Tekevälle sattuu. Niin ne väittää. Ihan oikeassa ovat.
Aamu alkoi aurinkoisissa merkeissä. Ainakin noin niin kuin säätilan puolesta. Tunnelma oli myös lämmin ilman jääkaappia, joka eilen irtisanoutui ja leipäilee nyt tuossa kuistilla. Ystäväni oli ollut tarkoitus viedä ypuulle aittaan mennessään iltapalalla käytetyt juustot ja jogurtit kylmäkellariin. Sen sijaan kylmäkellarista löytyi aamulla meitin uimakassi. Ja kun ei kylmää, märkää uikkariakaan viitsinyt leivän päälle laittaa, niin riskillä levitin siivun yön yli pihalla levännyttä oltermannia. Tulkoon ripuli jos on tullakseen. Mökillähän voi painella menemään vaikka ilman housuja, jos ne loppuvat!
Nukuin päikkärit. Kolmannet, vai oliko peräti neljännet lapsen syntymän jälkeen. Teki muuten eetvarttia. Näin unta, että yritin salakuljettaa suklaata pikkuhousuissani jollekin äitikaverilleni, jota en kylläkään tunnistanut. Joku riittävän pimeä tyyppi kuitenkin, pakko olla. Päikkäreiden jälkeen ruokin pikkumiehen jollain porkkanaperunamössöllä, joka kävi kaupaksi kuin kalakukko Kuopion torilla. Grillasimme, mätimme safkat naamariin ja pompimme Nissaniin suuntana Joensuu. Tarkoitus oli piipahtaa paikallisessa Punaisen Ristin Kontissa, nakata Agata juna-asemalle ja napata uusi jääkaappi takapaksiin. Simppeliä, eiks je?
Kaikki alkoi mainiosti. Milo nukahti heti autoon. Ajelimme hiljaisia maanteitä, ei ristin sielua missään, vain joku paikallinen Teuvo maanteiden kuninkaana polki menemään pyörällään ilman paitaa. Joensuun Kontista löytyi ihana hattivattibody Milolle ja paljon kyseenalaisia vaatekertoja joista saimme hyvät naurut! (Oikeasti, ihmiset, ihan jokaista rättiä EI kannata säästää eikä ainakaan kierrättää! Jotkut jakut vain toimivat paremmin lattiarätteinä kuin kynähameen kanssa).
Siitä ne huolet sitten alkoivat. Tekevälle tosiaan sattuu! Sammutimme auton Joensuun juna-aseman parkkiin. Höpisimme siinä joutavia ja Milo veti kitusiinsa pullollisen mölöä. Heitimme Agatalle heipat ja hyppäsimme Nissaniin. Käänsin avainta virtalukossa ja tsädäm. Ei pihahdustakaan. Uusi akku otti ja petti. He, jotka tuntevat minut hyvin tietävät, että pinnani vastaavissa tilanteissa on yhtä pitkä kuin kiinalainen kesäloma. Ensimmäisenä on tärkeintä löytää joku, jota syyttää. Vielä parempi, jos se on joku täysin syytön. Henkilö sen ei tarvitse olla. Auto tai vaikka ihan pyhä henki kelpaa. Tai huono tuuri. Kunhan jonkun saa noitua suohon siinä ongelmaa ratkoessaan. Seuraava askel on paniikki, pakokauhu ja tietysti soitto isille. Isi ei vastannut. Mulkku. Kävin kysymässä taksijonossa nenää kaivavalta kuskilta, josko hänellä sattuisi löytymään kaapelit. "Joo, nää meidän autot on kato niin paljon hienompia, että me ei näistä ruveta antamaan virtaa". Pidä pirssisi. Ja tunkkisi. Ja ne perkeleen kaapelisikin. Tämä muistetaan. Boikotoin loppuelämäni Joensuun taksia. Tai ehkä koko taksiliikettä. Ja kaikkia taksikuskeja. En tunne yhtään, mutta jos tuntisin, niin poistaisin facebook-kavereista välittömästi enkä ainakaan kutsuisi mun synttäreille tai antaisi lainata mun hiekkalapioo. Heri 31v. Näin päätin.
