Miltä oikeasti tuntuu olla yh?

"Mäki oon tänä viikonloppuna hei yh, kun isimies lähtee työmatkalle."

Joka kerta, kun kuulen kyseisen kommentin, niin tekisi mieli tehdä sellaisella pehmeästä leppäpuusta vuollulla voiveitsellä pikku paloittelusurma. Asiasta on nyt ollut Internetissä runsaasti keskustelua, joten ajattelin minäkin istuttaa yksinhuoltajapersaukseni tähän kusiaispesään ja kertoa oman mielipiteeni.

Yksinhuoltajuus ei ole yksin lapsesta huolehtimista. Yksinhuoltajuus on vastuun kantamista, yksin. Myös arkena, ei vain viikonloppuna. Se on sitä, että kahdeksasta neljään ei ole kotona kukaan, mutta eipä ilmesty yksikään adonis tai edes keskivertokaljamaha oven taakse senkään jälkeen. Kukaan muu ei peittele, ei unikouluta, ei raahaa uimakouluun, tarhaan tai hiekkalaatikolle. Kun minä olen kipeä (kuten juuri nyt), niin kuumetta tai ei, minä yksin juoksen konttaavan täystuhon perässä. Minä syötän, juotan, nukutan, kakatan ja kuuntelen itkut ja otan vastaan ne potkut.

Meillä on jo pitkään ollut se tilanne, että Milo kaipaisi jotain unikoulua. Tällä hetkellä yritämme totutella omaan pinnasänkyyn, sillä mukula on nukkunut lähinnä vieressäni. Konttaamisen löydyttyä pieni seikkailija löysi kuitenkin itsensä lattialta viime yönä, joten tänään tuli aika pistää pikkumies kalterien taakse. Minä yksin suoritan unikoulun ja kuuntelen huutoitkua pitkin yötä. Ja seuraavana aamuna ei kukaan tarjoa vapaudu vankilasta korttia, vaan minun on aloitettava päivän rutiinit, olin kuinka hiton väsynyt tahansa. Voin kertoa, että pinna on lyhyempi kuin Napoleon, kun tarpeeksi valvoo. Mutta ei auta. Olen yksinhuoltaja. 

Yksinhuoltajuus on myös taloudellinen taakka. Sillä aikaa, kun isimies nostaa liksaa viikonloppureissullaan, en minä saa pennin jeniä, vaikka yksin olenkin. Jokainen laatikosta tippuva lasku on minun vastuullani. Ja kaikki hankinnat. Ja niitten hankintojen kokoaminen, kiitos Ikean. Tänään viimeksi madalsin pinnasängyn pohjaa ruuvari hulmuten. Työkalujen heiluttelu olisi perinteisesti ehkä isien juttu, mutta meidän taloudessa sen hoitaa mutsi. Vaihdan myös renkaat pari kertaa vuodessa ihan keskenäni ja hoidan muut kodin pikkuhommat sen lisäksi, että laitan sen ruoan, siivoan, pyykkään ja pyllistelen pöydän alla keräten iloisen sormiruokailijan aikaansaanoksia parketilta.

Yksinhuoltajuus voi olla yksinäistä. Isoimmaksi eroksi koen parisuhteessa sen, että jos isimiehen poika tekee jotain hassunhauskaa, niin hän saa työmatkallaankin siitä kuvan, ehkä jopa videomatksua. Vaimoke saa jakaa ilot ja surut, ja kaikki ne pienet hölmöt jutut. Yksinhuoltaja ei voi jakaa näitä juttuja samalla tavalla, koska harvaa kyllä oikeasti kiinnostaa, että missä kondiksessa se kaverin vauvan orastava vaippaihottuma nyt on tai montako makaronia mahtui kerralla nenään. 

Mitä yksinhuoltajuus ei ole, niin sankariuden synonyymi. Usein kuulee, että joku "arvostaa niin yksinhuoltajia". Ei meitä ihan kaikkia hei kannata arvostaa. Yksinhuoltajat ovat ihmisiä, ja oikeasti hitokseen kasvava joukko, johon mahtuu yksi jos toinenkin älykkyysosamäärältään saapasta vastaava kaveri. Ei kaikkia tarvitse arvostaa. Mutta sitä, että joku yrittää parhaansa, sitä pitää arvostaa. Oli hän sitten parisuhteessa tai ei. Se riittää, että yrittää. Yksinhuoltajat eivät arvostuksella tee mitään, mutta avulla tekevät. Tarjoa mieluummin rauhallinen kahvihetki tai kysy siitä vaavin vaippaihottumasta tai vanhemman lapsen eskarikokemuksista. Se on paljon merkityksellisempää.

Tässä vaiheessa, jos joku parisuhteessa onnellisesti elävä on ylipäätään tähän asti päässyt, hän mitä luultavimmin toteaa, että ei ole miehenkään kanssa helppoa. Ei varmasti ole. On kultakimpaleita ja kokovartalomulkkuja, ja laaja skaala kaikennäköistä hiihtäjää siinä välissä. Toisten suksi luistaa vähän lujempaa kuin toisten, enkä väitäkään, että vastuu jakautuisi aina parisuhteessa puoliksi. Mutta yksinhuoltajaa se ei kenestäkään tee, jos miehen hölmöilyt aikaansaavat rantahiekan kertymisen lisääntymiselimiin tai jos mies silloin tällöin karkaa työmatkoille tai "työmatkoille". (Joskin kannattaa vakavasti harkita yksinhuoltajaksi ryhtymistä, jos on kyse "työmatkasta".)

Toisaalta vastuuta seuraa vapaus. Minun poikani nimi on Milo Jukka, koska minä yksin halusin niin. Hänellä on sellaisia vaatteita, joita minä hänelle puen, katsomme niitä lastenohjelmia jotka minuakin miellyttävät ja pyykkikorin ainoat raidat ovat tosiaankin tuon lapsen aikaansaamia. Jääkaapissa on tasan sitä mitä sinne itse kannan ja vessanpytyn kansi alhaalla.

Yksinhuoltaja ei välttämättä ole yksin. Minulla on paljon ystäviä ympärillä, ihania ihmisiä, perhettä, aika ajoin ilmestyvä kotipalvelu... En todellakaan ole yksin. Mutta kyllä tämä silti omalla tavallaan on yksinäisempää. Yön pimeinä tunteina ihminen on heikko ja väkisinkin vituttaa. Mutta ei auta kuin ottaa parru persiistä ja suoristaa tamppooni, asenne ratkaisee.

Tsemppiä kaikille kanssasisarille.