Tänään elämä otti märän, haisevan tiskirätin ja täräytti sillä suoraan naamatauluun. Huiskis. Läiskis Noin heilahti rätti. Juon paraikaa viiniä, ihan hemmetin ansaittua sellaista. Mietin jo, että sairaanhoitajana sitä kun taitaa kanyloinnin, niin mitäpä jos vetäisi piuhat suoraan cabernetpönikästä laskimoon.
Aamulla menin ystäväni Riinan kanssa käymään Malmin sairaalassa röntgenissä. Lääkärisetä oli laittanut lähetteen selkärangan kuvauksiin, josko sieltä löytyisi syy mystisille selkäkivuilleni. Riina oli mukana, sillä ymmärrettävästä syystä lasta ei kuviin voinut ottaa mukaan. Ne, keitä ei ole kuvattu aikaisemmin, niin voin kertoa, että tilaisuus ei ole mitenkään kiusallinen, jos röngenhoitaja vaan on ammattimainen. Mutta ammattimaisuudesta huolimatta on se kyllä vähän hassua, kun roikkuu yläosattomissa jossain rautatangossa, ja joku tuntematon käskee pidättämään hengitystä, sitten taas hengittämään, liikkumaan ja roikkumaan. Jossain vaiheessa mietin, että olo oli kuin jotain sadomasojuttuja leikkisin. En tietenkään, hyi pois tällaiset ajatukset minusta. Mutta kieltämättä röntgenissä käyminen oli lähempänä seksiä kuin minulla on aikoihin ollut tai tulee aikoihin olemaan. Ihan kiva oli myös kuulla, että kaikesta lepsuilusta ja laiskottelusta huolimatta selkäranka oli vielä tallella!
Tämän jälkeen suuntasin treffeille ystäväni luokse Itäkeskukseen. Riina heitti meidät Prisman parkkihalliin, josta jatkoimme Milon kanssa apostolinkyydillä. Tajusin autosta noustessa, että housujeni haaroissa oli nyrkin kokoinen reikä. Hiton kiva. Onneksi oli kyseessä äititreffit eikä sellaiset treffit, joista olisin odottanut mitään enempää. Toisaalta olisipa ollut miehellä easy access, kun jo valmiiksi pöksyissä sisäänkäynti.
Kyläiltiin Milon kanssa useita tunteja. Äitien kesken jauhettiin schaissea ja Milon kanssa ihmeteltiin yhdessä neljä kuukautta vanhemman poikavaavelin touhuja. Pieni paineli nelivetona menemään ympäri asuntoa ja oli maailman eniten ihmeissään lähes kaikesta. Tämä oli päivän paras juttu.
Siitä se alamäki sitten alkoi. Lähdin kotiin, ja HSL:n sivut tietysti kaatuneet, joten en yhtään tiennyt, miten bussit menevät. Päätin kokeilla onnea ja pääsinkin todistamaan bussin perän katoamista horisonttiin. No, ei siinä mitään. Näitähän sattuu. Ja vartin patsasteltuani pysäkillä pääsinkin lopulta kotiin. Matkan varrelta nappasin vielä äidin koiran mukaan, sillä olin luvannut hoitaa Mökö-haukkua äidin mennessä musikaaliin.
Minulla tällaisena ikisinkkuna on usein sellainen tyhmänrohkea asenne ns. miesten hommista. "Mihin niitä miehiä oikein tarvitaan?" Olen kykenevä, itsenäinen nainen, voimakas ja vahva, fiksu ja filmaattinen. Mitä näitä nyt on. Ja kerta tänäänkin oli sellaiset kepoiset 28 astetta lämmintä, niin varmaan ne talvinakit voisi vaihtaa kesäkumeihin. Tietysti itse. Sektiohaavan jälkeen en tosin pysty vielä oikein nostelemaan painavia nakkeja keskenäni, joten veljeni riensi avukseni. Onneksi! Tietysti pränikät työkalut prakasivat heti toisen mutterin kohdalla. Siinä taas vähän märkää rättiä naamaan, läiskis. No, vanhoilla työkaluilla mennään, sanoi mummo lumessa ja lähti lykkimään! Hyvä tästä vielä tulee!
Milo oli eri mieltä. Aluksi tyytyväinen pikkumies totesi pian, ettei tämä renkaanvaihto kyllä paljoa hotsita. Huutoitkua, kiljumista, vänkäämistä ja vinkumista. Minä tuudittelin vauvaa ja veli vaihtoi renkaita. Niinpä niin. Missä niitä miehiä tarvitaan? No näköjään tässä!
