Raskausallit ja pullamössömasu

Elefantti huoneessa. That's me. Vai oliko se virtahepo? No, oli mikä oli, minusta on nyt tullut se. En tarkoita sitä kuvainnollista versiota, jossa kaikki tietävät jotain, mutta kukaan ei puhu siitä. Ei. Minä olen ihan kirjaimellisesti niin iso, että täytän huoneen, en pirteällä olemuksellani, vaan fyysisellä läsnäolollani.

Painoin viime vuoden alussa yli 15 kiloa vähemmän, kuin tänään. Sitten tuli raskaus, ja ne iänikuiset "no mä saan kun" selittelyt, joiden varjolla napsin napaani ties mitä höttöä. Saan tilata pizzaa, koska ei näillä lonkilla enää kauppaan kävele. Ja saan syödä seitsemännen keksin tai kolmannen pullan, kun syön kuitenkin kahden edestä (klassikko!!). Tähän komboon kun heitti sen tosiasian, että ihan oikeasti en kyennyt liikkumaan, niin jännä juttu, että vyötärö näyttää nyt uunissa ylipaisuneelta muffinssilta.

Noi allit! Ne on isommat, kun mun pää!

Raskauden jälkeen hirveintä eivät olleet mielestäni ne lantiolle lössähtäneet kilot tai taikinamainen massu, vaan ne lihakset. Tai niiden puute. Siis ihan yksinkertaisimmatkin asiat olivat oikeasti todella vaikeita. Jossain vaiheessa havahduin ajattelemaan, etten tahdo istua lattialle, sillä sieltä oli oikeasti niin työlästä päästä ylös. Siis aikuisten oikeasti, jouduin ponnistelemaan. Eräänä päivänä koitin reisilihaksiani, ja asetuin lattialle sellaiseen kosioasentoon. Ja koitin nousta yhden jalan reiden voimalla. Ja koitin ja koitin. Lopulta pyllähdin jotenkin sivuttain koko komealla elopainolla matolle niin kuin pandat Lumi tai Pyry konsanaan (joiden nimeksi olen edelleenkin sitä mieltä, olisi pitänyt tulla Loska ja Paska!) ja keräsin itseni kasaan eläkeikäisen mummon tavoin voivotellen ja lonkkaani pidellen.

Hirveintä raskauden jälkeen oli rapakunto. Olemattomien lihasten lisäksi myös aerobiset suoritukset menivät poikkeuksetta vituiksi kuin Jeesuksen pääsiäinen. Pikkunen ylämäki vaati jo suunnattomia ponnisteluja, ja puuhkutin niin paljon kukkulalle päästyäni, että uloshengitykselläni olisi iso paha susi puuhkunut ja puhaltanut sen viimeisenkin porsaan tiilitalon kumoon.

Katsoin yksi päivä hissin peilistä itseäni. Hissin, jolla muuten raskaana kuljin ne yhdetkin portaat, sillä ei raskaana tarvitse kävellä rappusia, kun sattuu, väsyttää ja kusettaa. Noh, nyt kuljen hissillä vaunujen kanssa, joita ihan ymmärrettävästi en kanna kierreportaissa kanssani. Saatuani vaunut ulos vilkaisin peiliin ja järkytyin. MULLA ON PERSE EDESSÄ! Siis samanlainen pomppu kuin pyllystä tulee, mutta minullapa sellainen löytyy etupuoleltakin.

Ystäväni kehoittivat minua aloittamaan pienistä. Tämä on aina hankalinta. Tuntuu, että miten niin jonku muutaman minuutin urheilusuoritus nyt muka mitään hyödyttää. On sellainen olo, että kondikseen päästäkseen olisi käytävä salilla ainakin vuosi, kolmesti päivässä, kolme tuntia kerrallaan. Pitäisi syödä raakoja munanvalkuaisia alkupalaksi ja tavoiteltava sellaista bull mentula lookkia peiliin katsoessa. Sen sijaan peilistä aamuisin tuijottaa pullataikina, joka roikkuu tyylikkäästi topin alta ja muistuttaa viime talven leipomispäivistä, kun korvapuustien sijaan hinkkasin pullataikinaa mikron seinistä.

No, aloitin pienistä. En ole enää tehnyt pullaa, minun ja mikroni iloksi. Tämän lisäksi olen kävellyt. Hankin kantovälineitä ja nostin keskikulutusta roikottamalla naperoa selässäni. Rupesin ripustamaan pyykkejä niin, että laitoin pyykkipinon maahan ja nostin siitä yksitellen sukkia ja pikkuhousuja ja ripustelin narulle. Kyykkyjä tulee kuulkaa ihan kiitettävästi siinä. Sen lisäksi olen kosinut niin nojatuolia kuin sohvan kulmaa, milloin mitäkin huonekalua, ja koittanut kavuta siitä ylös. Pieniä juttuja. Lantiopohjan lihaksia olen harjoitellut ajellessa, sillä raskaus tekee usein hallaa naisten pidätyskyvylle. Varsinkin jos aivastaa tai nauraa kippurassa, niin herkästi lirahtaa vähän housuun. Pidätysvaikeus päivässä pitää mielen virkeänä ja pikkarit märkänä, mutta päätin kuitenkin, että pimppilihaksetkin on hyvä saada kondikseen. Ja ne syvät vatsalihakset. Laitoin tasapainolaudan pinnasängyn viereen ja hyssyttelen nykyään sen päällä Miloa nukkumaan. Pikkujuttuja.

Entäs ne plus viisitoista? On pakko myöntää, etten ole eläessäni ollut näin barbababan näköinen (jos et tiedä, googleta, you'll get it!). Tai muumin. Real life Niiskuneiti ei taida olla mikäään seksikkyyden huipentuma.  Päätin, että asialle on tehtävä jotain. En halua, että Milon aloittaessa koulun häntä kiusataan "yo mama so fat" vitseillä, jotka tosiaan pitävät paikkaansa.

