50 shades of harmaa arki

Mitä kuuluu? 50 shades of harmaa arki. Jos jotain ihmeellistä pitäisi sanoa, niin mitä luultavimmin joku kansainvälinen rikosrinki on päättänyt yrittää lypsää meikäläiseltä pennit ja jenit, kun niitä huijauspuheluja on ruvennut tulemaan. Tänään soitti Portugali ja joku Ateenan lähiö. En tietenkään vastannut, koska teen niin kuin kuka tahansa aikuinen ihminen, ja googletan kotimaisetkin tuntemattomat numerot ennen kuin näppään vihreän luurin kuvaa. Jättimäisellä todennäköisyydellä soittaja on kuitenkin puhelinmyyjä, mafia tai meikäläisen naapuri, ja kellekään heille ei välttämättä inspaa jutella. Naapurille lähinnä siksi, että siihen ansaan kun kerran astuu, niin vielä ensi viikolla turistaan joutavia säästä ja itä-Helsingin katuvalojen käyttöasteesta. Tai siis hän turisee ja minä kuuntelen. Tai esitän kuuntelevani, vaikka oikeasti yritän kuumeisesti keksiä pakosuunnitelmaa.

Itä-Helsingistä puheenollen. Käytiin Milon kanssa Kontulassa, tuossa ihmisjätteen ja häiritsevän hyvien palvelujen sulatusuunissa, jonne vain rohkeimmat uskaltavat pistää nokkansa yön pimeinä tunteita ja päivälläkin vähän pelottaa. Yhdistimme korvientarkastusreissun terkkarilla ja kauppareissun. Aivan vieri vieressä ovat kolme ruokajättiä: s-kauppa, k-kauppa ja lidl-kauppa. Vanhempainvapaan ansioita nauttivan (lue: kituuttavan) unelma. Joka kaupasta voi kätevästi hakea parhaat tarjoukset matkustelematta ympäri kaupunkia. Kaiken lisäksi ostarin kupeessa on subi, jonne minulla oli 50% alekuponki.

Kontulaan kun saapuu, niin näky on kuin olisi hypänyt aikakoneeseen ja reissannut johonkin vuosittuhannen vaiheeseen. Samat räkälät, toinen toistaan kuppasempia paikkoja, joita ei ole remontoitu sitten Suomen sisällissodan. Joku Tauskin näköinen, noin viisikymppinen hurmuri vetää norttia baarin oven pielessä ja tarjoaa tulta puolta nuoremmalle mimmille, jonka kivipestyjen kiinafarkkujen perseessä on vaaleanpunainen tribaalibrodeeraus. Metron kulmalla joku juippi seisoo micmacin mustavalkoisten tuulihousujen ja kulahtaneiden sämpyläkenkien kanssa ja huutaa jonkun Hannikaisen perään. Juipin ryhti muistuttaa s-kirjainta ja hän haisee eiliselle kaljottelulle. Veli ja Raineri pitävät vieressä torikokousta suorine housuineen ja olemattomine moraaleineen. Jokasään torikojussa kaupataan pitkähihaisia, röyhelöin viimeisteltyjä kukkayökkäreitä, jotka toimivat nykyään takuulla parempina ehkäisykeinoina, kuin yksikään hormonivalmiste. Joku työmies, jonka viikonloppu on venähtänyt kolmipäiväiseksi (tai kolmiviikkoiseksi, who knows), tulee kokovartalokeltaisissaan kysymään, josko irtoisi euroa paria. Ei irtoa. Tossua toisen eteen.

Terkkarilla todetaan, ettei korvassa ole tulehdusta. Puolessatoista kuukaudessa on mennyt jo neljä antibioottikuuria, joten olen vähän kummissani. Lääkäri on ärsyttävä. Hän katsoo minua vähän alentavasti ja kysyy, onko kyseessä esikoiseni. Vastasin, että eka ja vika. Hän sanoo olevinaan ymmärtäväisesti, että stressaan liikaa. Tekisi mieli leipoa miestä turpaan, mutta häviäisin, sillä tohtori on aika tikissä. Tyydyn poistumaan paikalta teatraalisen loukkaantuneena.

