Huomenta saatana. Näin olen todennut tässä muutaman viikon ajan oikeastaan joka ikinen aamu herättyäni. Milo itkee pinniksessä kuin päätä irti leikattaisi, että ottakaa nyt hitto ylös täältä. Tiuku repii viittä. Neljää, jos on aikaisempi aamu.
Kuuteen mennessä olen syöttänyt pojan, vaihdellut vaipat ja vaatteet ja kironnut molemmat munasarjani johonkin helvetin alimpiin syövereihin. Syön aamupuuroni joskus aamun pimeinä tunteina Vili Vilperin seikkaillessa nelosella. Aika hämärtyy, kun on niin väsynyt. Juon lasillisen vettä chiasiemenillä ja salaat toivon, että tukehtuisin. On vaan niin pirun pieniä ne siemenet. Saisipa nukkua.
Unettomuus on vanha kiinalainen kidutuskeino, tiesittekös sen. Ja jos ne kaiffarit siellä kaukana jotain osaavat, niin muovikrääsän valmistuksen ja kidutuksen. Välillä salaa toivon (enkä ole ainut, tiedän muitakin tämän kieroutuneen fantasian valtaamia), että tulisin niin sairaaksi, että joutuisin sairaalaan. Ja siellä saisin vihdoin nukkua. Joku kiva pikku keuhkokuume, joka vaatisi suonensisäisen antibioottihoidon. Saisi vedellä hirsiä niin paljon kuin sielu sietää. Tai vaihtoehtoisesti joku kiva pikku kooma. Viikonlopun mittainen retriitti höyhensarille ja maanantaina taas pirteänä sorvin ääreen.
Halloween tulee. Huomenna pitäsii olla joku varmaan joku mörkö. Se ainut aika vuodesta, kun nämä lattialla raahaavat silmäpussit ja otsassa kasvava tatti ovat cool. Meillä on huomenna ystäväni kanssa juhlat, joihin olen jaksanut panostaa nolla prosenttia. Näillä unilla juuri ja juuri kykenen nostamaan perseeni tästä sohvalta, en aina sitäkään. Olen ollut nyt jo yli 2 tuntia hereillä (joka on vähän surullista, koska kello on 7 aamulla), mutten ole vielä jaksanut väsätä aamupalaa. Kahvi auttaisi, jos sitä jaksaisi keitellä. Sen sijaan leikin oman elämäni walking deadia ja katson tsukutsuku chuggingtonjunaa telkkarista. Milo syö vieressä dubloja. Mietin, että mistä kohtaa arki vauvan kanssa kuuluisi olla ihanaa?
Aktiivisuusrannekkeeni kertoo, että olen viime yönä nukkunut taas viisi tuntia ja risat. Se on vakio. Joskus harvoin vitosen tilalla on pieni, näppärä nelonen. Olen viimeksi nukkunut 6 tuntia 6.10, kun Milo oli viimeksi yöhoidossa. Siitä on lähes kuukausi. En edes tiedä, milloin viimeksi olisin nukkunut länsimaalaisten standardien mukaisen, niinsanotun hyvän yön, 8 tuntia. Joku kieroutunut aivosolu päässäni ajattelee, etten enää koskaan myöskään tule nukkumaan niin paljon.
Miltähän tuntuu herätä aamulla virkeänä? Nukkuvatko toiset vauvat oikeasti yli 10 tuntisia öitä? Kuseeko niiden äidit hunajaa? Mikseivät ihmiset nuku talviunta? Saanko yrittää? Mikä eläin Nipsu on?
Jotkut sanovat, että unettomuuteen tottuu. Paskan vitut tottuu. Väsymyksestä tulee vallitseva tila ja siihen voikin tottua, että koko ajan on sellainen kolmen promille känni ilman kivaa. Mutta kyllä tämä unenpuute vaikuttaa aika kokonaisvaltaisesti elämänlaatuun. Eihän kukaan järkevä ihminen nyt toivo tukehtuvansa chiasiemeneen!