Illalla menen kuulkaa uusimaan punttisalijäsenyyteni. Onni onnettomuudessa, istun tälläkin hetkellä punttiksen päällä. Siis ihan kirjaimellisesti meikän olkkarin alakerrassa on naistensali. Sinne riittää myös itkuhälyttimen kantama kevyestikin, joten voin jumppailla iltaisin Milon nukkuessa yläkerrassa, ja tarvittaessa pääsen kotiin alle puolessa minuutissa. Jos tämä ei ole merkki, niin mikä on?

Ystäväni Hennan kanssa sovimme, että marraskuuhun mennessä tippuu 5 kiloa. Saa muuten nostella kanssa punttia ja työnnellä vaunuja, ihan pelkällä pyhällä hengellä ei vitonenkaan tipu.

Katsotaan kuin käy!

Äitiyden kolme nallenamia

Äitiydessä niitä kuuluisia nallenameja on aina kolme. Miksi kolme? Koska ne eivät mene KOSKAAN tasan.

Äitini totesi minulle, että useamman lapsen perheissä jaetaan paukut tasan kaikkien lasten kesken. Joku korkeampi voima säästää vähän seuraavalle. Mutta korkeampi voimakin tiesi sen, että näistä kupeista ei tule kuin yksi hedelmä, joten pistetään kaikki paukut samaan pakkaukseen. Ja niin syntyi Milo.

Milo liikkuu KOKO AJAN. Te, jotka ette usko, niin kysykää ystäviltäni. Miloa ei voi sekuntiakaan pitää vaunuissa ilman valjaita. Ja turvakaukaloon laitettaessa poika pyörii kuin puolukka pillussa, joten vöitä saa metsästää useaan otteeseen ja puoliksi kaukalosta roikkuvaa puolukkaa nostella sata kertaa paikalleen. Sylissä istuessa vaaditaan kaksi kättä, jotta pieni kiipeilevä apina ei tipahda. Päikkäreitä nukutaan vartin, ehkä 20 minuutin pätkissä. Yösyöttöjä on niin monta, etteivät väsyneet aivoni kykene laskemaan (ihan oikeasti ei vain kykene!).

Sitten tulee joku kaikki nallekarkit itselleen kahminut supermutsi. Vauva on alusta asti nukkunut hyvin, syönyt hyvin, juonut hyvin, oppii tasan vuoden vanhana kävelemään ja sanoo ensisanansa aamulla hymyillen juuri silloin, kun mutsi on sattunut aloittamaan kuvaamisen.

Äitiys on nimenomaan epäreilua. Niin kuin elämä noin yleensäkin. Jokainen meistä tätä lukevista äideistä on pikkusen kermaperse, kun satuimme syntymään ja synnyttämään vauraassa länsimaassa emmekä esim. jossain Intian slummissa. Se on jo ylipäätään etu, että edes saimme niitä nallenameja. Monet jäävät ilman.

Aina sanotaan, ettei omaa lasta ja äitiyttä saisi verrata muiden äitiyteen. Mutta kaikkihan sitä tekevät. Verrataan neuvolassa otettuja mittoja, ensiaskelia, ruokailun sujuvuutta, kerhoaktiivisuutta ja instapostauksien määrää. Ja sitten todetaan, että on paska mutsi, kun kaikki ei sujukaan, niin kuin suurimmalla osalla facebookin mammaryhmästä.

Nallenamit eivät myöskään mene tasan yksinhuoltajilla. Harvalle on tavoitetila handlata tätä kaaosta keskenään. Olisihan se kiva, kun edes joskus töiden jälkeen ovesta tulisi joku uros, joka nostaisi hauraan vauvan väsyneiltä harteiltani ja antaisi minun vaikka käydä kakalla ihan keskenäni. Siitäkin on tullut luksusta. Olisi joku, joka olisi yhtä kiinnostunut vauvan tylsistä tempauksista. Kavereita kun harvemmin liikuttaa "arvaa millä lelulla se tänään leikki" jutut. Kukaan ei myöskään jaa vastuuta ja anna minulle vapaailtaa, jotta voisin rauhassa laskea nallenamini ja mutustella niitä ylhäisessä yksinäisyydessäni. Olen myös monesti miettinyt, että yh:n pitäisi saada yksin pitää myös isyysloma. Meidän kahden taloushan tavallaan häviää tässä ne muutamat viikot, kun ei ole isää, joka lomiaan pitäisi. Ne nallenamit jää saamati.

Minä olen vauvavuoden äitiydessä huono. En sano olevani huono mutsi. Mutta en minä kyllä mennen tullen tätä vauvavuotta rokkaakaan. Olen tässä vain synnynnäisesti vähän huono. Vähän niin kuin sanoisi porukalle, että opetelkaapa seisomaan käsillänne. Jotkut kokeilevat pari kertaa ja heti löytyy balanssi. Toiset yrittävät kerta toisensa jälkeen, aina vain kaatuvat ja lopulta turhauttavan pitkän ajan jälkeen päätyvät nojailemaan seinään, koska eihän tästä nyt tule lasta eikä sitäitseäänkään. Samalla tavalla jotkut ovat mielestäni ihan rokkitähtiä äitiydessä: liikkuvat lapsen kanssa, ovat superaktiivisia, jaksavat päivästä toiseen, vääntävät sormisafkamättöjä ja fiilistelevät äitiyttään ihan satasella. He ovat niitä ihmisiä, jotka seisovat äitiyden käsillä tosta noin vaan, pienen harjoittelun ja tuen turvin. Minä olen se, joka selkä vääränä koittaa pomppia pystyyn pysymättä ylhäällä sekuntiakaan. Kaikesta tuesta huolimatta en rokkaa tätä hommaa, epäonnistun kokkausyrityksissäni ja istun kerhossa pimeimmässä nurkassa ujona yksikseni, jos ylipäätään uskallan mennä sinne supermamojen maailmaan. Jos superäiti on rollarit tai acdc tai joku muu rokkilegenda, niin minä olen itä-Helsingin kuppaisessa autotallissa nenää kaivava ja jukkapalmuun runkkaava wannabeartisti.

