Mitä tehdä, kun kotimaiset tomaatit maksavat kilolta enemmän kuin oma keho...

  

Äiti, mä haluun näitä!

5-vuotias toteaa K-marketissa ja osoittaa punaisena hehkuvaa kotimaisten tomaattien kauniisti pyramidin muotoon aseteltua kasaa. Hetken mietin mielessäni, miten tomaatit pysyvät noin nätissä pinossa leviämättä pitkin heviosastoa kuin ne kuuluisat jokisen eväät. Hintalappu paljastaa minulle kuitenkin totuuden. Kauppias voi pistää kaikessa rauhassa työelämään tutustujat ja kaiken maailman tyhjän panttina pyörivät kuntoutujat kasaamaan jos minkä moista taideteosta kotimaisista vihanneksista. Näillä kilohinnoilla kun on enää kovin harvalla varaa tuhota tettiläisten taidetta.

Rakas, ei me nyt oteta niitä tomaatteja. Mut miten olis nää… * skannaa katseellaan heviosastoa ja etsii kausivihanneksia, joita voisi ostaa edes semi kohtuulliseen hintaan *

Niin. Perunat. Tehdään rakas ranskalaisia tänään.

Muuan itä-helsinkiläinen, eläkeikään ehtinyt, oman elämänsä Karen-hahmo antaa minulle heviosastolla pahaa silmää. Hän on todennäköisesti sitä mieltä, että jos lapsi tahtoo vihanneksia, tulee lapselle syöttää vihanneksia. Todennäköisesti rouvan mielestä kaikkien tulisi myös syödä lihaa, ruisleivän kuuluu olla kovaa ja soijarouhe on saatanasta.

Mutta minkäs teet. Kun otan oman bruttopalkkani, jaan sen kuukauden aikana tehdyillä työpäivillä ja jaan tämän summan omilla elokiloillani, niin voin iloksi todeta, että kotimainen tomaatti huutaa kuusi euroa enemmän kilolta, kuin tämä oma kehoni temppeli kerää hoitoalalta päiväpalkkaa. Ajatus herättää mielessäni lukemattomia puujalkavitsejä, mutta myös huolta.

Kaikki johtuu itänaapurin isännän vellomasta sodasta. Tai siitä se kaikki ainakin lähti. Nyt kun hirmuteot Ukrainan tontilla ovat jatkuneet jo vuoden päivät, alkavat kaikki elintarvikkeet olla hinnoissaan, oli sodalla vaikutusta niiden tuotantoon tai ei.

Lopen uupuneena illalla nautin pienen lasin punaista. Halpa kyykkymerlotti ei vienyt minua makumatkalle italiaan, vaikka etiketissä niin luvattiin. Oman mielen makumatkalle minua toki tuskin olisi vienyt tässä vaiheessa edes se ylähyllyn Cabernetti, johon tässä markkinataloudessa ei sairaanhoitajalla ole enää varaa kuin jouluna ja juhannuksena.

Pienessä sievässä mietin ratkaisuja taloudelliseen huoleeni. Ei sillä, etteikö se kyykkymerlotti olisi päihdyttänyt yhtä lailla kuin ylähyllyn tumman tamminen ja tanniininen vinetto, mutta varsin paljon miellyttävämpää on hakea arjesta pakoilevaa pientä päihtymystilaa caberneella, kuin polttoviinalla.

Mummoni todennäköisesti käskisi minun keikkailla. Kaikki hoitoalalla keikkailee. Ja kyllä kuulemma nuorena jaksaa. Vaan kun ei jaksa. Tässä arjen loputtomassa, herätyskellon pirinän, äiti mulla on nälkä – huutojen ja kaksituhattaluvun kohtuuttomien odotusten maailmassa aika ja energia ovat keskivertoduunarilla enää harvoin balanssissa. Helppohan se on toki hänen sanoa. Hänen ollessaan minun ikäiseni tehtiin limonaadikin kokaiinista. Totta hitossa ne jaksoi! Tänä päivänä limonaadissa on enää jonkun jalkapalloilijan kuva ja varoitus liiallisella käytöllä aiheutuvista laksatiivisista vaikutuksista.

Sen sijaan, että olisin miettinyt parempipalkkaisia töitä, ylimääräisiä keikkavuoroja tai omaisuuteni likvidoimista, suunnittelin sodan lopettamista. Pienessä sievässä merlotpöhinässä suunnittelin rakentavani Ukrainan ja Venäjän rajalle ladun ja heittäväni sinne ladun pieleen pari tusinaa ylempään keskiluokkaan kuuluvaa, bräniköiden peltosten omistajaa. Ja ehkä kiihdyttimeksi pari koiranulkoiluttajaa. Voih, sitä laturaivon määrää. Sen kaksikaistaisen hiihtotien yli ei menisi enää yksikään sotilas, sen vannon.

