Minulla on hirveä hinku takaisin töihin. Sitä ei saa sanoa ääneen, koska vain huono äiti ei halua viettää vuorokauden jokaista minuuttia jälkikasvuaan syleillen. Monet kanssani samoihin aikoihin synnyttäneet manaavat facebookissa nyt sitä, kun lapsi pitää viedä pian hoitoon. On niin vaikeaa, haikeaa ja surkeaa ja muita adjektiiveja, jotka eivät todellakaan kuvaa minun fiilistäni tarhaan lähdöstä, vaan lähinnä kotona olosta. Kotona on vaikeaa, haikeaa ja surkeaa. Töissä on sentään Annelin keittämää, niin vahvaa kahvia, että sitä voisi pitää jo lääkeaineena, ja aikuisia ihmisiä, jotka eivät revi housujani polvitaipeesta ja itke, kun yritän syödä jäähtynyttä lounastani otsasuoni ärsytyksestä sykkien.
Milo itkee paljon. Yhtenä aamuna havahduin siihen, että Milo itkee aina aamupalan läpi. Se oli meille jo niin normaalia, etten ajatellut sen olevan mitenkään poikkeavaa. Aina rattaisiin laitettaessa Milo itkee, ja aina, kun pitäisi olla nanosekunti paikallaan, että äiti saisi pyyhittyä takamuksen (jonka teemme turvallisuussyistä nykyään lattialla, sillä tuota apinaa ei aina saa yksin pidettyä aloillaan, kun se sille päälle ryhtyy), niin Milo itkee. Itkusta on tullut vakio. Oma tahto on jo tässä vaiheessa niin vahva, että joskus olen pulassa tuon mukulan kanssa. Kärsivällisyyttä ei tuolle pojalle ole kauhalla annettu, korkeintaan sellaisella pienen pienellä lusikalla, joka mätsää niihin mummulan kahvikuppeihin, joista juotu kahvi oli aina haaleaa, jos laittoi tilkankin maitoa.
Ja se iänikuinen uni. Olemme aloittaneet aamu-unikoulun. Milo kun tuppasi menemään sänkyyn yhdeksältä ja heräämään neljältä. Tavoitteena on nyt, että ennen kuutta emme nousisi puuronkeittoon. Aamulla rähmää silmistä lapioidessa katselimme sitä ennustajashowta telkkarista, koska muutakaan ei tullut. Onko Marjatan kuut ja tähdet nyt kohdillaan, miettii jonkin sortin henkipuhelimeksi itsensä tituleeraava ämmä telkkarissa. Aamupalan jälkeen alan odottaa kuin kuuta nousevaa, että koittaa päikkäriaika. Ja se koittaa kymmeneltä. Alle puolen tunnin päikkärien aikaan ehdin juuri ja juuri käydä vessassa, pestä kädet uudella, todella hyvän tuoksuisella saippeella ja saada lounaani lautaselle, kun jo taas vaunuista kuului kitinää.
Eilen minulla meni se kuuluisa vati nurin (ihan kirjaimellisestikin, sillä suutuspäissäni siirsin Milon sylistä lattialle ja läikytin risottoani sohvalle. Iisi pestä toi tomaatti!). Olimme nähneet nyyttivauvoja HopLopissa. Piti olla pojalta niin energiat veks ja äidillä hyvä draivi päällä. Tunnista omaa aikaa haaveillen tulin kotiin nukuttamaan pikkumiestä, joka siis ei tietenkään voi nukkua myöskään liikkuvissa vaunuissa, niin kuin muut vauvat, koska hän on erilainen nuori. Sain kuin sainkin pikkumihen nukkumaan ja aloin pilkkoa kasviksiani lounasta varten. Kello oli viisi ja olin syönyt viimeksi aamu kuudelta aamupalaa, joten arvata saattaa, pikkuisen vatsanpohjaa hiukoi tuo 11 tunnin paasto. Kymmenen minuutin päästä vaunuista kuului avuoton rääkyminen, joka ei loppunut millään. Otin pikkumiehen sisälle, puin, syötin, juotin, tarkastin vaipat ja rukoilin jumalilta, että itku loppuisi. Mikään keino ei tepsinyt, ja jumalatkin totesivat kylmästi, että no can do.