Kun renkaat oli lopulta vaihdettu, lähdimme lähes tyhjiin donitseihin pumppaamaan vähän ilmaa huoltoasemalle. Veljeni ajoi, minä join mineavesitölkkiä ja fiilistelin sitä, että päivän hyvä työ oli tehty. Pääsimme huoltoaseman pihaan ja veljeni parkkeerasi Nissanin pumpun pieleen. Tsekkasin ensin oikean puolen renkaat. Vasemman puolen renkaisiin letku ei enää riittänytkään, joten pyysin veljäni kääntämään auton. Hän hyppäsi rattiin ja koitti käynnistää. Ei mitään. Vain epämääräinen naksutus silloin tällöin. Läiskis, taas se rätti. Siinä sitä sitten oltiin. Vauvahan itki keuhkojaan pihalle takapenkillä, eikä lukuisita yrityksistä huolimatta laskenut desibelejä, vaikka yritin parhaani ja vielä vähän enemmän. Koira vikisi ihmeissään kuorossa. Sekin kiristi hermoa. Minä vannoin tappavani kaikki, tai ainakin sen auton. Läiskis! Taas se perkelen rätti. Käskin itku silmässä veljäni turvautumaan aina toimivaan, ultimate pelastuskeinoon: "soita isille!!"
Isi on semmonen tyyppi, että se tekee tämmöisistä elämän hirveistä katastrofeista vähän inhimillisempiä. Ja jotekin niistä sitten selviää. Hän nappasi heti jonkun ystävällisen vanhemman papparaisen siitä, iski sedän autosta löytyneet kaapelit kiinni omaani autooni ja tsädäm. Auto kehräsi onnellisena. Vauvakin nukahti, varmaan aisti kaikkitietävän ukin saapuneen paikalle ja uskalsi hänkin hengähtää. Äitiydestä täysi kymppi mulle. Läiskis!
Heitin lopulta veljeni kotiin ja nappasin vielä äitini ja hänen ystävänsä kyytiin Pasilasta. Matkalla meinasin ajaa raitiovaunun alle ja napata parikymmentä pojoa ajamalla mummukan yli (puolustuksekseni todettakoon, etten osunut, ja mummo voisi paikantaa suojatienpätkän eikä lykkiä yli mistä lystää!). Pääsin koirasta eroon ja kotiin kaksistaan pikkumihen kanssa. Päästessäni kotiin kello oli varttia vajaa yksitoista. Iskin vielä kirsikan kakkuni päälle ja potkaisin pottuvarpaalla kunnolla sohvan jalkaan. Että näin. Nyt viinilasi kourassa, varvasta pitäen mietin, että jos tuon pikkumiehen nyt siirtäisi keskellä yötä turvaistuimesta sänkyyn, niin olisiko se huono vai huono idea?
Läiskis!
Aamulla menin ystäväni Riinan kanssa käymään Malmin sairaalassa röntgenissä. Lääkärisetä oli laittanut lähetteen selkärangan kuvauksiin, josko sieltä löytyisi syy mystisille selkäkivuilleni. Riina oli mukana, sillä ymmärrettävästä syystä lasta ei kuviin voinut ottaa mukaan. Ne, keitä ei ole kuvattu aikaisemmin, niin voin kertoa, että tilaisuus ei ole mitenkään kiusallinen, jos röngenhoitaja vaan on ammattimainen. Mutta ammattimaisuudesta huolimatta on se kyllä vähän hassua, kun roikkuu yläosattomissa jossain rautatangossa, ja joku tuntematon käskee pidättämään hengitystä, sitten taas hengittämään, liikkumaan ja roikkumaan. Jossain vaiheessa mietin, että olo oli kuin jotain sadomasojuttuja leikkisin. En tietenkään, hyi pois tällaiset ajatukset minusta. Mutta kieltämättä röntgenissä käyminen oli lähempänä seksiä kuin minulla on aikoihin ollut tai tulee aikoihin olemaan. Ihan kiva oli myös kuulla, että kaikesta lepsuilusta ja laiskottelusta huolimatta selkäranka oli vielä tallella!
Tämän jälkeen suuntasin treffeille ystäväni luokse Itäkeskukseen. Riina heitti meidät Prisman parkkihalliin, josta jatkoimme Milon kanssa apostolinkyydillä. Tajusin autosta noustessa, että housujeni haaroissa oli nyrkin kokoinen reikä. Hiton kiva. Onneksi oli kyseessä äititreffit eikä sellaiset treffit, joista olisin odottanut mitään enempää. Toisaalta olisipa ollut miehellä easy access, kun jo valmiiksi pöksyissä sisäänkäynti.
Kyläiltiin Milon kanssa useita tunteja. Äitien kesken jauhettiin schaissea ja Milon kanssa ihmeteltiin yhdessä neljä kuukautta vanhemman poikavaavelin touhuja. Pieni paineli nelivetona menemään ympäri asuntoa ja oli maailman eniten ihmeissään lähes kaikesta. Tämä oli päivän paras juttu.
