11.11. Sinkkujen päivä. Kiinalaisten keksintö, jolla saadaan taas joku vinkeä tekosyy myydä tuiki tarpeetonta muovikrääsää puoleen hintaan. Olipahan myös joku kultaliike ottanut kopin ideasta ja tänään olisi saanut hakea todella halvat kihlat. Koska sitä maailma tarvitsee enemmän: muovia ja yllärikihloja. Mutta ajatus on tärkein, eikö niin. Sinkkujen päivä. Minun päiväni.
Sinkkuäitinä olo on aivan erilaista, kuin sinkkuna olo. Sinkkuna olin villi ja vapaa, huoleton menemään. Juoksin seikkailusta toiseen kuin mikäkin Disney-elokuvan päähenkilö ja valloitin maailmoja ja sydämiä. Eli pelasin puolijurrissa kavereiden kanssa tinderiä jossain baarissa, jolla on ulkolainen nimi, Prahassa, tai Vltavassa tai jotain.
Sinkkuäitinä huolettomuus on kaukana. Jännitystä riittää jo siinä, onko pojalla vain toisessa vai tällä kertaa molemmissa korvissa tulehdus. Elän reunalla, kun kaadan kahviini pari päivää vanhaa maitoa ja arvon, tuleeko ripuli vai ei. Suuri seikkailu on nykyään sitä, kun tajuan, että juuri ostamani vessapaperisäkki unohtui vaunujen kuljetuskoppaan ja istun jo pöntöllä ja jäljellä oleassa rullassa on neljä arkkia paperia. Riittääköhän vai tuleeko paperiin sormen menevä reikä? Kutkuttavan jännittäviä momentteja sinkkumutsin elämässä.
Uuden äiti-identiteetin löytäminen oli vaikeaa, mutta sinkkuäitinä olo se vasta ydinfysiikkaa onkin. Mitenkäs juokset treffeillä, kun lapsen saa hoitoon joka kolmas sunnuntai ja tiistaiaamuisin. Tai kuinka loihtia uudesta, uskomattoman epäsuhtaisesta ja täysin vääristä paikoista lyllyvästä vartalosta joku hekumallinen seksitemppeli?
Ehkä minun pitäisi vain opetella markkinoimaan itseäni paremmin. Niinhän ne parhaimmat bisnesmiehet väittävät, että eskimollekin voi myydä jäätä, jos vain markkinointikamppis osuu oikeaan saumaan ja oikealle kohderyhmälle. Minä olen se valkoinen crayon-liitu, jota kukaan ei halua. Pitäisi siis uudistaa habitusta, olla se seksikkään punainen superväriliitu. Miehet ovat kautta aikojen antaneet tavaralleen nimiä. Ehkä voisin kokeilla samaa. Tisseilleni voisin antaa nimet lerppu ja lörppy. Alapääni voisin nimetä viimeaikaisen aktiivisuuden mukaan nimellä korppu. Toisaalta, se nimitys ei varmaan pyöritä sukkia monenkaan miehen jaloissa. Paras nimitys toosalle olisi varmaankin siis ilmainen ämpäri: heti aamulla kuudelta olis sadan metrin jono!
Aina sanotaan, että sinkut valittavat, mutta eivät persettä jaksa pihalle hilata, että mitään tapahtuisi. Ei tulla työpaikkoja tarjoamaan kotisohvalle, eikä tule myöskään prinssi valkoisella hevosella varmasti meidän eteisessä vastaan. Ei se hevonen kyllä mahtuisikaan tämän 70-luvun kerrostalon hissireppanaan. Enpähän siis kovasti valita, sillä en kyllä paljoa ole yrittänytkään. Kerran tein pirtelöä ja vein partsille, mutta toisin kuin siinä laulussa väitetään, ei tullu pojat pihalle vaikka oli todella hyvä smoothie (damn right, it's better than yours). Joskus jouluna ja juhannuksena olen swaippaillut tinderiä, mutta iloisempia yllätyksiä tuntuu löytyvän kindermunista.
