen uusi musta). Mutta olin vahva *kuvittele tähän se haba-emoji, se sopisi tähän*. Dieetti pysyi. No okei, kyseessä on dieetti, ei mikään kiinalainen kidutusruokavalio. Maistoin siis puolukkapiirakkaa, mutta vain kahden teelusikallisen verran, ihan vain maistamismielessä, en enempää.
Terveellisempään elämääni kuuluvat isona osana erilaiset salaatit. Olenkin kunnostautunut tällä saralla, ja töissä eväänä on nähty jos jonkinmoista gourmetpöperöä ikean muovirasioihin pakattuna. Sanotaan, että terveellinen ruoka on värikästä, ja tämän voin allekirjoittaa. Ostin yhtenä päivänä salaattiini sekaan jopa mansikoita. Eiväthän ne Epsanjan puoliraa'at mansikat heinäkuisia polkkia hakkaa, mutta noin niinkuin lisukkeena ihan kiva lisä. Ja taapero tykkäsi kanssa, saihan hän popsia rasiasta puolet parempiin suihinsa. Suosittelen kokeilemaan salaatin kanssa sitruunaoliiviöljyssä paistettuja halloumipaloja. Kaveriksi vähän viinirypälettä, kurkkua ja rukolaa. Omnomnom.
Yhtenä uhman täyteisenä päivänä soitin äidilleni sellaisen hajoamispuhelun ja lähdimme yhdessä tuulettamaan hermojamme Lanternaan. Siinä sitten aika hetken mielijohteesta ostin sohvan. Oli kyllä jo korkea aika suorittaa se ostos. Edellinen sohva oli niin huonossa kunnossa, ettei sille istuessa aina voinut olla ihan satavarma, pääsisikö ylipäätään koskaan enää ylös, vai lävistäisikö joku elähtänyt jousiparka persauksen. Käsinojalla oli kahvia, ja jotain muuta, ehkä Milon aamubanaania. Rikkinäinen divaanin kangas ja ulostulevat täytteet kruunasivat kokonaisuuden. Ja se rahi, divaanin alla oleva pieni, vittumainen neliö. Ikinä en enää osta sohvaa, jossa on käännettävä divaaniosa. Ei tarvinnut kuin varpaalla hipaista, niin rahiosa oli poissa paikaltaan ja divaaniosa roikkui kiusallisesti puoliksi tyhjän päällä, kuin Paavo Väyrysen vaalikampanja.
Kevät toi kotiin siis uuden sohvan. Jämäkän, kolmen istuttavan sohvan, jossa EI ole divaania. Rakkautta ensi silmäyksellä.
Kevät toi myös game of thronesin, ja vihdoinkin sain korkata Riinan ostaman got-vinkkupullon, joka oli tarkoitus juoda tietysti asianmukaisesta pikarista. Mutta vituiksi meni kuin jeesuksen pääsiäinen. Korkki oli vinkkupullossa niin tiukasti kiinni, etten sitä saanut millään maallisilla voimilla auki. Joten todettakoon, että vaikka monet asiat keväällä ovat uutta, niin sama tuttu pikkuviini jäi koristamaan pöytääni ja odottamaan, että löydän jonkun tarpeaksi vahvan miehen ja saan houkuteltua hänet kotiini kylään.
Sitä odotellessa. Hyvää kevättä!
Ja se tunne, kun kadulta on talven jäljeltä poistettu hiekoituskivet ja tuntee uudenkarheiden lenkkarien alla sileän asfaltin. Ah.
Meidän perheessä uusi juttu on ollut uhma. Salakavalasti takavasemmalta hiipinyt raivokiukku, kun tahtoaan ei saa läpi. Ja tahtoa, sitä riittää. Milo tahtoo laittaa kulhoja päähän, tahtoo hakata eteisen peiliä nyrkillä, tahtoo rakentaa lumppulinnoituksen äidin vaatteista. Pienellä, hädin tuskin sen sammutusvälineenä ja pituusmittana toimivan vaahtosammuttimen kokoisella miehellä on alati päällä läpi vaikka harmaan kiven - habitus, ja taistelutahtoa löytyy enemmän, kuin pienellä gallialaisella kylällä. Uhma alkaa katseesta. Naperon silmissä on sellainen kiilto, että pelkään pikkumiehen taivuttelevan lusikoita pelkällä katseellaan. Tämän jälkeen nousevat kyyneleet silmiin. Huuli alkaa väpättää, joskin lähinnä teatraalisesti. Tämän jälkeen pieni palosireeni vetää keuhkonsa pullolleen ilmaa ja kajauttaa ilmoille niin komean huudon, että se peittää alleen jopa palovaroittimen patterinvaihtopiippauksen. Tähän komean volyymin ja kostuneiden silmien yhtälöön liitetään viimeiseksi suurieleinen liikehdintä, jonka ainut tarkoitus on tehdä taaperon fyysisestä taltutuksesta mahdollisimman hankalaa. Pidäppä siinä hellästi sylissä jotain, joka potkii 23-kokoista jalkaansa korvantaukseen samaan aikaan äidin harvenneista hiuksista repien.
