Vielä ennen historian kirjoihin painuvaa, apokalyptista vuotta 2019, minä matkustin paljon. Missään ei palaudu niin kuin maisemaa vaihtamalla. Kiersin Etelä-Afrikan savanneja, join happaman omenaista siideriä Dublinissa, lilluttelin varpaita Välimeressä ja istuin kyykkykakalla jossain Bunjabin peltojen keskellä (koska mikään ei saa ihmiseen liikettä niin kuin intialainen turistiripaska, trust me!).
Viime maanantaina kuitenkin pakkasin rakkaaseen haglöfsiini parit t-paidat ja pikkuhousut ja lähdin sukuloimaan. Ensimmäistä kertaa vuosiin pääsin pidemmälle, kuin Helsingin seudun liikenteen viimoiselle vyöhykkelle. Kummisetäni ja tätini asuttavat nykyään suomalaisille varsin tuttua saarta, Teneriffaa, joten suuntasin uudet lenkkitossuni kohti Kanariaa. Koska sesonki on jo ohi, jouduin lentämään Brittein kautta.
Voin kertoa, että aika on kullannut joitain muistoja matkustamisesta. Ei herran jeesus se lentokoneen penkki on näet kyllä pieni. Varsinkin, jos viereiseen penkkiin sattuu istahtamaan sellainen viime hetken ihminen. Tiedättekö, niitä ”kyllä tässä vielä hyvin ehtii” tyyppejä, jotka ovat kuitenkin kaikkialta aina myöhässä. Tietysti tuo hikoileva ihmisoletettu tuli istumaan juuri minun viereeni, juostuaan ilmeisesti koko kentän läpi ilman deodoranttia. Hän lössähti keskipenkille ja kaivoi repustaan voikkuleivän, jossa oli majoneesia, kananmunaa, valkosipulia ja yksi varsin surullisen näköinen maustekurkku. Jackfuckingpot.
Stanstedin kentällä minua odotti pienet päikkärit. Laskeuduimme paikallista aikaa keskiyön paikkeilla, jonka jälkeen minun piti odotella viisi raastavan pitkää tuntia ennen lähtöaulan aukeamista. Mutustin eväsnäkkileipääni ja pilkin. Kroppani huusi unta kuin Danny 18-vuotiaita laulajalupauksia, mutta nukkumisesta ei tullut mitään. Istuinluuni tuntuivat porautuvan kylmään kivilattiaan kuin sorvi keinuhevosen persreikään. Viiden tunnin kykkimisen jälkeen päätä särki, hartioita kivisti ja otsassa jomotti, mutta takalistoni oli täysin tunnoton.
Kun viimein pääsin lähtöaulaan ja odottelemaan seuraavan koneen boardingin alkamista, iski jäätävä nälkä. Kylmällä kivilattialla nautittu näkkileipä ei täyttänyt kauaa, joten jotain oli saatava. Kun joskus viiden aikaan aamuyöstä lentokentän kioski aukesi, huusi sen jääkaapissa majaillut hiilarihöttöleipä nimeäni kuin demoni lastaan. Vajaa viiden punnan hinnalla lunastin omakseni tyhjiä kaloreita ja pullollisen vähähiilihappoista makuvettä. Mikään ei ole hetkeen maistunut niin hyvältä.
Nautittuani surullisen, mutta herkullisen aamiaisen pääsin vihdoinkin nousemaan koneeseen. Briteissä ilma tuoksui keväältä. Kapusin täynnä toivoa toiselle lennolleni, jossa minulle oli varattu ikkunapaikka. Se on paikkana paras, koska a. olen vitun lapsellinen ja b. ikkunaan on hyvä nojata nukkuessa.
Viereeni istahti kaksi pientä tyttöä, noin neli- ja viisivuotiaat, joita selvästi jännitti kovasti. Heidän äitinsä, pinkkeihin rastoihin ja kirkkaanvihreisiin farkkuihin sonnustautunut naishenkilö haahuili huolestuneena käytävällä. Tuo pokemonkouluttajan näköinen äitihahahmo sönkötti jotain lentoemännille ja lähestyi sitten suru silmässä minua. Hänen lapsensa istuivat paikoilla 22D ja 22E, mutta äidin pylly olisi pitänyt istuttaa paikalle 30B. Nice. Niin paljon kuin himoitsinkin ikkunapaikkaa, niin inhimillisyys ja empatia voittivat ja luovutin paikkani lasten äidille. Sitä paitsi hän alkoi olla jo niin ”reunalla”, että tiedä mitkä vasamat se olisi tähdännyt taivaisiin, jos sen olisi suostunut.
Ei nämä overnight – vaihdot ole enää yli kolmikymppisen ihmisen hommaa. Mutta täällä nyt ollaan!
No comments:
Post a Comment