Kysäisin vielä pelkääjän paikalla torin laidalla istuvalta mummukalta, että josko heillä löytyisi volttia antaa. Hänen poikansa oli kuulemma tulossa junalla ja tämä kyseinen menopeli oli tuon pojan auto. Mummo ei sen enempää osannut arvata, kuin että "ei se niitä kesällä autossa pidä, talvella vain". Jahas. Siis mitäh? Jos olisin kysynyt kelloa, niin mummo olisi varmaan todennut, että kun heillä vain aamuisin on ranteessa. Yhtä loogista.
Palasin autolle ja mietin, että mihinkähän sitä nyt sitten rimputtelisi. No, joku tiepalvelu, sieltä tulee varmasti joku herttainen ja kohtelias nuori mies pelastamaan äidin, veljen ja pikkuvauvan, joka onneksi jatkoi onnellisena sikeiden vetämistä takapenkillä. Sitten se tapahtui. Ilma kirkastui, valoilmiö suorastaan häikäisi, kuului vaimeaa, mutta kaunista kuorolaulua ja aika pysähtyi. Taivaan isi (koska oma isi ei vieläkään vastannut puhelimeen) lähetti meille ihka oikean enkelin!! Nainen huikkaisi autoltansa, että hän voi tulla tarjoamaan virtaa! Kusin hunajaa ja laukkasin pikkusen liian onnellisena naisen luo, ihan kuin koiranpentu, jonka omistajat olisivat olleet vuoden (eli minuutin) poissa ja saapuneet vihdoin vessasta! Minulla ei ole kaapeleita. Eipä ollut hänelläkään. Mies kuulemma varmaan siirtänyt toiseen autoon ne. Kiitin kauniisti ja lähdin kävelemään leuka rinnassa takaisin omaa Nissania kohti. Nainen totesi perääni, että hän voi kyllä ajella kanssani huoltoasemalle, jos heillä vaikka olisi lainata. Mitäh? Mistä näitä ihmisiä vielä löytyy, jotka tuntemattomia näin auttavat? Hyppäsin enkelimobileen ja ajoimme paikalliselle nesteelle, jossa nuori kesähessu ojensi minulle kaapelit lainaan kysymättä edes henkkareita. Ajelimme takaisin asemalle, kytkimme kaapelit ja tsädäm, mottori huurasi tyytyväisenä kun virta-avainta lukossa käänsi. Kiitin naista niin vuolaasti kuin vain pystyin. Monta kertaa. Ehkä vähän liian monta, kuulostin jo varmaan vähän epätoivoiselta. Lupasimme molemmat ensi töiksemme ostaa kaapelit, sekä minä että hän. Hän nappasi vielä lainakaapelitkin matkaan ja lupasi palauttaa huoltoasemalle, olihan se kotimatkan varrella. Minä lirautin taas vähän hunajaa housuun ja lupasin myös muistaa häntä iltarukouksissani, joskin se liene turhaa. Enkelit on varmaan ihan hyvää pataa yläkerran isin kanssa.
Nokka kohti Giganttia. Jätin auton käyntiin pihalle ja menin liikkeeseen vahingossa aurinkolaseissa. Aurinkolaseissani on siis vahvuudet. Näytin hölmöltä, ihan kuin yrittäisin mökkikledjuissani olla jotenkin tosi cool laseissani. Tai perheväkivallan uhrilta, saatoin näyttää myös siltä, joten nostin lasit otsalle ja paikansin kylmälaitteet puolisokeana. Noin. Valitsin parhaan näköisen ja rupesin kutsumaan (varmaan harottavilla) silmilläni myyjää. Komea, noin keskimäärin ikäiseni myyjä nappasikin katseeni ja saapui luokseni. "Jaa pakastinta" hän tokaisi. Mitä vitun pakastinta? Minä haluan jääkaapin! Laitoin lasit takaisin nenälle ja hiffasin, että olin aikani ihastellut pienen pieniä pakastimia. Myyjä vei minut toiselle puolelle käytävää ja kappas. Jääkaappeja. Valitsin parhaan, tällä kertaa arskat visusti silmillä. Noutopisteellä saimme odotella tovin. Mikäs siinä päivää paistatellessa, paitsi että vauva oli päättänyt herätä ja autoparkin vieressä oli joku minimaalisten, lentävien pikkuöttiäisten tukikohta, josta ne hyökkäsivät silmiin ja sieraimiin. Siinä koitin syöttää turvaistuimessa vääntelehtivää mukulaa ja väistellä nieluuni pyrkiviä, lentäviä vittusaatanoita. Lopulta samainen, komia myyjä tuli kertomaan, että koneella oli virhe. Tuotteita ei ollutkaan varastossa, mutta he voisivat myydä näytekappaleen. Tai sitten perua kaupan. Perua? Tänne asti ei ajettu ja enkeleitä tavattu vaan, jotta mökille palattaisi tyhjin käsin. Joten ei muuta kuin kuplamuoviin ja kyytiin. Saimme kaupan päällisiksi vielä parinkympin lahjakortin. Se kuplamuovi taisi tosin ilahduttaa allekirjoittanutta kaikista eniten. Ja se komea myyjä.
