Siitä se ajatus sitten lähti…
Olen sinkkumutsi. Asun yksin lapseni kanssa. Tavallaan. Vuoden aikana tätä pientä kerrostalokolmiota on kutsunut kodikseen vajaa 10 ihmistä, kaiken kaikkiaan kolmelta eri mantereelta.
Kaikki lähti siitä, kun monen monta vuotta sitten istuin kotisohvalleni, otin pari jääkaappikylmää greippiä messiin ja aloin mutustaa niitä katsellen telkkaria. Ohjelma jostain afrikkalaisesta eläinlääkäristä ja hänen perheestään. Wild at heart. Brittihömppää, jonka kerronta ei ollut Emmy-palkinnon tasoista, mutta maisemat veivät mennessään. Siinä lusikka suussa, greipin roiskeita silmälaseissa totesin ääneen… “mä lähden tonne”.
Maa oli Etelä-Afrikka. Ah, olin aina halunnut safarille. Afrikka kiehtoi, mutta myös jännitti. Vapaaehtoistöitä on lukemattomia, järjestöjä joka lähtöön. Jos siis löytyy vanhoja kunnon pressankuvia taskuista. Viikko luonnonpuistossa vapaaehtoisena maksoi abauttiarallaa 500 euroa. Ja koska useista yrityksistä huolimatta rahapuuni ei vieläkään kasvanut euroja, oli minun turvauduttava johonkin muuhun. Silloin löysin helpx-sivuston. Ja ei aikaakaan, kun löysin varpaani Etelä-Afrikan hiekasta, niin hiton kaukana kotoa, että hirvitti, ja toisaalta ihastutti samaan aikaan. Diili oli simppeli: hostellin respassa työskentelyä vastaan sain ylläpidon. Ja pääsisin safarille aina, kun vain kyytiin mahtuisi.
Mitäs sitten?
Matkailu on ollut minulle sydämen asia aina. Minä en kuitenkaan ole se äiti, joka pakkaa matkarattaita ja pamppersseja käsveskoihin sekä kolmen viikon pilttipurkkeja ruumaan. Eih. Olen suosiolla keskittynyt taaperoni kanssa kotimaan matkailuun. Ja niin antoisaa kun se on ollutkin (oikeasti!!), niin uusiin kulttuureihin tutustuminen vain on sisäänrakennettu tähän Heri 1.0-malliin pirun tiukasti. Kaipasin maailmaa. Ja koska minä en päässyt maailmalle, halusin tuoda maailman luokseni. Vähän niin kuin se Muhammed ja vuori-juttu.
Olen ennen kaikkea sellainen tuumasta toimeen tyyppi. Märehtiminen on lehmien hommaa. Niinpä päätin kokeilla itse hostina olemista. Kokemukseni kahdelta Etelä-Afrikan rundilta olivat niin uskomattomat, että miksen minä voisi tarjota muille samaa? Lasten- ja kodinhoitoa vastaan tietysti.
Kuinka se homma sitten toimii?
Perinteinen aupair työskentelee järjestön kautta. Hänellä on tarkkaan asetetut hommat ja työtunnit, järjestö tukena ja turvana ja taskuraha. Oiva vaihtoehto vanhemmille, jotka haluat ns. varman nakin. Vähän tyyriin puoleisen, mutta varman ja pitkäaikaisen.
Netin kautta saatu aupair on eri juttu. Kyseisiä sivustoja on muutamiakin, ja varmasti enempi löytyisi, jos vain jaksaisi koluta. Host- eli minä, perustin oman profiilin, jossa kerron mitä tarjoan ja mitä haen. Etsin hyvää tyyppiä hengailemaan, oppimaan suomalaisuudesta ja kertomaan omasta kulttuuristaan, hoitamaan lastani ja imuroimaan. Minä tarjoan yleensä ihan laadukkaanpuoleiset kasvispöperöt, saunakokemuksia, metsässä samoilua ja paljon vapaa-aikaa, jolloin voi koluta Helsingin ihmeitä. Kun joku kiinnostuu ilmoituksestani, hän laittaa viestiä. Kuka on, milloin haluaisi tulla ja kuinka pitkäksi aikaa. Ja siitä se juttu sitten lähtee.
Tavallaan netin kautta sopiminen on riskaapelimpaa, koska ei, minä en voi olla 100% varma, että ovesta kävelevä tyyppi on yhtä ihana ja ahkera, kuin väittää olevansa. Mutta eipä heilläkään ole takeita siitä, ettei 19-vuotiaalle saksalaistytölle avaa ovea 140-kiloinen, hikinen miehenköriläs.