Lidlissä on hiton hyvän näköisiä tomaatteja ja k-kaupassa mangososetarjous. Ja Kontulan subissa on, kuten aina, kaikista subiravintoloista paras palvelu. Millon viimeksi olette olleet ravintelissa, jossa henkilökunta asiakseen karkaisi tiskin takaa avatakseen ulko-oven vaunujen kanssa liikkuvalle?

Milo on ruvennut heräämään yöllä. Ei siis niin, että heräisi, kitisisi ja jatkaisi unta, vaan ihan heräämään. Se on kuulkaa ilo ja onni kaukana elämästä, kun tiuku repii neljää ja minä revin silmäluomiani kohti valtoimenaan rehottavia kulmakarvojani. Espresson kulutukseni (jota jumalan kiitos kahvikoneeni valmistaa!!!) on lisääntynyt keskimäärin 600%. Älyrannekkeeni kertoo, että kuluvan viikon unisaldoni on keskimäärin 4 h 33 min per yö. Se ei kuulkaa tytöt, pojat ja muunsukupuoliset ole paljoa se. Ei tarvitse olla kovin terävä kynä eikä edes kummonen pyyhekumi ymmärtääkseen, että vähän väsyttää. Olenkin sitä myöten kunnostautunut turhanpäiväisessä sähläämisessä. Tänään Mona toi minulle perästä jumppaan unohtamani hoitokassin ja eilen raavin sulanutta mikrokupua hellasta irti (ei muuten lähtenyt). Olen onnistunut hävittämään kolme paria sormikkaita kahteen päivään ja tänään korjasin jääkaapista niin kovaksi kuivuneen juustonpalan, että sillä olisi voinut tappaa jonkun, tai vähintäänkin aiheuttaa merkittävää tuhoa, tai jonkun luonnonkatastrofin tai jotain.

Mutta arjen harmaudessa on myös yksi väri. Se väri on reisilihas. Vihdonkin salilla uhkimani tunnit alkavat tuottaa tulosta. Olen edelleenkin vähän surkean näköinen yksilö, kun vararenkaat heiluen hikoilen menemään, mutta siitä huolimatta olen onnistunut käymään kolmesti viikossa. Kerroin blogissakin ennen salille läksimistä, kuinka en päässyt kosioasennosta ylös käyttämättä käsiäni. Olin niin rapakunnossa, että hävetti. Lyllersin ylös lattialta kuin parahinkin eläkeläinen. Mutta nyt kuulkaa pääsen ylös niin, että viuhahdus vain käy. Kuntoni puolesta voisin kosia porukaa yötä päivää (kirjaimellisestikin, sillä nukunhan tunteina vain sen neljä ja risat).

Ennen kaikkea olen ihastunut hiihtämiseen. Jep. Meidän salilla on hiihtolaite. Siinä on hyvä pistää hikeä pintaan kuin norjalainen huulirasvankäyttäjä konsanaan. Ennen kaikkea kivoja ovat laitteen pelit. Kalapeli on lempparini. Äkkiä kuluu kalori tai pari, kun yrittää hiihtää ilkeitä kaloja karkuun. Jos Suomen hiihtomaajoukkue olisi Lahden kisoja varten vain saanut harjoitella kalapelillä, niin olisi säästytty isolta skandaalilta sanon minä. 

Yyhoo kuittaa ja lähtee kaurapuuron keittoon! Loppuun vielä kuvakaappaus vanhasta leffaklassikosta. Kyseessä on Jumanji-elokuva, jossa Peter parka on ollut yli parikymmentä vuotta jumissa jossain viidakossa, vaikka näyttäkin kontulalaisesta Peralta maanantaitasureillaan. 

Sinkkumutsin salaiset päiväkirjat

11.11. Sinkkujen päivä. Kiinalaisten keksintö, jolla saadaan taas joku vinkeä tekosyy myydä tuiki tarpeetonta muovikrääsää puoleen hintaan. Olipahan myös joku kultaliike ottanut kopin ideasta ja tänään olisi saanut hakea todella halvat kihlat. Koska sitä maailma tarvitsee enemmän: muovia ja yllärikihloja. Mutta ajatus on tärkein, eikö niin. Sinkkujen päivä. Minun päiväni.