Nyt meillä on bränikkä jääkaappi. Bueno homma. Toivon, että tämä blogiteksti tavoittaa sen enkelin, joka Joensuun juna-asemalla ojensi auttavaa kättään ja autoaan. Päätin matkalla takaisin, että ensi viikolla pyrin itsekin tekemään ainakin yhden spontaanin hyvän työn jollekin toiselle. Pistetään hyvä kiertämään. Huomisen ja keskiviikon osalta päätin kuitenkin olla tekemättä mitään. Jos tekevälle sattuu, niin on parasta maata laakereillaan, niin jos pariin päivään ei mitään grande katastrofeja nyt sitten osuisi kohdalle!
Nii ja jos tämä sattuu tavoittamaan sen Gigantin myyjän, niin otappa yhteyttä, jos tällainen vähän lihava ja pikkusen vittuuntunut, likinäköinen helsinkiläisäiti on just se, joka sun venettä keinuttaa! Täällä ollaan, purjeet ojossa. Tuu vaan pärisyttää mun moottoria!
Aamu alkoi aurinkoisissa merkeissä. Ainakin noin niin kuin säätilan puolesta. Tunnelma oli myös lämmin ilman jääkaappia, joka eilen irtisanoutui ja leipäilee nyt tuossa kuistilla. Ystäväni oli ollut tarkoitus viedä ypuulle aittaan mennessään iltapalalla käytetyt juustot ja jogurtit kylmäkellariin. Sen sijaan kylmäkellarista löytyi aamulla meitin uimakassi. Ja kun ei kylmää, märkää uikkariakaan viitsinyt leivän päälle laittaa, niin riskillä levitin siivun yön yli pihalla levännyttä oltermannia. Tulkoon ripuli jos on tullakseen. Mökillähän voi painella menemään vaikka ilman housuja, jos ne loppuvat!
Nukuin päikkärit. Kolmannet, vai oliko peräti neljännet lapsen syntymän jälkeen. Teki muuten eetvarttia. Näin unta, että yritin salakuljettaa suklaata pikkuhousuissani jollekin äitikaverilleni, jota en kylläkään tunnistanut. Joku riittävän pimeä tyyppi kuitenkin, pakko olla. Päikkäreiden jälkeen ruokin pikkumiehen jollain porkkanaperunamössöllä, joka kävi kaupaksi kuin kalakukko Kuopion torilla. Grillasimme, mätimme safkat naamariin ja pompimme Nissaniin suuntana Joensuu. Tarkoitus oli piipahtaa paikallisessa Punaisen Ristin Kontissa, nakata Agata juna-asemalle ja napata uusi jääkaappi takapaksiin. Simppeliä, eiks je?
Kaikki alkoi mainiosti. Milo nukahti heti autoon. Ajelimme hiljaisia maanteitä, ei ristin sielua missään, vain joku paikallinen Teuvo maanteiden kuninkaana polki menemään pyörällään ilman paitaa. Joensuun Kontista löytyi ihana hattivattibody Milolle ja paljon kyseenalaisia vaatekertoja joista saimme hyvät naurut! (Oikeasti, ihmiset, ihan jokaista rättiä EI kannata säästää eikä ainakaan kierrättää! Jotkut jakut vain toimivat paremmin lattiarätteinä kuin kynähameen kanssa).