Äitiyttä ei onneksi mitata onnistumisilla. Sitä mitataan yrityksellä. Jos yrittää, se riittää. Jos yrittää tarjota sormiruokaa vauvalleen, ja lopulta bataatinpaloilla maalataankin vain pöytää ja vähän itseään, eikä mikään päädy mahaan, niin silti ainoastaan se merkkaa, että on yrittänyt. Ei vauvan tarvitse joka palalla suuhun osua, jotta äitiys olisi onnistunutta. Ei tarvitse olla supersosiaalinen, puistossa kaikkien tuntema äitiyden Mick Jagger, jotta olisi hyvä äiti. Riittää, että vie mukulan sinne puistoon vaikka kiikkumaan. Se että yrittää, se on tärkeää. Onnistuminen koittaa kaikilla aikanaan.

Minä en vielä seiso sujuvasti äitiyden käsillä, eikä tuon apinan kanssa todellakaan aina ole helppoa. Teki mieli vetää lapiolla päähän yhtä äitiä, joka sanoi, että heidän pojalle ensimmäiseet hampaat tulla tupsahti ihan huomaamatta (J <3). Meillä ensimmäisiä hampaita on tehty niin hartaasti, että vauvan lisäksi äiti on itkenyt keskellä yötä. Välillä turhauttaa, kun kaikki temput ja konstit kokeilleena vauva ei nuku päikkäreitä nimeksikään, ja toisten pennut nukkuu heti suunnilleen synnäriltä asti täysiä öitä. Ajattelen, että nämä helpolla päässeet mutsit vielä kohtaavat tuomionsa murrosiässä tai jotain. Onhan näiden vaikeuksien jotenkin oltava balanssissa. Missä karma, kun sitä kaivataan? Mutta ei. Voi olla, että Milon murrosikä on yksi helvetin esikartano. Ei sitä voi tietää.

Voi vain yrittää. Se riittää! Ja nauttia niistä nallenameista, jotka kohdalle osuu.

Paskamutsi-pokaali ja kuka sen ansaitsee?

Netti on pullollaan äitejä, jotka itkevät sitä, että he ovat niin paskoja mutseja. Eivät he oikeasti ole, ja harvoin ovat edes oikeasti sitä mieltä omasta äitiydestään. Ne, jotka oikeasti ovat paskoja, he eivät lähde sitä huutelemaan. Heitä aidon oikeasti (ainakin toivottavasti) hävettää, joten he ovat mieluummin ihan hys hys!

Joskus toki kieltämättä kaikille tulee sellainen olo, että oma suoritus äitinä on vähän vajavainen. Mielestäni tähän pätee sama sääntö, kuin jotkut asettavat terveelliselle ruokavaliolle. Ihan hyvin menee, jos 80% on hyvää, välittävää ja läsnäolevaa äitiyttä ja 20 pinnaa sitten sitä sokerirasvasuolahöttöä. Jos iltasadut jää välillä lukematta tai tulee pinnan palaessa huudeltua niitä vee ja pee - juttuja, niin ei se kenestäkään huonoa äitiä tee. Jos juo kerran kuussa, niin onko silloin alkoholisti? Tai jos kerran vuodessa käy vähän aerobic-tunnilla takarivissä ähisemässä epätahtiin, niin onko silloin urheilullinen? Niinpä jos kerran pääsee ärräpää, niin ei sekään paskaa mutsia tee.

En tiedä missä välissä maailma on mennyt siihen, että kotona nyrkin, hellan ja helistimen välissä hääräävä, burnoutin partaalla luomupöperöitä vääntävä superäiti on tavoitetila? Ei minun tavoitetilani ainakaan. Minä haluan olla menevä, turvallinen, lapseni kunnioittama ja hauska äiti. Ja silti jollain tavalla tunnen tarvetta selittää niitä asioita, jotka poikkeavat tuosta ensimmäisestä äitiasenteesta.

Kävin ilmoittamassa töissä, että palaan sorvin ääreen 1.12. Kuvittelin jo itseni kahvihuoneeseen kello seitsemän aamulla hörppimään aamukahvia työkavereiden kanssa ennen kuin aloittaisimme päivän hommat. Olen kieltämättä innoissani siitä, että saan osa-aikaisesti vaihtaa piippolan vaarit työkuvioihin. Silti kun minulta kysytään töihin paluusta, tunnen suurta tarvetta selittää, miksi palaan töihin. Eihän yh kotihoidon tuella pärjäisi muutenkaan, tai ei ainakaan, jos tahtoo omistaa auton ja juoda aamupalaksi kauralatteja niistä paremmista pressopavuista, kuten allekirjoittanut. Penniä viimeiseen venyttämällä varmasti pärjäisi, mutta minä arvotan asiat toisin. Tärkein anti töihin paluussa on kuitenkin oman sipulin selvänä pitäminen. Kotiäidin elämä ei vain ole minua varten. Pää meinaa pimahtaa välillä, kun yritän selvitä näistä arjen raastavan samanlaisina toteutuvista haasteista. Rakastan Miloa yli kaiken, mutta kaipaan myös ympärilleni jotain älyllistä haastetta, mielenkiintoisia keskusteluja ja edes hetken, kun voin ryystää kahvia ilman, että kukaan repii sylissä ohimoani kaljuksi. Silti tunnen tarvetta selittää valintaani. Ihan kuin perusolettamus olisi se, että kaikki haluaisivat jäädä himaan.

Minä en jää kotiäidiksi. Menen töihin. Ja sinulle, joka mietit siellä, että kyllä kotiäitiyskin on työ, niin ei ole. Kotiäitiys on taloudellinen ja sosiaalinen valinta, ei työ. En väitä, etteikö tämä kotona kykkiminen olisi rankkaa, totta hitossa on. Paljon helpompaa olisi välillä kömpiä sorvin ääreen ja jättää hampaita kasvaattava apina rääkymään keskenään. Kotiäitiys on täynnä haasteita, mutta työ se ei ole.