Mitä on jäänyt käteen?
Apukädet kotona ovat olleet yksinhuoltajalle korvaamattomat. Joku muukin tiskaa ja imuroi, ja katsoo Milon perään, jotta minä saan käydä kaupassa yksin. Ja kaikki me äidit tiedämme, että se on lähes orgasmin paikka, kun saa plärätä maitohyllyllä uutusjogurtteja ylhäisessä yksinäisyydessään. Pyykit peseytyvät välillä työpäiväni aikana kuin itsestään ja roskat löytävät pihalle asunnosta lähes taianomaisesti ollessani poissa, kiitos helppereiden.
Olen kuitenkin helppereiltä saanut paljon enemmän, kuin vain puhtaaksi pyykättyjä pikkupöksyjä ja apuja taaperon energioiden taltuttamisessa. Olen saanut tutustunut vuoden aikana uskomattomiin tyyppeihin. Minulla on niin monta tarinaa, etten voi valita, mitä kertoisin. Olen naureskellut intialaistytölle, joka kysyi, olenko aina osannut käyttää haarukkaa ja veistä. Olen käynyt vilkkaita keskusteluja illan hämärtyessä ranskalaisaupairin kanssa ja pohtinut syntyjä syviä vinkkulasit käsissämme toisen kanssa. Olen tutustunut kiinalaiseen keittiöön (virhe!!) ja syönyt mitä ihanampia ranskalaisia herkkuja. Jokaisesta aupairista on lyhyessäkin ajassa tullut osa perhettä, ja joskus tekisi mieli pakkoadoptoida heidät, eikä päästää jatkamaan matkaa. Hassua, miten niin nopeasti voikaan löytää niin erilaisen ihmisen kanssa yhteyden, jokaisen kanssa omanlaisensa. Tälläkin hetkellä vieressäni istuu teetä hörppivä ranskalainen, joka tekee illalla minulle ja vieraaksi saapuvalle perheelleni ranskalaista, maalaistyyppistä sipulikeittioa. On muuten ihan eri juttu, kuin se knorrin pussipöperö.
Harva helpperi vain pyörähtää ja lähtee. Sunnuntaina meille saapuu saksalainen Johanna, joka viipyi syyslomansa Suomessa jo viime vuonna, ja janosi päästä takaisin. Jouluna meille tulee taas kanadalaistyttö, joka varaili lentoja takaisin jo ennen kuin ehti edes lähteä. Ja nekin, jotka eivät enää takaisin löydä, ovat kaikki kutsuneet meidät Milon kanssa heidän luokseen. Meillä on koteja jo ympäri maailmaa, jotka odottavat vierailuamme innolla.
Ootsä hullu?
Monet kysytvät, että eikö minua pelota? Eikö tämä ole riski, ottaa nyt tuiki tuntematon kotiinsa? Minä vastaan aina, että riski olisi se, että jättäisin tällaisen mahdollisuuden käyttämättä. Olen saanut apuja ja kokemuksia niin paljon, ettei sille voi asettaa hintaa. Ja jos tuo meillä yli kuukauden päivät asunut ranskanpulla nyt yhtäkkiä päättäisi ruveta pitkäkyntiseksi ja pölliä meikäläisen telkkarin, niin onnea vain, kun tuota 50-kiloista mötikkää kantaisi yksin täältä pihalle.
Monet myös pohtivat, että eikö sellainen ärsytä, kun joku tuntematon pyörii nurkissa. Ei. Ei sitä parin päivän jälkeen enää ole tuntematon. Olen sosiaalinen tapaus ja mielestäni on ihana keskustella ruokapöydässä maittavan ruoan äärellä muutakin kuin vain ätä ätä tai tätä tätä ja heittää lusikalla ruokaa ikkunaan. Viimeistään saunan lauteilla löylyä lyödessä tutustuu. Yhteinen eläminen ja oleminen on juuri parasta, sillä siinä sitä oppii. Esimerkiksi sen, että kiinalainen ei ollut tehnyt ikinä eläessään tulta, ei edes kynttilään. Tai että tetrapakit eivät tosiaan ole vielä ehtineet Ranskaan asti, joka selvisi, kun ranskalaisaupairimme oli teurastanut jogurttitötsää saksilla varttitunnin.
Tähän on hyvä päättää...
No comments:
Post a Comment