Siitä ne huolet sitten alkoivat. Tekevälle tosiaan sattuu! Sammutimme auton Joensuun juna-aseman parkkiin. Höpisimme siinä joutavia ja Milo veti kitusiinsa pullollisen mölöä. Heitimme Agatalle heipat ja hyppäsimme Nissaniin. Käänsin avainta virtalukossa ja tsädäm. Ei pihahdustakaan. Uusi akku otti ja petti. He, jotka tuntevat minut hyvin tietävät, että pinnani vastaavissa tilanteissa on yhtä pitkä kuin kiinalainen kesäloma. Ensimmäisenä on tärkeintä löytää joku, jota syyttää. Vielä parempi, jos se on joku täysin syytön. Henkilö sen ei tarvitse olla. Auto tai vaikka ihan pyhä henki kelpaa. Tai huono tuuri. Kunhan jonkun saa noitua suohon siinä ongelmaa ratkoessaan. Seuraava askel on paniikki, pakokauhu ja tietysti soitto isille. Isi ei vastannut. Mulkku. Kävin kysymässä taksijonossa nenää kaivavalta kuskilta, josko hänellä sattuisi löytymään kaapelit. "Joo, nää meidän autot on kato niin paljon hienompia, että me ei näistä ruveta antamaan virtaa". Pidä pirssisi. Ja tunkkisi. Ja ne perkeleen kaapelisikin. Tämä muistetaan. Boikotoin loppuelämäni Joensuun taksia. Tai ehkä koko taksiliikettä. Ja kaikkia taksikuskeja. En tunne yhtään, mutta jos tuntisin, niin poistaisin facebook-kavereista välittömästi enkä ainakaan kutsuisi mun synttäreille tai antaisi lainata mun hiekkalapioo. Heri 31v. Näin päätin.
Kysäisin vielä pelkääjän paikalla torin laidalla istuvalta mummukalta, että josko heillä löytyisi volttia antaa. Hänen poikansa oli kuulemma tulossa junalla ja tämä kyseinen menopeli oli tuon pojan auto. Mummo ei sen enempää osannut arvata, kuin että "ei se niitä kesällä autossa pidä, talvella vain". Jahas. Siis mitäh? Jos olisin kysynyt kelloa, niin mummo olisi varmaan todennut, että kun heillä vain aamuisin on ranteessa. Yhtä loogista.
Palasin autolle ja mietin, että mihinkähän sitä nyt sitten rimputtelisi. No, joku tiepalvelu, sieltä tulee varmasti joku herttainen ja kohtelias nuori mies pelastamaan äidin, veljen ja pikkuvauvan, joka onneksi jatkoi onnellisena sikeiden vetämistä takapenkillä. Sitten se tapahtui. Ilma kirkastui, valoilmiö suorastaan häikäisi, kuului vaimeaa, mutta kaunista kuorolaulua ja aika pysähtyi. Taivaan isi (koska oma isi ei vieläkään vastannut puhelimeen) lähetti meille ihka oikean enkelin!! Nainen huikkaisi autoltansa, että hän voi tulla tarjoamaan virtaa! Kusin hunajaa ja laukkasin pikkusen liian onnellisena naisen luo, ihan kuin koiranpentu, jonka omistajat olisivat olleet vuoden (eli minuutin) poissa ja saapuneet vihdoin vessasta! Minulla ei ole kaapeleita. Eipä ollut hänelläkään. Mies kuulemma varmaan siirtänyt toiseen autoon ne. Kiitin kauniisti ja lähdin kävelemään leuka rinnassa takaisin omaa Nissania kohti. Nainen totesi perääni, että hän voi kyllä ajella kanssani huoltoasemalle, jos heillä vaikka olisi lainata. Mitäh? Mistä näitä ihmisiä vielä löytyy, jotka tuntemattomia näin auttavat? Hyppäsin enkelimobileen ja ajoimme paikalliselle nesteelle, jossa nuori kesähessu ojensi minulle kaapelit lainaan kysymättä edes henkkareita. Ajelimme takaisin asemalle, kytkimme kaapelit ja tsädäm, mottori huurasi tyytyväisenä kun virta-avainta lukossa käänsi. Kiitin naista niin vuolaasti kuin vain pystyin. Monta kertaa. Ehkä vähän liian monta, kuulostin jo varmaan vähän epätoivoiselta. Lupasimme molemmat ensi töiksemme ostaa kaapelit, sekä minä että hän. Hän nappasi vielä lainakaapelitkin matkaan ja lupasi palauttaa huoltoasemalle, olihan se kotimatkan varrella. Minä lirautin taas vähän hunajaa housuun ja lupasin myös muistaa häntä iltarukouksissani, joskin se liene turhaa. Enkelit on varmaan ihan hyvää pataa yläkerran isin kanssa.