Minä en myöskään tee kaikkia ruokia Milolle itse. Ja kun joku kysyy asiasta, tunnen suurta tarvetta selittää, että kun itse olen kasvissyöjä, niin niitä liharuokia ei viitsi tehdä kun hukkaan menisi ja pälä pälä jäkä jäkä jaada jaada. Miksen voi suoraan sanoa, että en? Meillä syödään pilttiä! Onko itse rakkaudella valmistetut ateriat joku hyvän äitiyden edellytyksistä? Koska jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin kuinka erilaista voi kotona keitetty ja survottu perunaporkkana olla verrattuna purkin perunaporkkanoihin?

Ennen kaikkea sitä kuuluisaa paska mutsi - pokaalia ei jaeta heille, jotka ymmärtävät pyytää auttavaa kättä, kun sellaista tarjotaan. Olen monen monessa keskustelussa nähnyt kommentit "en viitsi pyytää apua" tai "en halua vaivata muita". Se on typeryyttä se. Jos ihmiset tarjoavat auttavia käsiään, niin pöljähän se on, joka ei siihen haskaan tartu. Kyllä minä arvostan enemmän levännyttä, omasta ajasta ja hyvinvoinnistaan huolehtivaa äitiä, joka laittaa lapsensa mummilaan tai kummilaan aika ajoin, kuin äitiä, joka viimeiseen rippeesee asti välttää ottamasta apua vastaan, ja raataa ylhäisessä yksinäisyydessään kutoen omasta selkänahastaan villalapasia. Kun täällä ei mitään pokaaleja kuulkaa jaeta niille, jotka pisismmälle pääsevät omin avuin. Vähiten nukkunut ei saa mitään mitalia. Keittiössä ei jaeta kunniakirjoja siitä, kuka käyttää vähiten puolivalmisteita. Ei hyvän äitiyden mitta ole se, että jatkuvasti ylittää sitä kaikista korkeinta aitaa. Hölmöhän se on se äiti, joka väen vängällä ylittää armeijaelokuvista tuttuja tiilimuureja, kun vieressä olisi porttikin ihan avoinna.

Ei kotiin jääminen ole hyvän äitiyden mitta. Eikä sen puoleen työssäkäyntikään. Eivätkä pilttipurkit. Tabletit (siis ne laitteet, ei kaiken maailman katukaupan antimet) ovat ihan jeppis helpottamaan arkea aina silloin tällöin. Yleensäkin se, että miettii, onko hyvä äiti vai ei, kertoo siitä, että varmaan ihan kivasti menee, kun vaivautuu asiaa edes pohtimaan. Oikeasti paskat äidit eivät välittäisi.

Chill out and be a god damn great mother!

Yyhoon imurointipäivä ja vähän taikinaa

Se on kuulkaas syksy nyt. Omenat meidän pihapuussa kypsyivtät silleen yks kaks.  Olen muuten asunut tässä 6 vuotta, ja tänä kesänä bongasin, että ei pentele, meidän partsin allahan on omppupuu. Huomenta Suomen aamussa kuvattiin koulujenaloitusaamua valppaana. Haastattelivat siinä jotain poliisia, jolla oli sellainen hassu pillerihattu, joka kieltämättä söi sedältä vähän uskottavuutta. Kohta loppuvat varmaan uusinnatkin telkkarista, päästään vihdoin katsomaan ohjelmia, joita emme ole vielä nähneet kolmeen kertaan tällä viikolla. Ja pimpparit häädettiin pesästä. Ne laihapersepimpparit, viheliäät vittupäät, jotka tekevät nyt kodittomina ja työttöminä kamimaze-iskuja viattomiin ohikulkijoihin. Eilen bussin ikkunassa oli yksi. Siinä se ikkunalla tillotti maailmaa ja nautti menosta. Ajattelin hetken, että ehkä se ampparikin vain nautti vapaudestaan hetki ennen kuolemaansa. Oli villi ja vapaa vanhus. Tai sitten se oli terroristiamppari, ja yritti viimeisillä voimillaan tuoda kaaosta ja kauhua maailmaan. Who knows.

Siellä bussissa oli myös sellainen elämänkoulun noin 35-40 lukuvuotensa aloittanut sankari. Hän istui reunimmaisella penkillä, vaikka ikkunapaikkakin oli vapaa, jottei kukaan vain vahingossakaan päässyt hänen viereensä. Sylissään tuolla koululaisella oli puolentoista litran kevytmaito, lihapiirakkapaketti ja irtomyynnistä ostettu pulla. Jalassa oli reisitaskushortsit, sukat vedetty tyylillä puolipohkeeseen ja lenkkarit sidottu isolle pupukorvalle. Valkoisessa paidassa luki thug life. Yep. Ei oo elämä helppoa. Silti jollain tapaa ajattelin, että ollapa tuon urpon housuissa nyt. Siis silleen, että olisin hän. En silleen, että oltaisi yhdessä hänen pöksyissään. Hyi. Sen sijaan vein kovaan ääneen kiukuttelevaa mukulaani kotio kohti. Bussi raikasi kun Milo lauloi itkuaarioitaan. Vitutti, muttei kyllä yhtään hävettänyt. Aluksi sitä niin pelkäsi, että mitä jos Milo itsee bussissa, mitä ihmisetkin ajattelevat. Nykyään on aivan se ja sama, mitä ihmiset ajattelevat. Aivan se ja sama!!

Milo on alkanut tekemään syksyn kunniaksi hampaita. Alapuolella oikealla tuntuvat jo pienet piikit. Sieltä se tulee. Ei kuitenkaan tarvinnut paljon tunnustella, sillä ihan yleisesti ilmapiiristä voi huomata, että leegoja pukkaa. Harmoniset, yhdellä herätyksellä eletyt yöt ovat historiaa. Olemme siirtyneet takaisiin yhteen herätykseen per tunti. Kitinää, ininää ja kaiken maailman kiukuttelua on niin paljon, että välillä tekisi mieli itkeä takaisin. Ja vauhtia, kiesus. Sitä piisaa. On helpompi pysäyttää vauhkoontunut puhvelilauma, kuin tuo poika. Otin yksi yö kuvankin, kun 4.30 heräsin ja löysin Milon nukkumasta vähintään epäilyttävästä asennosta. Ja kyllä, meillä on reunapehmusteet, mutta eiväthän ne tätä miestä pitkään pidättele.