Sinkkuäitinä olo on aivan erilaista, kuin sinkkuna olo. Sinkkuna olin villi ja vapaa, huoleton menemään. Juoksin seikkailusta toiseen kuin mikäkin Disney-elokuvan päähenkilö ja valloitin maailmoja ja sydämiä. Eli pelasin puolijurrissa kavereiden kanssa tinderiä jossain baarissa, jolla on ulkolainen nimi, Prahassa, tai Vltavassa tai jotain.

Sinkkuäitinä huolettomuus on kaukana. Jännitystä riittää jo siinä, onko pojalla vain toisessa vai tällä kertaa molemmissa korvissa tulehdus. Elän reunalla, kun kaadan kahviini pari päivää vanhaa maitoa ja arvon, tuleeko ripuli vai ei.  Suuri seikkailu on nykyään sitä, kun tajuan, että juuri ostamani vessapaperisäkki unohtui vaunujen kuljetuskoppaan ja istun jo pöntöllä ja jäljellä oleassa rullassa on neljä arkkia paperia. Riittääköhän vai tuleeko paperiin sormen menevä reikä? Kutkuttavan jännittäviä momentteja sinkkumutsin elämässä.

Uuden äiti-identiteetin löytäminen oli vaikeaa, mutta sinkkuäitinä olo se vasta ydinfysiikkaa onkin. Mitenkäs juokset treffeillä, kun lapsen saa hoitoon joka kolmas sunnuntai ja tiistaiaamuisin. Tai kuinka loihtia uudesta, uskomattoman epäsuhtaisesta ja täysin vääristä paikoista lyllyvästä vartalosta joku hekumallinen seksitemppeli?

Ehkä minun pitäisi vain opetella markkinoimaan itseäni paremmin. Niinhän ne parhaimmat bisnesmiehet väittävät, että eskimollekin voi myydä jäätä, jos vain markkinointikamppis osuu oikeaan saumaan ja oikealle kohderyhmälle. Minä olen se valkoinen crayon-liitu, jota kukaan ei halua. Pitäisi siis uudistaa habitusta, olla se seksikkään punainen superväriliitu. Miehet ovat kautta aikojen antaneet tavaralleen nimiä. Ehkä voisin kokeilla samaa. Tisseilleni voisin antaa nimet lerppu ja lörppy. Alapääni voisin nimetä viimeaikaisen aktiivisuuden mukaan nimellä korppu. Toisaalta, se nimitys ei varmaan pyöritä sukkia monenkaan miehen jaloissa. Paras nimitys toosalle olisi varmaankin siis ilmainen ämpäri: heti aamulla kuudelta olis sadan metrin jono!

Aina sanotaan, että sinkut valittavat, mutta eivät persettä jaksa pihalle hilata, että mitään tapahtuisi. Ei tulla työpaikkoja tarjoamaan kotisohvalle, eikä tule myöskään prinssi valkoisella hevosella varmasti meidän eteisessä vastaan. Ei se hevonen kyllä mahtuisikaan tämän 70-luvun kerrostalon hissireppanaan. Enpähän siis kovasti valita, sillä en kyllä paljoa ole yrittänytkään. Kerran tein pirtelöä ja vein partsille, mutta toisin kuin siinä laulussa väitetään, ei tullu pojat pihalle vaikka oli todella hyvä smoothie (damn right, it's better than yours). Joskus jouluna ja juhannuksena olen swaippaillut tinderiä, mutta iloisempia yllätyksiä tuntuu löytyvän kindermunista.

Seurustelevat ihmiset toteavat aina, että onhan niitä miehiä, kuin kaloja meressä. Jep, onhan niitä, mutta ei ole lohiparvia paljoa Mellunmäessä näkynyt. Korkeintaan joku hienahjuinen insinöörisilakka, nenää bussipysäkillä kaivava lahna tai vanha suomalainen perinnekala, kännikala. Ei myöskään kuulemma pidä etsimällä etsiä, koska ikinä ei tiedä, vaikka kaupan kassalla tulisi rakkaus vastaan. Voisiko nyt ystävällisesti se ainutlatuinen ihminen ilmoittautua, joka on Alepan kassalta löytänyt avio-onnen, koska olen tämän kauppatarinan kuullut sata kertaa, mutta vielä kertaakaan en ole löytänyt ketään, joka olisi tässä onnistunut. Ilmianna itsesi, sinä klassisen kaupparomantiikan esimerkkiyksilö! Sillä kyllä perisuomalainen ennemmin hulluksi leimaa kuin vihille saattaa sellaisen, joka tuntemattomille kaupan kassalla turisee. 