Nokka kohti Giganttia. Jätin auton käyntiin pihalle ja menin liikkeeseen vahingossa aurinkolaseissa. Aurinkolaseissani on siis vahvuudet. Näytin hölmöltä, ihan kuin yrittäisin mökkikledjuissani olla jotenkin tosi cool laseissani. Tai perheväkivallan uhrilta, saatoin näyttää myös siltä, joten nostin lasit otsalle ja paikansin kylmälaitteet puolisokeana. Noin. Valitsin parhaan näköisen ja rupesin kutsumaan (varmaan harottavilla) silmilläni myyjää. Komea, noin keskimäärin ikäiseni myyjä nappasikin katseeni ja saapui luokseni. "Jaa pakastinta" hän tokaisi. Mitä vitun pakastinta? Minä haluan jääkaapin! Laitoin lasit takaisin nenälle ja hiffasin, että olin aikani ihastellut pienen pieniä pakastimia. Myyjä vei minut toiselle puolelle käytävää ja kappas. Jääkaappeja. Valitsin parhaan, tällä kertaa arskat visusti silmillä. Noutopisteellä saimme odotella tovin. Mikäs siinä päivää paistatellessa, paitsi että vauva oli päättänyt herätä ja autoparkin vieressä oli joku minimaalisten, lentävien pikkuöttiäisten tukikohta, josta ne hyökkäsivät silmiin ja sieraimiin. Siinä koitin syöttää turvaistuimessa vääntelehtivää mukulaa ja väistellä nieluuni pyrkiviä, lentäviä vittusaatanoita. Lopulta samainen, komia myyjä tuli kertomaan, että koneella oli virhe. Tuotteita ei ollutkaan varastossa, mutta he voisivat myydä näytekappaleen. Tai sitten perua kaupan. Perua? Tänne asti ei ajettu ja enkeleitä tavattu vaan, jotta mökille palattaisi tyhjin käsin. Joten ei muuta kuin kuplamuoviin ja kyytiin. Saimme kaupan päällisiksi vielä parinkympin lahjakortin. Se kuplamuovi taisi tosin ilahduttaa allekirjoittanutta kaikista eniten. Ja se komea myyjä.
Nyt meillä on bränikkä jääkaappi. Bueno homma. Toivon, että tämä blogiteksti tavoittaa sen enkelin, joka Joensuun juna-asemalla ojensi auttavaa kättään ja autoaan. Päätin matkalla takaisin, että ensi viikolla pyrin itsekin tekemään ainakin yhden spontaanin hyvän työn jollekin toiselle. Pistetään hyvä kiertämään. Huomisen ja keskiviikon osalta päätin kuitenkin olla tekemättä mitään. Jos tekevälle sattuu, niin on parasta maata laakereillaan, niin jos pariin päivään ei mitään grande katastrofeja nyt sitten osuisi kohdalle!
Nii ja jos tämä sattuu tavoittamaan sen Gigantin myyjän, niin otappa yhteyttä, jos tällainen vähän lihava ja pikkusen vittuuntunut, likinäköinen helsinkiläisäiti on just se, joka sun venettä keinuttaa! Täällä ollaan, purjeet ojossa. Tuu vaan pärisyttää mun moottoria!
No comments:
Post a Comment