Milo huusi koko kokkailuni ajan, ja ruoan "nautin" toisella kädellä lusikoiden riisiä kohti naamaria ja toisella kädellä pidellen rimpuilevaa, karjuvaa lasta lähelläni. Tärykalvoni alkoi itkemään peloissaan ja tunsin, kuinka pulssini kohosi ja stressitekijät söivät elämämäni loppupäästä vuoden pari. Järjellä ajattelin tietysti, että kyseessä on lapsi, jolla on hätä. Minun tulee tarjota syliä ja turvaa pienelle ihmiselle tämän vaikeuksissa. Tunteella ajattelin, että kyseessä ei ole lapsi, vaan saatanan kätyri, joka on lähetetty maapallolle pilaamaan elämäni.
Ainut kantava voima eilen oli, että se loppuu. (Ja äitini, jolle soitin itkien, ja joka tuli hetkeksi jeesimään, että sain haukattua vähän happea). Vauvavuoteni loppuu pian, sillä pääsen töihin. Milo menee tarhaan, jossa se voi molestoida muiden tärykalvoja lounaalla. Ja niin paljon kuin minä tuota ärsyttävää, kiuljuvaa lasta rakastan, niin ei kaikkia ole tehty kotiäideiksi. Minua ahdistaa se, kuinka oma elämäni on niin totaalisen pausella, ja seuraan vain lapseni kehitystä, kun hän yksi toisensa jälkeen oppii taitoja, jotka kaikki oppivat aikaanaan. Kaipaan haastetta elämään. En sitä ainaista: kuinka kauan kestät, ennen kuin rupeat itse itkemään - haastetta, vaan älyllisiä haasteita (joista en varmasti hetkeen tule selviämään kovin kunniakkaasti, sen verran ovat aivosoluni nyt eksyksissä). Kaipaan niitä naurunrehahduksia, kun työkaverini tappelevat siitä, saako joululauluja kuunnella marraskuussa ja niitä työmatkoja, kun radiosta ei tarvitse kuunnella Frööbeleitä. Uskon myös, että kun emme enää ole Milon kanssa yhdessä 24/7, niin kuin nyt, niin yhteinen aikamme on laadukkaampaa.
On varmasti haikeaa viedä Milo ensimmäisinä aamuina tarhaan. Varsinkin, jos selkääni jää tuijottamaan pieni, itkevä otus, ja hormonikyllästetty äiti sisälläni herää tuosta pienestä itkusta. Siinä tapauksessa varmasti itsekin tirautan kyyneleen pari. Tämän jälkeen tanssin kulman takana rundin pari macarenaa ja menen töihin. Ja varmasti Miloa kotiin hakiessa fiilis on onnentäyteinen siitä, että saan pienen ihmisen takaisin syliini. Ken tietää, ehkä jopa tanssitaan vähän yhdessä macarenaa autolla.
Minä haluan töihin! Enkä ole yhtään huonompi äiti sen takia!
Milo itkee paljon. Yhtenä aamuna havahduin siihen, että Milo itkee aina aamupalan läpi. Se oli meille jo niin normaalia, etten ajatellut sen olevan mitenkään poikkeavaa. Aina rattaisiin laitettaessa Milo itkee, ja aina, kun pitäisi olla nanosekunti paikallaan, että äiti saisi pyyhittyä takamuksen (jonka teemme turvallisuussyistä nykyään lattialla, sillä tuota apinaa ei aina saa yksin pidettyä aloillaan, kun se sille päälle ryhtyy), niin Milo itkee. Itkusta on tullut vakio. Oma tahto on jo tässä vaiheessa niin vahva, että joskus olen pulassa tuon mukulan kanssa. Kärsivällisyyttä ei tuolle pojalle ole kauhalla annettu, korkeintaan sellaisella pienen pienellä lusikalla, joka mätsää niihin mummulan kahvikuppeihin, joista juotu kahvi oli aina haaleaa, jos laittoi tilkankin maitoa.
Ja se iänikuinen uni. Olemme aloittaneet aamu-unikoulun. Milo kun tuppasi menemään sänkyyn yhdeksältä ja heräämään neljältä. Tavoitteena on nyt, että ennen kuutta emme nousisi puuronkeittoon. Aamulla rähmää silmistä lapioidessa katselimme sitä ennustajashowta telkkarista, koska muutakaan ei tullut. Onko Marjatan kuut ja tähdet nyt kohdillaan, miettii jonkin sortin henkipuhelimeksi itsensä tituleeraava ämmä telkkarissa. Aamupalan jälkeen alan odottaa kuin kuuta nousevaa, että koittaa päikkäriaika. Ja se koittaa kymmeneltä. Alle puolen tunnin päikkärien aikaan ehdin juuri ja juuri käydä vessassa, pestä kädet uudella, todella hyvän tuoksuisella saippeella ja saada lounaani lautaselle, kun jo taas vaunuista kuului kitinää.