Nyt pienen poikavauvan äitinä täytyy sanoa, että yyhooäitiys ei mitään suuria hurraahuutoja ole deittimarkkinoilla tähän mennessä aiheuttanut. Tuudittaudun kuitenkin siihen ajatukseen, että joskus homma helpottuu. On helpompi deittailla, kun lapset ovat vanhempia. Voi vikkelämmin viskoa mummilaan yöksi tai tuupata kakaran kummille iltapäiväksi. Ja toisaalta, ennen kaikkea pojan äitinä minulla on etulyöntiasema, sillä joskus joku onnekas mies viihtyy meillä ihan senkin takia, että laadukkaan seurani, hyvän ruokani ja jumalaisen vartaloni lisäksi meillä on pleikkari.

Toisaalta äitiys on myös muuttanut deittailun tarvetta. Ei ole tarvetta, eikä haluakaan hötkyillä. Jos jotain on äitiys opettanut minulle tähän mennessä, niin kyllä elämäni ohjaa niihin asioihin, joita haluan ja tarvitsen. Kuulostaa joltain tosi diipiltä aforismischaisselta, mutta niin se vain on. Se tapahtuu jos on tapahtuakseen, ja jos ei, niin aina voi tarttua facebookissa mainostettuun supertarjoukseen ja korjailla sisäisiä chakroja pimppikivillä.

Hyvää sinkkujen päivää kaikki sinkut! 

Töihin äitiysloman jälkeen - ihanaa!

Minulla on hirveä hinku takaisin töihin. Sitä ei saa sanoa ääneen, koska vain huono äiti ei halua viettää vuorokauden jokaista minuuttia jälkikasvuaan syleillen. Monet kanssani samoihin aikoihin synnyttäneet manaavat facebookissa nyt sitä, kun lapsi pitää viedä pian hoitoon. On niin vaikeaa, haikeaa ja surkeaa ja muita adjektiiveja, jotka eivät todellakaan kuvaa minun fiilistäni tarhaan lähdöstä, vaan lähinnä kotona olosta. Kotona on vaikeaa, haikeaa ja surkeaa. Töissä on sentään Annelin keittämää, niin vahvaa kahvia, että sitä voisi pitää jo lääkeaineena, ja aikuisia ihmisiä, jotka eivät revi housujani polvitaipeesta ja itke, kun yritän syödä jäähtynyttä lounastani otsasuoni ärsytyksestä sykkien.

Milo itkee paljon. Yhtenä aamuna havahduin siihen, että Milo itkee aina aamupalan läpi. Se oli meille jo niin normaalia, etten ajatellut sen olevan mitenkään poikkeavaa. Aina rattaisiin laitettaessa Milo itkee, ja aina, kun pitäisi olla nanosekunti paikallaan, että äiti saisi pyyhittyä takamuksen (jonka teemme turvallisuussyistä nykyään lattialla, sillä tuota apinaa ei aina saa yksin pidettyä aloillaan, kun se sille päälle ryhtyy), niin Milo itkee. Itkusta on tullut vakio. Oma tahto on jo tässä vaiheessa niin vahva, että joskus olen pulassa tuon mukulan kanssa. Kärsivällisyyttä ei tuolle pojalle ole kauhalla annettu, korkeintaan sellaisella pienen pienellä lusikalla, joka mätsää niihin mummulan kahvikuppeihin, joista juotu kahvi oli aina haaleaa, jos laittoi tilkankin maitoa.

Ja se iänikuinen uni. Olemme aloittaneet aamu-unikoulun. Milo kun tuppasi menemään sänkyyn yhdeksältä ja heräämään neljältä. Tavoitteena on nyt, että ennen kuutta emme nousisi puuronkeittoon. Aamulla rähmää silmistä lapioidessa katselimme sitä ennustajashowta telkkarista, koska muutakaan ei tullut. Onko Marjatan kuut ja tähdet nyt kohdillaan, miettii jonkin sortin henkipuhelimeksi itsensä tituleeraava ämmä telkkarissa. Aamupalan jälkeen alan odottaa kuin kuuta nousevaa, että koittaa päikkäriaika. Ja se koittaa kymmeneltä. Alle puolen tunnin päikkärien aikaan ehdin juuri ja juuri käydä vessassa, pestä kädet uudella, todella hyvän tuoksuisella saippeella ja saada lounaani lautaselle, kun jo taas vaunuista kuului kitinää.