Seurustelevat ihmiset toteavat aina, että onhan niitä miehiä, kuin kaloja meressä. Jep, onhan niitä, mutta ei ole lohiparvia paljoa Mellunmäessä näkynyt. Korkeintaan joku hienahjuinen insinöörisilakka, nenää bussipysäkillä kaivava lahna tai vanha suomalainen perinnekala, kännikala. Ei myöskään kuulemma pidä etsimällä etsiä, koska ikinä ei tiedä, vaikka kaupan kassalla tulisi rakkaus vastaan. Voisiko nyt ystävällisesti se ainutlatuinen ihminen ilmoittautua, joka on Alepan kassalta löytänyt avio-onnen, koska olen tämän kauppatarinan kuullut sata kertaa, mutta vielä kertaakaan en ole löytänyt ketään, joka olisi tässä onnistunut. Ilmianna itsesi, sinä klassisen kaupparomantiikan esimerkkiyksilö! Sillä kyllä perisuomalainen ennemmin hulluksi leimaa kuin vihille saattaa sellaisen, joka tuntemattomille kaupan kassalla turisee.
Nyt pienen poikavauvan äitinä täytyy sanoa, että yyhooäitiys ei mitään suuria hurraahuutoja ole deittimarkkinoilla tähän mennessä aiheuttanut. Tuudittaudun kuitenkin siihen ajatukseen, että joskus homma helpottuu. On helpompi deittailla, kun lapset ovat vanhempia. Voi vikkelämmin viskoa mummilaan yöksi tai tuupata kakaran kummille iltapäiväksi. Ja toisaalta, ennen kaikkea pojan äitinä minulla on etulyöntiasema, sillä joskus joku onnekas mies viihtyy meillä ihan senkin takia, että laadukkaan seurani, hyvän ruokani ja jumalaisen vartaloni lisäksi meillä on pleikkari.
Toisaalta äitiys on myös muuttanut deittailun tarvetta. Ei ole tarvetta, eikä haluakaan hötkyillä. Jos jotain on äitiys opettanut minulle tähän mennessä, niin kyllä elämäni ohjaa niihin asioihin, joita haluan ja tarvitsen. Kuulostaa joltain tosi diipiltä aforismischaisselta, mutta niin se vain on. Se tapahtuu jos on tapahtuakseen, ja jos ei, niin aina voi tarttua facebookissa mainostettuun supertarjoukseen ja korjailla sisäisiä chakroja pimppikivillä.
Hyvää sinkkujen päivää kaikki sinkut!
Sinkkuäitinä olo on aivan erilaista, kuin sinkkuna olo. Sinkkuna olin villi ja vapaa, huoleton menemään. Juoksin seikkailusta toiseen kuin mikäkin Disney-elokuvan päähenkilö ja valloitin maailmoja ja sydämiä. Eli pelasin puolijurrissa kavereiden kanssa tinderiä jossain baarissa, jolla on ulkolainen nimi, Prahassa, tai Vltavassa tai jotain.
Sinkkuäitinä huolettomuus on kaukana. Jännitystä riittää jo siinä, onko pojalla vain toisessa vai tällä kertaa molemmissa korvissa tulehdus. Elän reunalla, kun kaadan kahviini pari päivää vanhaa maitoa ja arvon, tuleeko ripuli vai ei. Suuri seikkailu on nykyään sitä, kun tajuan, että juuri ostamani vessapaperisäkki unohtui vaunujen kuljetuskoppaan ja istun jo pöntöllä ja jäljellä oleassa rullassa on neljä arkkia paperia. Riittääköhän vai tuleeko paperiin sormen menevä reikä? Kutkuttavan jännittäviä momentteja sinkkumutsin elämässä.
Uuden äiti-identiteetin löytäminen oli vaikeaa, mutta sinkkuäitinä olo se vasta ydinfysiikkaa onkin. Mitenkäs juokset treffeillä, kun lapsen saa hoitoon joka kolmas sunnuntai ja tiistaiaamuisin. Tai kuinka loihtia uudesta, uskomattoman epäsuhtaisesta ja täysin vääristä paikoista lyllyvästä vartalosta joku hekumallinen seksitemppeli?