Koko viikonlopun latasin kaikkia paukkuja tälle aamulle. Pienen kitisijän kanssa on ollut raskasta, mutta tieto siitä, että maanantaiaamuna saisin hiukan vapaa-aikaa, on kantanut. Pitkästä aikaa kotipalvelu tulisi ja vapauttaisi minut kolmen tunnin ajaksi. Pohdin hartaasti, että siivoisinko, vai nukkuisinko. Tähän sitä on tultu. Nämä ovat ne vaihtoehdot. Joskus pohdin, että menisikö ulos vai viettäisikö tyttöjen illan kotona? Joisko pullon punkkua vai ottaisko muutaman erilaisen, oikein hyvän englatilaisen siiperin? Meniskö leffaan vai syömään? Nyt sitä pohtii, että tahtooko käteensä unirätin vai siivousrätin. Jo ovat vaihtoehdot köyhtyneet. No, päätin kuitenkin siivota, koska kuolema kuittaa univelat, mutta lattioita ei kuolemakaan rupea luuttuamaan.

Noh. Odotin koko aamun. Ja arvatkaas mitä. 20 yli 9 hyväksyin sen, ettei kukaan ollut tulossa. Ja voin kertoa, että väsyneelle yyhoolle se oli tosi paha. Olo oli samanlainen varmaan silloin, kun lapsena odotti ihan höpelönä, että pääsee Linnanmäelle. Ja sinä päivänä satoikin ja äiti sanoi, ettei tänään voidakaan mennä. Maailma romahti. Siltä se tuntui. Lähdin välittömästi ulos, koska pelkäsin, että kämpän fyysiset seinät kutittelisivat pian niskaa. Pihalla keräsin vähän happea, kiikuttelin pikkumiestä ja menin lopulta takaisin himaan olevinaan täynnä jotain uutta, syksyisten tuulten tuomaa energiaa. Laitoin Milon lattialle katsomaan youtubehömppää, söin vähän mysliä ja keräsin inhimillisyyteni rippeet, mitä nyt on tässä vaiheessa vauvavuotta enää jäljellä. Päätin soittaa sellaisen valitusvirren, että varmasti tulisi ymmärretyksi, kuinka paljon otti ohimoon. Kerran on inhimillinen virhe, mutta tämä oli jo toinen kerta, kun koiranpennun lailla odotin ovella kotipalvelun ovikellon soittoa, jota ei koskaan kuulunutkaan.

En muistanut tallentaa vanhasta puhelimesta toimiston numeroa tähän uuteeni, joten soitin vihaisena johonkin kaupungin vaihteeseen saadakseni puhelinnumeron. Siellä joku Basil hiiri not so mestarietsivä yhdisti minut perheden kotipalvelun sijasta vanhusten kotipalveluun. Soitettuani uudestaan sille hiirulaiselle sain lopulta perhepuolen kotipalvelun esimiehen numeron, josta tavoitin vastaajan. Aloitin viestin asiallisesti. "Hei, täällä Honkanen moro. Nyt on kuule käynyt TAAS niin, ettei kukaan vain tullut"... Sitten ääneni rupesi vapisemaan. Toisen minuutin täytinkin sitten tätiparan vastaajaa hysteerisellä itkulla jossa valitin, että "kun minä niin olisin halunnut imuroida". Hän varmaan luulee, että imurointi on koodisana jollekin härskille tai laittomalle. Ei kukaan täysjärkinen ämmä voi tykätä imuroinnista noin paljon.

Sellainen viikon alku ja maanantai siis. Onneksi on ystäviä. Valitin karvaiden kyyneleiden kera sitä, kuinka kaikki on 'sitäitseään' ja kuinka vauvavuosi on jotain sellaista, mitä en toivoisi edes pahimmalle viholliselle (ihan kuin elämässäni olisi kaiken maailman silppureita ja voldemortteja. Elämäni pahin vihollinen tällä hetkellä taitaa olla sellainen keltainen, halpa vessapaperi, koska siihen on kyllä tosi perseestä niistää). Ystäväni Laura tarttui katkeriin avunhuutoihini ja pöllähti paikalle parivuotiaan poikansa kanssa. He söivät pikaiset luntsit ja lähtivät Milon kanssa puistoilemaan, jolloin minä sain imuroida. Siellä ovat vieläkin.

Ei se imuroiminen ole niin tärkeää. Pari päivää pölyn keskellä ei tapa ketään. Mutta jollain tapaa siitä muodostui symboli sille vapaudelle, joka yksinhuoltajalta puuttuu. Ei ehdi edes imuroimaan. Noh, nytpä ehdin. Vauvavuosi voi olla kamalaa, mutta onneksi ystävät tekevät siitä välillä siedettävää, satunnaisina päivinä jopa ihan mukavaa.

Kun ei aina voi sitä imurointia (tai mitä ikinä ikinä haluatkaan tehdä), niin sitä nousee pintaan sellainen pienen, kotiäitiyteen vangitun ihmisen hiljainen anarkia. Se on sitä, kun ei saa tehdä mitä haluaa, joten tekee jotain muuta. Jotain "kiellettyä". Jotkut äityvät pettämään. Toiset vinguttavat visan tappiin, oman tai miehen. Jotkut syövät pussitolkulla sipsejä, karkkia tai jotain epäilyttävää, kuten näkkäriä ja mätitahnaa. Joku juo. Minulla se anarkia nousi pintaan yksi päivä tuossa k-marketissa. Päätin tehdä kylään tupsahtaville kavereille marjapiiraan. Ja se murotaikina, sehän on parasta. Parempaa kuin piparitaikina. Kaikki taikina on pahaa vatsalle, mutta tekee tosi hyvää sielulle. Niinpä ostin kaksi taikinaa. Toisesta tein piiraan ja toisen heitin pakkaseen. Nyt imuroinnin päätteeksi leikkasin siitä pienen palan.

