Mitä tehdä, kun kotimaiset tomaatit maksavat kilolta enemmän kuin oma keho...

  

Äiti, mä haluun näitä!

5-vuotias toteaa K-marketissa ja osoittaa punaisena hehkuvaa kotimaisten tomaattien kauniisti pyramidin muotoon aseteltua kasaa. Hetken mietin mielessäni, miten tomaatit pysyvät noin nätissä pinossa leviämättä pitkin heviosastoa kuin ne kuuluisat jokisen eväät. Hintalappu paljastaa minulle kuitenkin totuuden. Kauppias voi pistää kaikessa rauhassa työelämään tutustujat ja kaiken maailman tyhjän panttina pyörivät kuntoutujat kasaamaan jos minkä moista taideteosta kotimaisista vihanneksista. Näillä kilohinnoilla kun on enää kovin harvalla varaa tuhota tettiläisten taidetta.

Rakas, ei me nyt oteta niitä tomaatteja. Mut miten olis nää… * skannaa katseellaan heviosastoa ja etsii kausivihanneksia, joita voisi ostaa edes semi kohtuulliseen hintaan *

Niin. Perunat. Tehdään rakas ranskalaisia tänään.

Muuan itä-helsinkiläinen, eläkeikään ehtinyt, oman elämänsä Karen-hahmo antaa minulle heviosastolla pahaa silmää. Hän on todennäköisesti sitä mieltä, että jos lapsi tahtoo vihanneksia, tulee lapselle syöttää vihanneksia. Todennäköisesti rouvan mielestä kaikkien tulisi myös syödä lihaa, ruisleivän kuuluu olla kovaa ja soijarouhe on saatanasta.

Mutta minkäs teet. Kun otan oman bruttopalkkani, jaan sen kuukauden aikana tehdyillä työpäivillä ja jaan tämän summan omilla elokiloillani, niin voin iloksi todeta, että kotimainen tomaatti huutaa kuusi euroa enemmän kilolta, kuin tämä oma kehoni temppeli kerää hoitoalalta päiväpalkkaa. Ajatus herättää mielessäni lukemattomia puujalkavitsejä, mutta myös huolta.

Kaikki johtuu itänaapurin isännän vellomasta sodasta. Tai siitä se kaikki ainakin lähti. Nyt kun hirmuteot Ukrainan tontilla ovat jatkuneet jo vuoden päivät, alkavat kaikki elintarvikkeet olla hinnoissaan, oli sodalla vaikutusta niiden tuotantoon tai ei.

Lopen uupuneena illalla nautin pienen lasin punaista. Halpa kyykkymerlotti ei vienyt minua makumatkalle italiaan, vaikka etiketissä niin luvattiin. Oman mielen makumatkalle minua toki tuskin olisi vienyt tässä vaiheessa edes se ylähyllyn Cabernetti, johon tässä markkinataloudessa ei sairaanhoitajalla ole enää varaa kuin jouluna ja juhannuksena.

Pienessä sievässä mietin ratkaisuja taloudelliseen huoleeni. Ei sillä, etteikö se kyykkymerlotti olisi päihdyttänyt yhtä lailla kuin ylähyllyn tumman tamminen ja tanniininen vinetto, mutta varsin paljon miellyttävämpää on hakea arjesta pakoilevaa pientä päihtymystilaa caberneella, kuin polttoviinalla.

Mummoni todennäköisesti käskisi minun keikkailla. Kaikki hoitoalalla keikkailee. Ja kyllä kuulemma nuorena jaksaa. Vaan kun ei jaksa. Tässä arjen loputtomassa, herätyskellon pirinän, äiti mulla on nälkä – huutojen ja kaksituhattaluvun kohtuuttomien odotusten maailmassa aika ja energia ovat keskivertoduunarilla enää harvoin balanssissa. Helppohan se on toki hänen sanoa. Hänen ollessaan minun ikäiseni tehtiin limonaadikin kokaiinista. Totta hitossa ne jaksoi! Tänä päivänä limonaadissa on enää jonkun jalkapalloilijan kuva ja varoitus liiallisella käytöllä aiheutuvista laksatiivisista vaikutuksista.

Sen sijaan, että olisin miettinyt parempipalkkaisia töitä, ylimääräisiä keikkavuoroja tai omaisuuteni likvidoimista, suunnittelin sodan lopettamista. Pienessä sievässä merlotpöhinässä suunnittelin rakentavani Ukrainan ja Venäjän rajalle ladun ja heittäväni sinne ladun pieleen pari tusinaa ylempään keskiluokkaan kuuluvaa, bräniköiden peltosten omistajaa. Ja ehkä kiihdyttimeksi pari koiranulkoiluttajaa. Voih, sitä laturaivon määrää. Sen kaksikaistaisen hiihtotien yli ei menisi enää yksikään sotilas, sen vannon.

Ps. Lähettäkää Cabernettia.

Pps. Pliis.