Eilen minulla meni se kuuluisa vati nurin (ihan kirjaimellisestikin, sillä suutuspäissäni siirsin Milon sylistä lattialle ja läikytin risottoani sohvalle. Iisi pestä toi tomaatti!). Olimme nähneet nyyttivauvoja HopLopissa. Piti olla pojalta niin energiat veks ja äidillä hyvä draivi päällä. Tunnista omaa aikaa haaveillen tulin kotiin nukuttamaan pikkumiestä, joka siis ei tietenkään voi nukkua myöskään liikkuvissa vaunuissa, niin kuin muut vauvat, koska hän on erilainen nuori. Sain kuin sainkin pikkumihen nukkumaan ja aloin pilkkoa kasviksiani lounasta varten. Kello oli viisi ja olin syönyt viimeksi aamu kuudelta aamupalaa, joten arvata saattaa, pikkuisen vatsanpohjaa hiukoi tuo 11 tunnin paasto. Kymmenen minuutin päästä vaunuista kuului avuoton rääkyminen, joka ei loppunut millään. Otin pikkumiehen sisälle, puin, syötin, juotin, tarkastin vaipat ja rukoilin jumalilta, että itku loppuisi. Mikään keino ei tepsinyt, ja jumalatkin totesivat kylmästi, että no can do.
Milo huusi koko kokkailuni ajan, ja ruoan "nautin" toisella kädellä lusikoiden riisiä kohti naamaria ja toisella kädellä pidellen rimpuilevaa, karjuvaa lasta lähelläni. Tärykalvoni alkoi itkemään peloissaan ja tunsin, kuinka pulssini kohosi ja stressitekijät söivät elämämäni loppupäästä vuoden pari. Järjellä ajattelin tietysti, että kyseessä on lapsi, jolla on hätä. Minun tulee tarjota syliä ja turvaa pienelle ihmiselle tämän vaikeuksissa. Tunteella ajattelin, että kyseessä ei ole lapsi, vaan saatanan kätyri, joka on lähetetty maapallolle pilaamaan elämäni.
Ainut kantava voima eilen oli, että se loppuu. (Ja äitini, jolle soitin itkien, ja joka tuli hetkeksi jeesimään, että sain haukattua vähän happea). Vauvavuoteni loppuu pian, sillä pääsen töihin. Milo menee tarhaan, jossa se voi molestoida muiden tärykalvoja lounaalla. Ja niin paljon kuin minä tuota ärsyttävää, kiuljuvaa lasta rakastan, niin ei kaikkia ole tehty kotiäideiksi. Minua ahdistaa se, kuinka oma elämäni on niin totaalisen pausella, ja seuraan vain lapseni kehitystä, kun hän yksi toisensa jälkeen oppii taitoja, jotka kaikki oppivat aikaanaan. Kaipaan haastetta elämään. En sitä ainaista: kuinka kauan kestät, ennen kuin rupeat itse itkemään - haastetta, vaan älyllisiä haasteita (joista en varmasti hetkeen tule selviämään kovin kunniakkaasti, sen verran ovat aivosoluni nyt eksyksissä). Kaipaan niitä naurunrehahduksia, kun työkaverini tappelevat siitä, saako joululauluja kuunnella marraskuussa ja niitä työmatkoja, kun radiosta ei tarvitse kuunnella Frööbeleitä. Uskon myös, että kun emme enää ole Milon kanssa yhdessä 24/7, niin kuin nyt, niin yhteinen aikamme on laadukkaampaa.
On varmasti haikeaa viedä Milo ensimmäisinä aamuina tarhaan. Varsinkin, jos selkääni jää tuijottamaan pieni, itkevä otus, ja hormonikyllästetty äiti sisälläni herää tuosta pienestä itkusta. Siinä tapauksessa varmasti itsekin tirautan kyyneleen pari. Tämän jälkeen tanssin kulman takana rundin pari macarenaa ja menen töihin. Ja varmasti Miloa kotiin hakiessa fiilis on onnentäyteinen siitä, että saan pienen ihmisen takaisin syliini. Ken tietää, ehkä jopa tanssitaan vähän yhdessä macarenaa autolla.
Minä haluan töihin! Enkä ole yhtään huonompi äiti sen takia!
No comments:
Post a Comment