Raakaa taikinaa ja kahvia. Hell yeah I'm living on the edge!

Yhden yh-mutsin avautuminen

Nyt sinä onnekas äiti-ihminen, joka elät vauva-arkeasi vaaleanpunaiset lasit tiukasti silmillä, tai onnekkaana kellut vauvakuplassasi ja nautit jokaisesta henkäyksestä. Laitahan tämä blogi pois. Nyt seuraa yh-mutsin katkerankitkerä avautuminen.

Meillä on Milon kanssa edelleenkin iso ongelma unien kanssa. Tänään poika taisi vetää jonkun sortin ennätykset. Nukutin vauvelia tunnin parvekkeella. Ignorasin itkun sellaisella henkisellä muurilla, että Donald Trump olisi kiinnostunut ostamaan sen. Hyssyttelin ja vatkasin vaunuja tahdissa. Kolmen vartin päästä möyrintä hiljeni. Koitti minun aikani vaihtaa pyjaman tilalle jotain katu-uskottavampaa ja valmistautua kauppaan lähtöön. Jääkaapissa kun ei ollut mitään. Ei edes valoa.

No, keskimäärin kahdeksan ja puoli minuuttia myöhemmin pienet varpaat pilkistivät vaunuista. Olin juuri ja juuri ehtinyt vessasta päästä, kun vauva jo tarvitsi äitiään. Ja tähän väliin mainittakoon, että meillä siis tosiaan vauva tarvitsee äitiään hereillä ollessaan k o k o a j a n, joten vaatteiden metsästys juuri purettujen matkalaukkujen myllerryksestä ei tullut kuuloonkaan, kun poika oli hereillä! No, seuraavat päikkärit. Odottelen niitä, vaihdan silloin heti vaatteet ja pistän pärstän kulkemiskuntoon, niin kehtaan talsia pihalle. Paitsi että se toinen unikerta ei koskaan tullut. Pari tuntia veivasin vaunuja menemään parvekkeella, kunnes paloi käpy. Totaalisesti. Jätin itkevän vauvan vaunuihin ja tulin itse sohvalle itkemään. Oli kyllä taas niin mahtimutsi-fiilis. Hyvä minä! Lopulta hain huutoitkua pari tuntia vetäneen toukan vaunuista, halasin lämpöisesti ja soitin mummolaan, että nyt on parempi olla lastenhoitopaikka avoinna. Ja oli. Sattuivat vielä mökkeilemään isomummilassa, joten kurvasin nissanilla pojan rantaan, autoin pelastusliivit päälle ja vilkutin heipat, kun moottorivene vei pikkumiehen ja mummin mennessään.

Yksi ystäväni sattui soittamaan minulle ajomatkalla. Kerroin kärynneistä hermoistani ja siitä, että veisin pojan nyt hoitoon. Hän kehotti minua lepäämään. Ohimolla oleva verisuoneni nytkähti ikävästi, vaikka muuten ilmeeni ei värähtänyt. Tämä on näet jotain, mitä lapseton ei voi ymmärtää. Eikä välttämättä edes onnellisessa avioliitossa elävä, jossa se kaksilahkeinen osallistuu enemmän kuin fyysisellä läsnäolollaan perhe-elämään. Oma aika ei ole sitä varten, että otan tyynyn takaraivolle. Tai että katselisin elokuvia tai sarjamaratoneja. Oma aika on sitä varten, että silloin tehdään kaikki se, mitä normaalisti ei voi tehdä. Silloin käydään suihkussa (jos siellä mielii käydä yksin. Pojan kanssa toki suihkuttelemme jo kätevästi sylikkäin, mutta esim. bikinirajojen sheivaus on jotain, jota ei vain viitsi tehdä jälkikasvu polvella istuen, siinä on jotain väärällä tavalla härskiä). Ja pestään vessa. Ja toinen vessa, koska meillähän on kaksi toilettia tässä kolmiossamme. Omalla ajalla viedään isommat roskat, tiskataan tiskit, pyyhitään jääkaapin levyt ja imuroidaan. Niin ja se mount pyykki. Se valloitetaan omalla ajalla. Monet ajattelevat herkästi, että ehtiihän noita tehdä siinä arjen lomassa. Voin kuulkaa kertoa, että ei ehdi. Ei vain kertakaikkisen yksinkertaisesti ehdi. Ylipäätään kahvin juominen on jo haaste, ja siinä voi sentään istuksia paikallaan. Pikkumies vaatii jatkuvaa huomiota. Tai youtuben kivoimmat kimarat, mutta kyllä viidessadas piippolan vaarikin jo vähän ohimoon osuu.

Toinenkin asia saa otsaohimoni sykkimään sulasta vitutuksesta. "Tämä on vain vaihe". Jos vingun ja valitan jostain arkeani rassaavasta asiasta, kuten näistä unista, niin on ihan turha tulla mukisemaan, että vauvavuosi on niin lyhyt. Se on vain vaihe. Se menee ohi. Tämä unettomuusvaihe on nyt kestänyt puoli vuotta. Ihan vaiheeksi en tätä enää kutsuisi. Vaihe on se, kun ottaa pannuun ja huomenna ei enää otakaan. Se on vaihe. Tai flunssa. Sekin kestää vain hetken, se on vaihe vain. Mutta kokeileppa olla puoli vuotta flunssassa?! Puoli vuotta kun kuumemittari on repinyt kolmeysiä, niin lohduttaako, kun joku toteaa, että vuoden se vain kestää? Vauvavuosi on vain vaihe. Ja ikä vain numero ja vankiselli vain huone.