Ps. Lähettäkää Cabernettia.

Pps. Pliis.

 

Mistä seuraavaksi huolestutaan?

 

Olen viime aikoina herännyt miettimään sitä, miten vain 36 ikävuoden aikana maailma on muuttunut niin paljon. Siinä missä minä osasin viimeisinä teinivuosinani kaikki nokialaisten numerot ulkoa (ja olin sekä 3210 että 3310 ylpeä omistaja aikanaan), niin nykyään älypuhelinten ”speksit” ovat minulle yhtä selkeitä kuin kaikki ne hemmetin suomen kielen sanamuodot joskus seiskalla. Illatiivi, allatiivi, akkusatiivi ja tiivitaavi ovat vaihtuneet snapdragoniin, kahdeksanydinprosessoriin, kymmenen bitin värisyvyyteen ja qualcomiin? Pitäisikö näistä sitten muka ymmärtää jotain?

Yhä useammin löydän itsenikin muistelemassa vanhoja päiviä. Niitä aikoja, kun puhelimeen vastattiin vielä sukunimellä. Ja mummilan puhelimessa oli se veikeä rulla, jota pyörittämällä numeroja valittiin. Se, jolla soittaminen vei kirjaimellisesti suurten ikäluokkien iän ja terveyden! Voi luoja, että se numeroiden valinta kesti silloin kauan. Siinä ajassa, kun ehti valitsemaan numeron, pystyi laittamaan pyykit narulle, keittämään sumpit, katselemaan kuuden uutiset ja viikkaamaan ne vaatteet jo kaappiinkin.

Sitten saatiin markkinoille kannettavat, ja pian kännykät. Kuuminta hottia oli oma ”kolmekakskymppi”, jossa oli väriä vaihtavat kuoret. Kiskalta ostettiin myös hologrammitarroja, joilla peitettiin näyttö. Se olikin tosi cool, kun yhdessä kulmassa pystyi lukemaan tekstareita ja toisessa näyttöön ilmestyi joku kuppanen merenneito. Lopulta puhelimeen tuli värit, sitten äly ja internetti. Niitä seurasi sosiaalinen media, valeuutiset, memet ja tinderi. Ja siittä se kansakunnan alamäki sitten alkoikin.

Mutta missä mennään 20 vuoden päästä?

Vanhempana joudun kantamaan jälkikasvustani huolta. Niin tekivät minunkin vanhempani, ja tekevät vieläkin. Ja kun kaikki tämä ihmeellinen teknologia astui kuvioihin, tuli heidän työstään kertaheitolla hankalampaa. Koitappa siinä paimentaa niitä elämäsi lampaita, kun lampaat ajaa mönkkäreillä pakoon.

Siinä, missä omat vanhempani joutuivat miettimään, vedänkö jossain nurkan takana norttia tai häröilenkö siideripieruissani jossain lähipuistikoissa, niin nykyajan vanhemmat joutuvat yhä harvemmin huolehtimaan näistä kahdesta. Keskiketterää saa vielä kohtuu hintaan, mutta tupakkatuotteet ovat jo niin kalliita, että korkeintaan ylemmällä keskiluokalla on niihin varaa. Ja hyvä niin. Nuoret eivät myöskään juo niin kuin ennen. Kaikkien vallitsevien kyselytutkimusten mukaan keskikalja ja kittaaminen on yksinkertaisesti out.

Mistähän minä olen joskus huolestunut? Loppujen lopuksi maailma on kehittynyt niin paljon viimeisen 20 vuoden aikana, että on lähes mahdoton arvailla, mistä minä vielä kannan tuon oman ”elämäni ilon” kohdalla huolta. Siinä missä vielä pari vuotta sitten pennut pöllivät partateriä kassoilta, niin tänä päivänä jälleenmyyntiarvolta kaupan kovinta kamaa on kotimaiset tomaatit. Ratsaanko siis oman lapseni reppua tupakkaa, teknologiaa vai tomaatteja etsien?

Tai tulenko minä ylipäätään ymmärtämään lastani? Kun minä aikanaan kakkosluokalla piirsin kaunokirjoituksen tunnilla kauniita heittoja H-kirjaimeen, kokoontuvat nykyajan kakkoset koodaamaan. Omissa muistoissani kakkosluokalla tietotekniikka tarkoitti parakin perän pientä huonetta, jossa oli kaksi tarkoin varjeltua ATK-laitetta, joita sai käyttää vain erityistarkoituksessa ja opettajan ankarassa valvonnassa. Nykyään eskareilla on jo läppärit.

Niin, notta mistä minä sitten huolestun?

Ps. Jos kuulostaa näin eläkeläiseltä, niin saako HSL-lipuista jo alennuksen. Ihan vaan vaikka säälistä?