Siitä se alamäki sitten alkoi. Lähdin kotiin, ja HSL:n sivut tietysti kaatuneet, joten en yhtään tiennyt, miten bussit menevät. Päätin kokeilla onnea ja pääsinkin todistamaan bussin perän katoamista horisonttiin. No, ei siinä mitään. Näitähän sattuu. Ja vartin patsasteltuani pysäkillä pääsinkin lopulta kotiin. Matkan varrelta nappasin vielä äidin koiran mukaan, sillä olin luvannut hoitaa Mökö-haukkua äidin mennessä musikaaliin.
Minulla tällaisena ikisinkkuna on usein sellainen tyhmänrohkea asenne ns. miesten hommista. "Mihin niitä miehiä oikein tarvitaan?" Olen kykenevä, itsenäinen nainen, voimakas ja vahva, fiksu ja filmaattinen. Mitä näitä nyt on. Ja kerta tänäänkin oli sellaiset kepoiset 28 astetta lämmintä, niin varmaan ne talvinakit voisi vaihtaa kesäkumeihin. Tietysti itse. Sektiohaavan jälkeen en tosin pysty vielä oikein nostelemaan painavia nakkeja keskenäni, joten veljeni riensi avukseni. Onneksi! Tietysti pränikät työkalut prakasivat heti toisen mutterin kohdalla. Siinä taas vähän märkää rättiä naamaan, läiskis. No, vanhoilla työkaluilla mennään, sanoi mummo lumessa ja lähti lykkimään! Hyvä tästä vielä tulee!
Milo oli eri mieltä. Aluksi tyytyväinen pikkumies totesi pian, ettei tämä renkaanvaihto kyllä paljoa hotsita. Huutoitkua, kiljumista, vänkäämistä ja vinkumista. Minä tuudittelin vauvaa ja veli vaihtoi renkaita. Niinpä niin. Missä niitä miehiä tarvitaan? No näköjään tässä!
Kun renkaat oli lopulta vaihdettu, lähdimme lähes tyhjiin donitseihin pumppaamaan vähän ilmaa huoltoasemalle. Veljeni ajoi, minä join mineavesitölkkiä ja fiilistelin sitä, että päivän hyvä työ oli tehty. Pääsimme huoltoaseman pihaan ja veljeni parkkeerasi Nissanin pumpun pieleen. Tsekkasin ensin oikean puolen renkaat. Vasemman puolen renkaisiin letku ei enää riittänytkään, joten pyysin veljäni kääntämään auton. Hän hyppäsi rattiin ja koitti käynnistää. Ei mitään. Vain epämääräinen naksutus silloin tällöin. Läiskis, taas se rätti. Siinä sitä sitten oltiin. Vauvahan itki keuhkojaan pihalle takapenkillä, eikä lukuisita yrityksistä huolimatta laskenut desibelejä, vaikka yritin parhaani ja vielä vähän enemmän. Koira vikisi ihmeissään kuorossa. Sekin kiristi hermoa. Minä vannoin tappavani kaikki, tai ainakin sen auton. Läiskis! Taas se perkelen rätti. Käskin itku silmässä veljäni turvautumaan aina toimivaan, ultimate pelastuskeinoon: "soita isille!!"
Isi on semmonen tyyppi, että se tekee tämmöisistä elämän hirveistä katastrofeista vähän inhimillisempiä. Ja jotekin niistä sitten selviää. Hän nappasi heti jonkun ystävällisen vanhemman papparaisen siitä, iski sedän autosta löytyneet kaapelit kiinni omaani autooni ja tsädäm. Auto kehräsi onnellisena. Vauvakin nukahti, varmaan aisti kaikkitietävän ukin saapuneen paikalle ja uskalsi hänkin hengähtää. Äitiydestä täysi kymppi mulle. Läiskis!
Heitin lopulta veljeni kotiin ja nappasin vielä äitini ja hänen ystävänsä kyytiin Pasilasta. Matkalla meinasin ajaa raitiovaunun alle ja napata parikymmentä pojoa ajamalla mummukan yli (puolustuksekseni todettakoon, etten osunut, ja mummo voisi paikantaa suojatienpätkän eikä lykkiä yli mistä lystää!). Pääsin koirasta eroon ja kotiin kaksistaan pikkumihen kanssa. Päästessäni kotiin kello oli varttia vajaa yksitoista. Iskin vielä kirsikan kakkuni päälle ja potkaisin pottuvarpaalla kunnolla sohvan jalkaan. Että näin. Nyt viinilasi kourassa, varvasta pitäen mietin, että jos tuon pikkumiehen nyt siirtäisi keskellä yötä turvaistuimesta sänkyyn, niin olisiko se huono vai huono idea?
Läiskis!
No comments:
Post a Comment