Yh:n vauvavuosi on selviytymistä. Varsinkin, jos vauva sattuu olemaan tuollainen yliaktiivinen yksilö, jonka mielestä nukkuminen on "homojen hommaa". Tämä on sellaista aikaa, kun kainalokarvat ovat joskus pidemmät kuin otsatukka, kun ei niitä ehdi ajella, eikä pojan kanssa viitsi höyläillä. Kolmen tunnin yhtenäinen uni on synonyymi orgasmille. Jokainen kahvi on jääkahvi, koska eihän niitä ehdi kuumana juoda. Tai sitten se kahvi on kauppaan jäänyt kahvi, sillä vaikka asiakseni painelin tänään mölöhyllyille Prismassa (vaikka tarkoitukseni olikin ajaa cittariin, mutta hups), niin mukaani tarttui jostain syystä joku hiton vattulakusmoothie, eikä se maito. Mikä lie aivopieru. Sama aivopieru osui kohdalle kassalla, kun olin unohtanut punnita kurkun ja lähdin käymään armotonta kauppaa kassapojan kanssa siitä, millä hinnalla hän myisi kurkun ilman punnitusta (jäi muuten kurkut kauppaan). Lopulta jätin kassalle myös tuliterän pyykinkuivaustelineen, joka vihdoin ja viimein tarttui ostoskoriin. Onneksi Prisman ystävällinen kassapoika juoksi perääni ja kohtasimme lopulta liukuportaissa, joita minä juoksin hulluna ylös hänen koittaessa ojentaa pyykkitelinettä minulle. Noh, tulipahan päivän askeleet siinä samalla.

Olen välillä tolkuttoman kateellinen ystävilleni, joilla on vapaus. Edes hetkellinen. Kun ystäväni laskee lapsensa lattialle ja tämä jää ihastelemaan jotain lelua, tunnen syvää katkeruutta. Tai jos lapsen voi laittaa kantoreppuun, ja bebe vain onnellisena hengaa siinä. Siinä on jotain epäreilua. Jos minä lasken mukelon lattialle ja otan pari askelta pakkia, niin pieni palosireeni alkaa raivoamaan valtoimenaan. Kantoreppu on meillä itsemurha. Mietimme Annan kanssa yhtenä päivänä, että tietävätköhän ihmiset, kuinka onnekkaita ovat, kun voivat nukkua yön yhdeltä istumalta. Tai syödä aamupalaa aamulla! Itsehän söin tänään ensimmäisen ja viimeisen ateriani 20.30. Voin kertoa, että pari hutiosumaa tuli tosiaan nälissään Prismassa tehtyä!

Valittaminen ei auta vittuakaan, mutta se on yllättävän vapauttavaa. Joten tässä tämä, paluu rehellisille juurilleni. Yh-mutsi kiittää ja kuittaa. 

Iso paha synnytyspelko!

Mennessäni ensimmäiseen neuvolaan jännitin ihan pirusti. Kesäkuisena aamuna seisoin perhekeskuksen ovilla ennen kahdeksaa ja vaihdoin epämääräisen empaattisia katseita toisen samassa pisteessä olevan irmelin kanssa. Jollain tavalla meistä molemmista aisti sen, että olimme tulossa ensimmäiseen neuvolaan. Seisoimme ovella paskanjäykkinä, vähän kääntyneenä itsemme, ikään kuin se toimisi jonain suojamuurin maailmaa ja jännitystä vastaan. Voi meitä. Oma terveydenhoitajani oli sellainen pyöreä, mukavan näköinen ja rempseä nainen, josta hehkui sellainen iloisen ihana fiilis jo ovella. Minä en hehkunut iloa. Korkeintaan tihisin vähän katkeraa hikeä. Ensitöikseni ilmoitin terveydenhoitajalle, että minähän en sitten synnytä. Piste. Huutomerkki. En. En. En.

Aihe ei ole elämässäni nyt mitenkään ajankohtainen, onhan synnytyksestä jo tovi. Olen kuitenkin ajatunut keskustelemaan aiheesta sen verran viime aikoina, että päätin purkaa fiiliksiä tänne. Suurin syy tämän rustaamiselle on se, että kun itse pelkohuuruissani kello neljä yöllä googlettelin kaiken maailman synnytyshorroria, niin olisin itse kaivannut rohkaisevia sanoja. Jotain kanssasisarta siellä vauva.fi-palstalla, joka olisi ottanut virtuaalisesta kädestä kiinni, halannut ja sanonut, että häntäkin pelottaa ja se on ihan ok. Sen sijaan sain lukea kymmenittäin kommentteja siitä, kuinka "naisen vartalo on tehty synnytystä varten" ja jopa niin kärkkäitä kommentteja, ettei pelkosektiolla synnyttävistä voi tulla oikeita äitejä. Joten oikaistaanpas tässä pari hiton viturallaan olevaa faktaa synnytyspelosta.

Olen aina pelännyt ajatusta synnytyksestä. Kun tikkuun sitten yllättäen piirtyi ne pari kuuluisaa viivaa, oli ensimmäinen ajatukseni, että minun pitää lähteä taistelemaan sektion saamiseksi. Kuvittelin, että synnytys on brutaali tapahtuma, jossa veri, eritteet ja istukat lentelevät hidastekuvana salin halki samaan aikaan, kun joku isähahmo kuvaa sellaisella 90-luvun videokameralla lapsen syntymän ihmettä, ja äiti huutaa pää punaisena toisen kätilön lähes maatessa äidin päällä ja toisen täti-ihmisen hengaillessa jalkovälissä kädet ojossa kuin amerikkalaista jalkapalloa ottaisi kiinni. Sain hyvin pian kuitenkin oppia, että synnytys on huomattavasti rauhallisempi tapahtuma, monien sanojen mukaan suorastaan tylsä. Monet jopa ottavat torkut kesken synnytyksen, kun epiduraali helpottaa oloa. Niin ja ne istukat eivät lentele minnekään, ihan ovat nätisti.