Nyt lähden tekemään kaurapuuroa. Mikrossa. Jos sitä vaikka tuupertuisi hiutaleeseen.
Kuuteen mennessä olen syöttänyt pojan, vaihdellut vaipat ja vaatteet ja kironnut molemmat munasarjani johonkin helvetin alimpiin syövereihin. Syön aamupuuroni joskus aamun pimeinä tunteina Vili Vilperin seikkaillessa nelosella. Aika hämärtyy, kun on niin väsynyt. Juon lasillisen vettä chiasiemenillä ja salaat toivon, että tukehtuisin. On vaan niin pirun pieniä ne siemenet. Saisipa nukkua.
Unettomuus on vanha kiinalainen kidutuskeino, tiesittekös sen. Ja jos ne kaiffarit siellä kaukana jotain osaavat, niin muovikrääsän valmistuksen ja kidutuksen. Välillä salaa toivon (enkä ole ainut, tiedän muitakin tämän kieroutuneen fantasian valtaamia), että tulisin niin sairaaksi, että joutuisin sairaalaan. Ja siellä saisin vihdoin nukkua. Joku kiva pikku keuhkokuume, joka vaatisi suonensisäisen antibioottihoidon. Saisi vedellä hirsiä niin paljon kuin sielu sietää. Tai vaihtoehtoisesti joku kiva pikku kooma. Viikonlopun mittainen retriitti höyhensarille ja maanantaina taas pirteänä sorvin ääreen.
Halloween tulee. Huomenna pitäsii olla joku varmaan joku mörkö. Se ainut aika vuodesta, kun nämä lattialla raahaavat silmäpussit ja otsassa kasvava tatti ovat cool. Meillä on huomenna ystäväni kanssa juhlat, joihin olen jaksanut panostaa nolla prosenttia. Näillä unilla juuri ja juuri kykenen nostamaan perseeni tästä sohvalta, en aina sitäkään. Olen ollut nyt jo yli 2 tuntia hereillä (joka on vähän surullista, koska kello on 7 aamulla), mutten ole vielä jaksanut väsätä aamupalaa. Kahvi auttaisi, jos sitä jaksaisi keitellä. Sen sijaan leikin oman elämäni walking deadia ja katson tsukutsuku chuggingtonjunaa telkkarista. Milo syö vieressä dubloja. Mietin, että mistä kohtaa arki vauvan kanssa kuuluisi olla ihanaa?
Aktiivisuusrannekkeeni kertoo, että olen viime yönä nukkunut taas viisi tuntia ja risat. Se on vakio. Joskus harvoin vitosen tilalla on pieni, näppärä nelonen. Olen viimeksi nukkunut 6 tuntia 6.10, kun Milo oli viimeksi yöhoidossa. Siitä on lähes kuukausi. En edes tiedä, milloin viimeksi olisin nukkunut länsimaalaisten standardien mukaisen, niinsanotun hyvän yön, 8 tuntia. Joku kieroutunut aivosolu päässäni ajattelee, etten enää koskaan myöskään tule nukkumaan niin paljon.
Miltähän tuntuu herätä aamulla virkeänä? Nukkuvatko toiset vauvat oikeasti yli 10 tuntisia öitä? Kuseeko niiden äidit hunajaa? Mikseivät ihmiset nuku talviunta? Saanko yrittää? Mikä eläin Nipsu on?
Jotkut sanovat, että unettomuuteen tottuu. Paskan vitut tottuu. Väsymyksestä tulee vallitseva tila ja siihen voikin tottua, että koko ajan on sellainen kolmen promille känni ilman kivaa. Mutta kyllä tämä unenpuute vaikuttaa aika kokonaisvaltaisesti elämänlaatuun. Eihän kukaan järkevä ihminen nyt toivo tukehtuvansa chiasiemeneen!
Nyt lähden tekemään kaurapuuroa. Mikrossa. Jos sitä vaikka tuupertuisi hiutaleeseen.
No comments:
Post a Comment