Uhmaikä on monen mielestä vanhemmuuden vaikeampia aikoja. Täytyy myöntää, että kun eilen taas lämmittelin Milolle ruoat, katoin ja laitoin pöytään, ja Milo ei edes maistanut, vaan heitti komeassa kaaressa lautasen pastoineen päivineen pois pyödästä, niin rasahtihan siinä vähän allekirjoittaneen rusinat ja v-käyrä nousi kohtuullisen korkeaksi. Onnistuin kuitenkin löytämään sisäisen zenini, nostin tyynen rauhallisesti pojan pois syötiksestä, korjasin pastat parketilta ja hengitin niin syvään, että keukot rutisivat. Vaikka hermot ovatkin välillä kuin viulun kielet, niin yleensä kestän iskuja paremmin, kuin vanha kunnon Nokian 3310. Eli mitä vain. Mitä nyt yhden kerran lähdin ovet paukkuen sateeseen, seisoin rapun edessä ja vollasin. Naapurit tykkäsivät varmaan hyvää, kun yks kaks joku vähän elämään pettynyt yyhoo potkii kenkäräkkiä ja kiroilee.
Uusi alku oli myös raskauskilot VEKS - dieettini uusi tuleminen (tällä hetkellä saldona on säälittävät -4kg). Katselin yhtenä päivänä, kun hiton timmissä kunnossa oleva, muutamaa vuotta minua nuorempi äiti työnsi kevätarskassa suunnilleen saman ikäistä taaperoaan vaunulenkkeillen. Hänellä oli tiukat jumppatrikoot, joku tekninen uber-hieno urheilupusero ja kolmipyöräiset vaunut, joita oli hyvä työnnellä menemään. Iho oli hikinen, mutta terveen urheilullisella tavalla, posket punakat kuin puolukat.
Itse istuin Nissanissani, hiki persposkilla valuen, sillä olin unohtanut penkinlämmittimen päälle, ja tajusin tämän vasta, kun kotiin oli jotakuinkin sata metriä ajomatkaa. Kasvojeni väritys muistutti lähinnä harmaan viittäkymmentä eri sävyä, eivätkä päälläni olleet, polvesta rikkinäiset trikoohousunikaan imarrelleet vartaloni epäjumalaisia muotoja. Tuo kadulla jumppatrikoissa painellut nainen oli kuin äitiyden bränikkä hybriditoyota, vakaa ja hyvännäköinen. Itse muistutin lähinnä jotain vanhaa rättisitikkaa, jonka katossa on reikä ja kolmosvaihdekin paskana.
No, nyt minulla on uusi vaihde päällä. Uusi, terveellisempi vaihde, jonka Anne yritti heti pilata tuomalla töihin puolukkapiirakka (puolukka on jostain syystä ollut oman kevään henkilökohtainen uusi musta). Mutta olin vahva *kuvittele tähän se haba-emoji, se sopisi tähän*. Dieetti pysyi. No okei, kyseessä on dieetti, ei mikään kiinalainen kidutusruokavalio. Maistoin siis puolukkapiirakkaa, mutta vain kahden teelusikallisen verran, ihan vain maistamismielessä, en enempää.
Terveellisempään elämääni kuuluvat isona osana erilaiset salaatit. Olenkin kunnostautunut tällä saralla, ja töissä eväänä on nähty jos jonkinmoista gourmetpöperöä ikean muovirasioihin pakattuna. Sanotaan, että terveellinen ruoka on värikästä, ja tämän voin allekirjoittaa. Ostin yhtenä päivänä salaattiini sekaan jopa mansikoita. Eiväthän ne Epsanjan puoliraa'at mansikat heinäkuisia polkkia hakkaa, mutta noin niinkuin lisukkeena ihan kiva lisä. Ja taapero tykkäsi kanssa, saihan hän popsia rasiasta puolet parempiin suihinsa. Suosittelen kokeilemaan salaatin kanssa sitruunaoliiviöljyssä paistettuja halloumipaloja. Kaveriksi vähän viinirypälettä, kurkkua ja rukolaa. Omnomnom.
Yhtenä uhman täyteisenä päivänä soitin äidilleni sellaisen hajoamispuhelun ja lähdimme yhdessä tuulettamaan hermojamme Lanternaan. Siinä sitten aika hetken mielijohteesta ostin sohvan. Oli kyllä jo korkea aika suorittaa se ostos. Edellinen sohva oli niin huonossa kunnossa, ettei sille istuessa aina voinut olla ihan satavarma, pääsisikö ylipäätään koskaan enää ylös, vai lävistäisikö joku elähtänyt jousiparka persauksen. Käsinojalla oli kahvia, ja jotain muuta, ehkä Milon aamubanaania. Rikkinäinen divaanin kangas ja ulostulevat täytteet kruunasivat kokonaisuuden. Ja se rahi, divaanin alla oleva pieni, vittumainen neliö. Ikinä en enää osta sohvaa, jossa on käännettävä divaaniosa. Ei tarvinnut kuin varpaalla hipaista, niin rahiosa oli poissa paikaltaan ja divaaniosa roikkui kiusallisesti puoliksi tyhjän päällä, kuin Paavo Väyrysen vaalikampanja.
Kevät toi kotiin siis uuden sohvan. Jämäkän, kolmen istuttavan sohvan, jossa EI ole divaania. Rakkautta ensi silmäyksellä.
Kevät toi myös game of thronesin, ja vihdoinkin sain korkata Riinan ostaman got-vinkkupullon, joka oli tarkoitus juoda tietysti asianmukaisesta pikarista. Mutta vituiksi meni kuin jeesuksen pääsiäinen. Korkki oli vinkkupullossa niin tiukasti kiinni, etten sitä saanut millään maallisilla voimilla auki. Joten todettakoon, että vaikka monet asiat keväällä ovat uutta, niin sama tuttu pikkuviini jäi koristamaan pöytääni ja odottamaan, että löydän jonkun tarpeaksi vahvan miehen ja saan houkuteltua hänet kotiini kylään.
Sitä odotellessa. Hyvää kevättä!
No comments:
Post a Comment