Raivostuttavinta synnytyspelossa on sen väheksyntä. Kuulin lukemattomia kertoja kommentteja siitä, kuinka selviäisin kun vain yrittäisin. Tai kuinka pelkoni olivat turhia. Minulle kerrottiin naisista jotka synnyttivät saunassa ilman mitään kipulääkkeitä ja suunnilleen hoitivat lapset ja pellot ja lehmät siinä ohessa. Mikään ei ollut niin ärsyttävää, kuin pelon vähättely. Pelko on ihmiselle todellinen! Se on totisinta totta, eikä todellakaan selätettävissä kepeällä olankolautuksella tai tarinalla joidenkin esi-isien saunasynnytyksistä.

Kamalinta synnytyspelossa mielestäni on se, ettei sitä käsitellä riittävän ajoissa. Minun laskettu aikani oli tammikuun lopussa. Ja minun olisi pitänyt odottaa marraskuun loppupuolelle, että pääsen nyyttiryhmän kanssa läpikäymään asiaa. Ei paljon lohduttanut odottavaa äitiä, joka elokuussa yksin kotona hysteerisesti itki sitä kuinka ei voi selvitä, ja tulee varmasti kuolemaan. Tilannetta ei helpottanut varmasti myöskään se, että olin ihan yksin raskauteni kanssa. Lopulta itkin niin paljon, ettei happi kulkenut ja räkä tukki koko nenän. Soitin kättärille paniikissa. Kerroin, että kuolen tammikuussa. Sain samalle päivälle ajan kätilölle.

Kätilöllä oli sama sukunimi kuin minulla. Ja sama syntymäpäivä. Kohtalo puuttui selkeästi peliin. Ihana, pehmeätukkainen ja lempeän näköinen kätilö ilmoitti minulle ensimmäisenä, että jos haluan sektion, saan sen. Hartioiltani tippui vähintään siihen asti kerättyjen raskauskilojeni paino. Saisin sektion. Halleluja!! Mielessäni väläytin vittumaisen virneen kaikille niille vauvapalstojen idiooteille jotka vannoivat, ettei sektiota vain saa omasta päätöksestä, vaan pitää olla jokin vänkyrälantio, seitsenkiloinen bebe tai vähintäänkin vitoset tulossa.

Kätilö kertoi minulle, ettei synnytyspelkoa lieventävien toimien tarkoitus ollut kännyttää ihmisiä alatiesynnytykseen. Eivät ne toimet mitään ristiretkiä olleet. Niiden tarkoitus on lähinnä se, että kohtaa pelkonsa ajatuksen tasolla, pureskelee niitä ja käsittelee asiaa. Monien pelot lievittyvät kun he oppivat, ettei synnytyssali tosiaan ole mikään Normandian maihinnousu. Ja onhan se omanlaisensa tutkimusmatka itseensä ja omaan äitiyteen. Vaikka se tuntuu turhalta soopalta, niin jokainen synnytystä pelkäävä tarvitsee tuon tutkimusretken.

Niinpä minäkin menin nyyttiryhmään. Olen aiemminkin kertonut ryhmästä. Angstasin koko hommaa alusta asti. Seitsemän toisilleen aiemmin tuntematonta ensisynnyttäjää purkamassa porukalla pelkojaan. Eihän se nyt jumantsuikka voinut olla millään tavalla hyvä idea. Päätin jo etukäteen, ettei minulla ole mitään yhteistä heidän kanssaan, enkä todellakaan aio jakaa ollekaan omia tuntojani. Päätin, että he ovat kaikki tyhmiä. Ja kuinka väärässä olinkaan! Nyyttiryhmä oli synnytyspelkoiselle parasta. Ei sen takia, mitä kävimme läpi ryhmässä. Suurin anti olivat ne tuhannet whatsapp-keskustelut, joita kävimme synnytyksiä odotellessamme. Ja ne lukuisat kerrat, kun koliikkivauvan kanssa keskellä yötä sai juttuseuraa. Vertaistuki on kaikki kaikessa, vaikka ennen ryhmää vannoinkin, ettei vertaistuki ole minua varten.

Synnytyspelosta selviää. Se ei todellakaan tunnu siltä heille, jotka asian kanssa painivat. Pelko lamauttaa, se menee luihin ja ytimiin. Kaikille pelon vähättelijöille isken nyrkkiä pöytään ja silmään. Vähättely ei auta ketään. Se saattaa pahentaa tilannetta tai ainakin se vituttaa.

Omalla kohdalla tärkeintä on käsitellä asiaa. Se on tärkein ja ainut tehtävä. Synnytys tulee ajallaan (halusi tai ei), siihen ei voi vaikuttaa. Mutta oma sipulia voi selvitellä odotusaikana ihan itse, se on odottajan oma vastuu. Kaikilla ei ole nyyttiryhmiä, mutta netti on pullollaan paikkoja, josta hakea apua. Liity vaikka "tämänkuunvauvat 201x" ryhmään facebookissa, (mikä nyt kullakin on sitten se oma ajankohtainen poppoo) ja rohkeasti kokoa itsellesi oma tukiryhmä. Ja apua kannattaa hakea itse. Jos siltä tuntuu niin luuri käteen ja rimputtamaan synnytyslaitokselle. Siinä ei ole MITÄÄN noloa! Ja jos joku kehtaa vähätellä pelkoa, niin joku isomman sortin soppaluu kurkkuun! Pelko on aina oma, henkilökohainen. Kun sanot, ettei kukaan tiedä, miltä sinusta tuntuu, niin ei tiedäkään. Kukaan ei voi kävellä juuri sinun saappaissasi tai crocseissa, jotka ovat ainoat kengät, joihin turvonnut raskausnilkka mahtuu. Mutta se on tärkeää, että joku yrittää. Se riittää.

Tsemppiä kaikille teille, jotka maha pystyssä tätä luette. Tai jotka vasta hetki sitten pisusitte tikkuun ja pelkäätte kuollakseen jo nyt. Tsemppiä kaikille teille. Onnea en toivota, sillä te ette tee mitään.