Väsyneen äidin katkera tilitys ja muita novelleja

Kello löi 12. Yöllä. Sen sijaan, että Tuhkimotyyliin tuolla maagisella kellonajalla meikäläisen nissani olisi muuttunut kurpitsaksi ja yökkäri rääsymekoksi, muuttuikin taapero saatanan kätyriksi. Viime yönä, aivan yks kaks yllättäen alkoi rääkyvä huuto, joka talttui ainoastaan sillä, että otin pikkuapinan syliin ja paijasin. Kaikki vauvakuplassaan ja vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa elävät äidit huokaisevat tässä vaiheessa. Aww. Ihana. Äidin syliin. Siinä on paras.

Vitut. Siinä ei ole mitään ihanaa, että väsyneenä, silmäpussit pölyjä maasta lakaisten raahauduin kerta toisensa jälkeen makkariin taltuttamaan rääkymiseksi yltyvää huutoa. Rukoilin kaikkia korkeampia voimia jumalista puutarhatonttuihin, että tuo onneton huuto lakkaisi, mutta turhaan. Tunti kului, toinenkin. Epätoivoisena heijasin ja rauhoittelin lapsen, ja aina laskiessani tämän sänkyyn alkoi sielua kuristava raivokonsertto. Odotin hetken, kurkkua kuristavan hetken, ja painuin taas taltuttamaan huutajaa. Minuutit olivat mittavia, kun koitin koota omia, katkonaisia ajatuksiani kasaan keskellä yötä: mitä hittoa tässä nyt pitää tehdä?

Kolmen aikaan yöllä olin valmis eutanasiaan - itselleni. Suunnittelin jo, kuinka lahjoitan elimeni niitä tarvitseville. Nuoruusvuosista toipunut maksanikin varmasti kelpaisi jollekin tässä vaiheessa, sillä satunnaiset vinkkulasini ovat lähes täysin vaihtuneet juhlamokkakuppeihin. Munuaiset niitä tarvitseville, ja sydän (jos minulla sellainen on) jollekin, joka vain huolii. Aivot ajattelin lahoittaa tieteelle, joskin tässä vaiheessa valvottuani jo vuoden ja risat, kelpaisivat aivoni korkeintaan jonkun emeritusprofessorin ovistoppariksi.

Minulla on tapana suhtautua elämään huumorilla. Kaikesta selviää, kun välillä vähän nauraa. Etenkin itselleen. Se pitää mielen virkeänä ja tuo arjen harmauteen edes jonkun väripilkun. Yleensä mustan väripilkun, sillä huumorini on välillä niin mustaa, että se poimii puuvillaa. Mutta nyt meinasi huumorikin loppua. Aamulla kuudelta kun nostin pinniksestä uuteen päivään heränneen pojan ylös, niin oli kyllä tosiaan vitsit vähissä. Lausuin jopa ääneen kaikkia niitä sanoja, joista vielä 90-luvulla sai jälki-istuntoa. Nukuimme kolmesta kuuteen. Kolme tuntia. Se on puolet siitä, mitä yleensä nukun, eikä se kuusituntinenkaan ole paljoa.

Lastenohjelmien loppuessa siinä yhdeksän korvilla nousin koomassa sohvan pohjalta ylös. Milo piirsi vahaliidulla taas lattiaan. Poika vaikutti siltä, että muutakin on vedetty, kuin pulkkaa, kun pikkumies höyrysi onnellisena menemään vahaliitu kädessään. Vaipanvaihto äityi suorastaan farssiksi, kun onnellellisesti tanssiva kakara huiteli keittiön ympäri perspaljaana omasta wiineristään vetäen ja nauroi. Kaiken väsymyksen, kauhun ja vittuuntumisen keskellä saatoin hetken jopa hymyillä. Hyvin pienen hetken. Sellainen mikrohymy, jonka vain FBI:n agentti tunnistaisi kasvoiltani.

Bees and Honey on lakkautettu jo vuosia sitten, enkä voinut kysyä sen palstalla, että "Dear Eki, onx tää normaalii...?. Käännyin siis ystävieni puoleen, joilla on jo vanhempia lapsia. Onko normaalia, että hyvin yönsä nukkuva taapero muuttuu keskellä yötä draculaksi ja imee äidistään kaiken unen ja elämänilon?

On. Kuulemma on. Taas se sama, kulunut fraasi kaikuu huutoon väsyneillä tärykalvoillani. Se on vaihe. Lapseni ei olekaan vampyyri, tai mikään muukaan taikaolento, vaan yksinkertaisesti taapero, jolla on joku todella hankala, mutta kasvun kannalta merkityksellinen kehitysvaihe meneillään. Olen aivan kurkkuani täynnä näitä vaiheita. Näitä toinen toistaan vittumaisempia vaiheita tuntuu riittävän peräjälkeen tusinoittain. Äidit, joiden muistot aika on jo aikoja sitten kullannut, kutsuvat näitä ohikiitäviksi hetkiksi. Pissahätäkin on muuten ohi kiitävä hetki, mutta hiton pahalta se silti tuntuu, kun festarihumussa jonotat bajamajaan, jossa on kusinen istuinrengas ja papereista vain jonkun jo kerran pyyhkimä hylsy jäljellä.

Vauvavuoden päättyessä sitä odottaa jotain helpotusta. Monet kiroavat vauvavuotta ja odottelevat sen loppumista muka jonain virstanpylväänä. Aikana, kun kamelin selkä katkeaa ja elämä helpottuu. Spoiler alert: helpostusta ei ole tulossa. Elämä ei muutukaan yhdessä yössä ihmeelliseksi ja ihanaksi. Se on kuin vaihtaisi huussista bajamajaan paremman toivossa vain löytääkseen sen kusisen pahvirullan.

Minusta tuntuu, etten taaperovuonna ole ehtinyt paljon muuta tekemään, kuin valittamaan. Taapero on kasvattanut vauhtia ja motoriikka on kehittynyt huimasti, joskin aivoparat tuntuvat jääneen kehitysjunan edelliselle asemalle. Taaperon kanssa elämä ottaa paljon, mutta antaa aika paljon vähemmän. Suurimman osan yhteisestä ajastamme vietän lähinnä siivoten, sillä pieni mies vikkeline jalkoineen on ehdottoman kekseliäs ja ehtiväinen kommelluksiensa kanssa. Tuntuu, että arjesssa on aika vähän ilonaiheita, korkeintaan pieniä katoavia hetkiä. Tästä johtuen minusta on tullut vinkuja. Väsyneen äidin katkera tilitys ja muita novelleja tarjolla whatsapin ihmeellisessä maailmassa harvoille ja valituille klo 06-03. Jos minulla olisi mies, niin se miesparka varmaan saisi suurimman osan tästä valitustaakasta harteilleen. Tarkemmin ajateltuna... Jos minulla olisi ollut mies, niin se parka olisi lähtenyt jo aikoja sitten.

Onneksi on päikkärit. Tämä autuas tunti keskellä päivää, kun minulla on lupa hengittää. Pinnallisesti ja varoen toki, ettei taapero vain kuule rentoutuneiden huokauksieni ääntä ja herää. Tänään piti mennä salille. Jaksan ehkä juuri ja juuri kävellä jääkaapille, jos sitäkään. Se toki edistää raskauskilot veks - prokkistani, eli ehkä tälläkin väsyneellä pilvellä on kiloja keventävät hopeareunuksensa.

Hyvää maanantaita! Toivottavasti teillä alkaa viikko paremmin, kuin meillä!