Eilen minulla meni se kuuluisa vati nurin (ihan kirjaimellisestikin, sillä suutuspäissäni siirsin Milon sylistä lattialle ja läikytin risottoani sohvalle. Iisi pestä toi tomaatti!). Olimme nähneet nyyttivauvoja HopLopissa. Piti olla pojalta niin energiat veks ja äidillä hyvä draivi päällä. Tunnista omaa aikaa haaveillen tulin kotiin nukuttamaan pikkumiestä, joka siis ei tietenkään voi nukkua myöskään liikkuvissa vaunuissa, niin kuin muut vauvat, koska hän on erilainen nuori. Sain kuin sainkin pikkumihen nukkumaan ja aloin pilkkoa kasviksiani lounasta varten. Kello oli viisi ja olin syönyt viimeksi aamu kuudelta aamupalaa, joten arvata saattaa, pikkuisen vatsanpohjaa hiukoi tuo 11 tunnin paasto. Kymmenen minuutin päästä vaunuista kuului avuoton rääkyminen, joka ei loppunut millään. Otin pikkumiehen sisälle, puin, syötin, juotin, tarkastin vaipat ja rukoilin jumalilta, että itku loppuisi. Mikään keino ei tepsinyt, ja jumalatkin totesivat kylmästi, että no can do. 

Milo huusi koko kokkailuni ajan, ja ruoan "nautin" toisella kädellä lusikoiden riisiä kohti naamaria ja toisella kädellä pidellen rimpuilevaa, karjuvaa lasta lähelläni. Tärykalvoni alkoi itkemään peloissaan ja tunsin, kuinka pulssini kohosi ja stressitekijät söivät elämämäni loppupäästä vuoden pari. Järjellä ajattelin tietysti, että kyseessä on lapsi, jolla on hätä. Minun tulee tarjota syliä ja turvaa pienelle ihmiselle tämän vaikeuksissa. Tunteella ajattelin, että kyseessä ei ole lapsi, vaan saatanan kätyri, joka on lähetetty maapallolle pilaamaan elämäni.

Ainut kantava voima eilen oli, että se loppuu. (Ja äitini, jolle soitin itkien, ja joka tuli hetkeksi jeesimään, että sain haukattua vähän happea). Vauvavuoteni loppuu pian, sillä pääsen töihin. Milo menee tarhaan, jossa se voi molestoida muiden tärykalvoja lounaalla. Ja niin paljon kuin minä tuota ärsyttävää, kiuljuvaa lasta rakastan, niin ei kaikkia ole tehty kotiäideiksi. Minua ahdistaa se, kuinka oma elämäni on niin totaalisen pausella, ja seuraan vain lapseni kehitystä, kun hän yksi toisensa jälkeen oppii taitoja, jotka kaikki oppivat aikaanaan. Kaipaan haastetta elämään. En sitä ainaista: kuinka kauan kestät, ennen kuin rupeat itse itkemään - haastetta, vaan älyllisiä haasteita (joista en varmasti hetkeen tule selviämään kovin kunniakkaasti, sen verran ovat aivosoluni nyt eksyksissä). Kaipaan niitä naurunrehahduksia, kun työkaverini tappelevat siitä, saako joululauluja kuunnella marraskuussa ja niitä työmatkoja, kun radiosta ei tarvitse kuunnella Frööbeleitä. Uskon myös, että kun emme enää ole Milon kanssa yhdessä 24/7, niin kuin nyt, niin yhteinen aikamme on laadukkaampaa.

On varmasti haikeaa viedä Milo ensimmäisinä aamuina tarhaan. Varsinkin, jos selkääni jää tuijottamaan pieni, itkevä otus, ja hormonikyllästetty äiti sisälläni herää tuosta pienestä itkusta. Siinä tapauksessa varmasti itsekin tirautan kyyneleen pari. Tämän jälkeen tanssin kulman takana rundin pari macarenaa ja menen töihin. Ja varmasti Miloa kotiin hakiessa fiilis on onnentäyteinen siitä, että saan pienen ihmisen takaisin syliini. Ken tietää, ehkä jopa tanssitaan vähän yhdessä macarenaa autolla.

