Mistä seuraavaksi huolestutaan?

 

Olen viime aikoina herännyt miettimään sitä, miten vain 36 ikävuoden aikana maailma on muuttunut niin paljon. Siinä missä minä osasin viimeisinä teinivuosinani kaikki nokialaisten numerot ulkoa (ja olin sekä 3210 että 3310 ylpeä omistaja aikanaan), niin nykyään älypuhelinten ”speksit” ovat minulle yhtä selkeitä kuin kaikki ne hemmetin suomen kielen sanamuodot joskus seiskalla. Illatiivi, allatiivi, akkusatiivi ja tiivitaavi ovat vaihtuneet snapdragoniin, kahdeksanydinprosessoriin, kymmenen bitin värisyvyyteen ja qualcomiin? Pitäisikö näistä sitten muka ymmärtää jotain?

Yhä useammin löydän itsenikin muistelemassa vanhoja päiviä. Niitä aikoja, kun puhelimeen vastattiin vielä sukunimellä. Ja mummilan puhelimessa oli se veikeä rulla, jota pyörittämällä numeroja valittiin. Se, jolla soittaminen vei kirjaimellisesti suurten ikäluokkien iän ja terveyden! Voi luoja, että se numeroiden valinta kesti silloin kauan. Siinä ajassa, kun ehti valitsemaan numeron, pystyi laittamaan pyykit narulle, keittämään sumpit, katselemaan kuuden uutiset ja viikkaamaan ne vaatteet jo kaappiinkin.

Sitten saatiin markkinoille kannettavat, ja pian kännykät. Kuuminta hottia oli oma ”kolmekakskymppi”, jossa oli väriä vaihtavat kuoret. Kiskalta ostettiin myös hologrammitarroja, joilla peitettiin näyttö. Se olikin tosi cool, kun yhdessä kulmassa pystyi lukemaan tekstareita ja toisessa näyttöön ilmestyi joku kuppanen merenneito. Lopulta puhelimeen tuli värit, sitten äly ja internetti. Niitä seurasi sosiaalinen media, valeuutiset, memet ja tinderi. Ja siittä se kansakunnan alamäki sitten alkoikin.

Mutta missä mennään 20 vuoden päästä?

Vanhempana joudun kantamaan jälkikasvustani huolta. Niin tekivät minunkin vanhempani, ja tekevät vieläkin. Ja kun kaikki tämä ihmeellinen teknologia astui kuvioihin, tuli heidän työstään kertaheitolla hankalampaa. Koitappa siinä paimentaa niitä elämäsi lampaita, kun lampaat ajaa mönkkäreillä pakoon.

Siinä, missä omat vanhempani joutuivat miettimään, vedänkö jossain nurkan takana norttia tai häröilenkö siideripieruissani jossain lähipuistikoissa, niin nykyajan vanhemmat joutuvat yhä harvemmin huolehtimaan näistä kahdesta. Keskiketterää saa vielä kohtuu hintaan, mutta tupakkatuotteet ovat jo niin kalliita, että korkeintaan ylemmällä keskiluokalla on niihin varaa. Ja hyvä niin. Nuoret eivät myöskään juo niin kuin ennen. Kaikkien vallitsevien kyselytutkimusten mukaan keskikalja ja kittaaminen on yksinkertaisesti out.

Mistähän minä olen joskus huolestunut? Loppujen lopuksi maailma on kehittynyt niin paljon viimeisen 20 vuoden aikana, että on lähes mahdoton arvailla, mistä minä vielä kannan tuon oman ”elämäni ilon” kohdalla huolta. Siinä missä vielä pari vuotta sitten pennut pöllivät partateriä kassoilta, niin tänä päivänä jälleenmyyntiarvolta kaupan kovinta kamaa on kotimaiset tomaatit. Ratsaanko siis oman lapseni reppua tupakkaa, teknologiaa vai tomaatteja etsien?

Tai tulenko minä ylipäätään ymmärtämään lastani? Kun minä aikanaan kakkosluokalla piirsin kaunokirjoituksen tunnilla kauniita heittoja H-kirjaimeen, kokoontuvat nykyajan kakkoset koodaamaan. Omissa muistoissani kakkosluokalla tietotekniikka tarkoitti parakin perän pientä huonetta, jossa oli kaksi tarkoin varjeltua ATK-laitetta, joita sai käyttää vain erityistarkoituksessa ja opettajan ankarassa valvonnassa. Nykyään eskareilla on jo läppärit.

Niin, notta mistä minä sitten huolestun?

Ps. Jos kuulostaa näin eläkeläiseltä, niin saako HSL-lipuista jo alennuksen. Ihan vaan vaikka säälistä?