Ehkä minun pitäisi vain opetella markkinoimaan itseäni paremmin. Niinhän ne parhaimmat bisnesmiehet väittävät, että eskimollekin voi myydä jäätä, jos vain markkinointikamppis osuu oikeaan saumaan ja oikealle kohderyhmälle. Minä olen se valkoinen crayon-liitu, jota kukaan ei halua. Pitäisi siis uudistaa habitusta, olla se seksikkään punainen superväriliitu. Miehet ovat kautta aikojen antaneet tavaralleen nimiä. Ehkä voisin kokeilla samaa. Tisseilleni voisin antaa nimet lerppu ja lörppy. Alapääni voisin nimetä viimeaikaisen aktiivisuuden mukaan nimellä korppu. Toisaalta, se nimitys ei varmaan pyöritä sukkia monenkaan miehen jaloissa. Paras nimitys toosalle olisi varmaankin siis ilmainen ämpäri: heti aamulla kuudelta olis sadan metrin jono!
Aina sanotaan, että sinkut valittavat, mutta eivät persettä jaksa pihalle hilata, että mitään tapahtuisi. Ei tulla työpaikkoja tarjoamaan kotisohvalle, eikä tule myöskään prinssi valkoisella hevosella varmasti meidän eteisessä vastaan. Ei se hevonen kyllä mahtuisikaan tämän 70-luvun kerrostalon hissireppanaan. Enpähän siis kovasti valita, sillä en kyllä paljoa ole yrittänytkään. Kerran tein pirtelöä ja vein partsille, mutta toisin kuin siinä laulussa väitetään, ei tullu pojat pihalle vaikka oli todella hyvä smoothie (damn right, it's better than yours). Joskus jouluna ja juhannuksena olen swaippaillut tinderiä, mutta iloisempia yllätyksiä tuntuu löytyvän kindermunista.
Seurustelevat ihmiset toteavat aina, että onhan niitä miehiä, kuin kaloja meressä. Jep, onhan niitä, mutta ei ole lohiparvia paljoa Mellunmäessä näkynyt. Korkeintaan joku hienahjuinen insinöörisilakka, nenää bussipysäkillä kaivava lahna tai vanha suomalainen perinnekala, kännikala. Ei myöskään kuulemma pidä etsimällä etsiä, koska ikinä ei tiedä, vaikka kaupan kassalla tulisi rakkaus vastaan. Voisiko nyt ystävällisesti se ainutlatuinen ihminen ilmoittautua, joka on Alepan kassalta löytänyt avio-onnen, koska olen tämän kauppatarinan kuullut sata kertaa, mutta vielä kertaakaan en ole löytänyt ketään, joka olisi tässä onnistunut. Ilmianna itsesi, sinä klassisen kaupparomantiikan esimerkkiyksilö! Sillä kyllä perisuomalainen ennemmin hulluksi leimaa kuin vihille saattaa sellaisen, joka tuntemattomille kaupan kassalla turisee.
Nyt pienen poikavauvan äitinä täytyy sanoa, että yyhooäitiys ei mitään suuria hurraahuutoja ole deittimarkkinoilla tähän mennessä aiheuttanut. Tuudittaudun kuitenkin siihen ajatukseen, että joskus homma helpottuu. On helpompi deittailla, kun lapset ovat vanhempia. Voi vikkelämmin viskoa mummilaan yöksi tai tuupata kakaran kummille iltapäiväksi. Ja toisaalta, ennen kaikkea pojan äitinä minulla on etulyöntiasema, sillä joskus joku onnekas mies viihtyy meillä ihan senkin takia, että laadukkaan seurani, hyvän ruokani ja jumalaisen vartaloni lisäksi meillä on pleikkari.
Toisaalta äitiys on myös muuttanut deittailun tarvetta. Ei ole tarvetta, eikä haluakaan hötkyillä. Jos jotain on äitiys opettanut minulle tähän mennessä, niin kyllä elämäni ohjaa niihin asioihin, joita haluan ja tarvitsen. Kuulostaa joltain tosi diipiltä aforismischaisselta, mutta niin se vain on. Se tapahtuu jos on tapahtuakseen, ja jos ei, niin aina voi tarttua facebookissa mainostettuun supertarjoukseen ja korjailla sisäisiä chakroja pimppikivillä.
Hyvää sinkkujen päivää kaikki sinkut!
No comments:
Post a Comment