Minä haluan töihin! Enkä ole yhtään huonompi äiti sen takia! 

Miltä äidin unenpuute tuntuu?

Huomenta saatana. Näin olen todennut tässä muutaman viikon ajan oikeastaan joka ikinen aamu herättyäni. Milo itkee pinniksessä kuin päätä irti leikattaisi, että ottakaa nyt hitto ylös täältä. Tiuku repii viittä. Neljää, jos on aikaisempi aamu.

Kuuteen mennessä olen syöttänyt pojan, vaihdellut vaipat ja vaatteet ja kironnut molemmat munasarjani johonkin helvetin alimpiin syövereihin. Syön aamupuuroni joskus aamun pimeinä tunteina Vili Vilperin seikkaillessa nelosella. Aika hämärtyy, kun on niin väsynyt. Juon lasillisen vettä chiasiemenillä ja salaat toivon, että tukehtuisin. On vaan niin pirun pieniä ne siemenet. Saisipa nukkua.

Unettomuus on vanha kiinalainen kidutuskeino, tiesittekös sen. Ja jos ne kaiffarit siellä kaukana jotain osaavat, niin muovikrääsän valmistuksen ja kidutuksen. Välillä salaa toivon (enkä ole ainut, tiedän muitakin tämän kieroutuneen fantasian valtaamia), että tulisin niin sairaaksi, että joutuisin sairaalaan. Ja siellä saisin vihdoin nukkua. Joku kiva pikku keuhkokuume, joka vaatisi suonensisäisen antibioottihoidon. Saisi vedellä hirsiä niin paljon kuin sielu sietää. Tai vaihtoehtoisesti joku kiva pikku kooma. Viikonlopun mittainen retriitti höyhensarille ja maanantaina taas pirteänä sorvin ääreen.

Halloween tulee. Huomenna pitäsii olla joku varmaan joku mörkö. Se ainut aika vuodesta, kun nämä lattialla raahaavat silmäpussit ja otsassa kasvava tatti ovat cool. Meillä on huomenna ystäväni kanssa juhlat, joihin olen jaksanut panostaa nolla prosenttia. Näillä unilla juuri ja juuri kykenen nostamaan perseeni tästä sohvalta, en aina sitäkään. Olen ollut nyt jo yli 2 tuntia hereillä (joka on vähän surullista, koska kello on 7 aamulla), mutten ole vielä jaksanut väsätä aamupalaa. Kahvi auttaisi, jos sitä jaksaisi keitellä. Sen sijaan leikin oman elämäni walking deadia ja katson tsukutsuku chuggingtonjunaa telkkarista. Milo syö vieressä dubloja. Mietin, että mistä kohtaa arki vauvan kanssa kuuluisi olla ihanaa?

Aktiivisuusrannekkeeni kertoo, että olen viime yönä nukkunut taas viisi tuntia ja risat. Se on vakio. Joskus harvoin vitosen tilalla on pieni, näppärä nelonen. Olen viimeksi nukkunut 6 tuntia 6.10, kun Milo oli viimeksi yöhoidossa. Siitä on lähes kuukausi. En edes tiedä, milloin viimeksi olisin nukkunut länsimaalaisten standardien mukaisen, niinsanotun hyvän yön, 8 tuntia. Joku kieroutunut aivosolu päässäni ajattelee, etten enää koskaan myöskään tule nukkumaan niin paljon.

Miltähän tuntuu herätä aamulla virkeänä? Nukkuvatko toiset vauvat oikeasti yli 10 tuntisia öitä?  Kuseeko niiden äidit hunajaa? Mikseivät ihmiset nuku talviunta? Saanko yrittää? Mikä eläin Nipsu on?

Jotkut sanovat, että unettomuuteen tottuu. Paskan vitut tottuu. Väsymyksestä tulee vallitseva tila ja siihen voikin tottua, että koko ajan on sellainen kolmen promille känni ilman kivaa. Mutta kyllä tämä unenpuute vaikuttaa aika kokonaisvaltaisesti elämänlaatuun. Eihän kukaan järkevä ihminen nyt toivo tukehtuvansa chiasiemeneen!

Nyt lähden tekemään kaurapuuroa. Mikrossa. Jos sitä vaikka tuupertuisi hiutaleeseen.