Elefantti huoneessa. That's me. Vai oliko se virtahepo? No, oli mikä oli, minusta on nyt tullut se. En tarkoita sitä kuvainnollista versiota, jossa kaikki tietävät jotain, mutta kukaan ei puhu siitä. Ei. Minä olen ihan kirjaimellisesti niin iso, että täytän huoneen, en pirteällä olemuksellani, vaan fyysisellä läsnäolollani.
Painoin viime vuoden alussa yli 15 kiloa vähemmän, kuin tänään. Sitten tuli raskaus, ja ne iänikuiset "no mä saan kun" selittelyt, joiden varjolla napsin napaani ties mitä höttöä. Saan tilata pizzaa, koska ei näillä lonkilla enää kauppaan kävele. Ja saan syödä seitsemännen keksin tai kolmannen pullan, kun syön kuitenkin kahden edestä (klassikko!!). Tähän komboon kun heitti sen tosiasian, että ihan oikeasti en kyennyt liikkumaan, niin jännä juttu, että vyötärö näyttää nyt uunissa ylipaisuneelta muffinssilta.
Noi allit! Ne on isommat, kun mun pää!
Raskauden jälkeen hirveintä eivät olleet mielestäni ne lantiolle lössähtäneet kilot tai taikinamainen massu, vaan ne lihakset. Tai niiden puute. Siis ihan yksinkertaisimmatkin asiat olivat oikeasti todella vaikeita. Jossain vaiheessa havahduin ajattelemaan, etten tahdo istua lattialle, sillä sieltä oli oikeasti niin työlästä päästä ylös. Siis aikuisten oikeasti, jouduin ponnistelemaan. Eräänä päivänä koitin reisilihaksiani, ja asetuin lattialle sellaiseen kosioasentoon. Ja koitin nousta yhden jalan reiden voimalla. Ja koitin ja koitin. Lopulta pyllähdin jotenkin sivuttain koko komealla elopainolla matolle niin kuin pandat Lumi tai Pyry konsanaan (joiden nimeksi olen edelleenkin sitä mieltä, olisi pitänyt tulla Loska ja Paska!) ja keräsin itseni kasaan eläkeikäisen mummon tavoin voivotellen ja lonkkaani pidellen.
Hirveintä raskauden jälkeen oli rapakunto. Olemattomien lihasten lisäksi myös aerobiset suoritukset menivät poikkeuksetta vituiksi kuin Jeesuksen pääsiäinen. Pikkunen ylämäki vaati jo suunnattomia ponnisteluja, ja puuhkutin niin paljon kukkulalle päästyäni, että uloshengitykselläni olisi iso paha susi puuhkunut ja puhaltanut sen viimeisenkin porsaan tiilitalon kumoon.
Katsoin yksi päivä hissin peilistä itseäni. Hissin, jolla muuten raskaana kuljin ne yhdetkin portaat, sillä ei raskaana tarvitse kävellä rappusia, kun sattuu, väsyttää ja kusettaa. Noh, nyt kuljen hissillä vaunujen kanssa, joita ihan ymmärrettävästi en kanna kierreportaissa kanssani. Saatuani vaunut ulos vilkaisin peiliin ja järkytyin. MULLA ON PERSE EDESSÄ! Siis samanlainen pomppu kuin pyllystä tulee, mutta minullapa sellainen löytyy etupuoleltakin.
Ystäväni kehoittivat minua aloittamaan pienistä. Tämä on aina hankalinta. Tuntuu, että miten niin jonku muutaman minuutin urheilusuoritus nyt muka mitään hyödyttää. On sellainen olo, että kondikseen päästäkseen olisi käytävä salilla ainakin vuosi, kolmesti päivässä, kolme tuntia kerrallaan. Pitäisi syödä raakoja munanvalkuaisia alkupalaksi ja tavoiteltava sellaista bull mentula lookkia peiliin katsoessa. Sen sijaan peilistä aamuisin tuijottaa pullataikina, joka roikkuu tyylikkäästi topin alta ja muistuttaa viime talven leipomispäivistä, kun korvapuustien sijaan hinkkasin pullataikinaa mikron seinistä.
No, aloitin pienistä. En ole enää tehnyt pullaa, minun ja mikroni iloksi. Tämän lisäksi olen kävellyt. Hankin kantovälineitä ja nostin keskikulutusta roikottamalla naperoa selässäni. Rupesin ripustamaan pyykkejä niin, että laitoin pyykkipinon maahan ja nostin siitä yksitellen sukkia ja pikkuhousuja ja ripustelin narulle. Kyykkyjä tulee kuulkaa ihan kiitettävästi siinä. Sen lisäksi olen kosinut niin nojatuolia kuin sohvan kulmaa, milloin mitäkin huonekalua, ja koittanut kavuta siitä ylös. Pieniä juttuja. Lantiopohjan lihaksia olen harjoitellut ajellessa, sillä raskaus tekee usein hallaa naisten pidätyskyvylle. Varsinkin jos aivastaa tai nauraa kippurassa, niin herkästi lirahtaa vähän housuun. Pidätysvaikeus päivässä pitää mielen virkeänä ja pikkarit märkänä, mutta päätin kuitenkin, että pimppilihaksetkin on hyvä saada kondikseen. Ja ne syvät vatsalihakset. Laitoin tasapainolaudan pinnasängyn viereen ja hyssyttelen nykyään sen päällä Miloa nukkumaan. Pikkujuttuja.
Entäs ne plus viisitoista? On pakko myöntää, etten ole eläessäni ollut näin barbababan näköinen (jos et tiedä, googleta, you'll get it!). Tai muumin. Real life Niiskuneiti ei taida olla mikäään seksikkyyden huipentuma. Päätin, että asialle on tehtävä jotain. En halua, että Milon aloittaessa koulun häntä kiusataan "yo mama so fat" vitseillä, jotka tosiaan pitävät paikkaansa.
Illalla menen kuulkaa uusimaan punttisalijäsenyyteni. Onni onnettomuudessa, istun tälläkin hetkellä punttiksen päällä. Siis ihan kirjaimellisesti meikän olkkarin alakerrassa on naistensali. Sinne riittää myös itkuhälyttimen kantama kevyestikin, joten voin jumppailla iltaisin Milon nukkuessa yläkerrassa, ja tarvittaessa pääsen kotiin alle puolessa minuutissa. Jos tämä ei ole merkki, niin mikä on?
Ystäväni Hennan kanssa sovimme, että marraskuuhun mennessä tippuu 5 kiloa. Saa muuten nostella kanssa punttia ja työnnellä vaunuja, ihan pelkällä pyhällä hengellä ei vitonenkaan tipu.
Katsotaan kuin käy!
Painoin viime vuoden alussa yli 15 kiloa vähemmän, kuin tänään. Sitten tuli raskaus, ja ne iänikuiset "no mä saan kun" selittelyt, joiden varjolla napsin napaani ties mitä höttöä. Saan tilata pizzaa, koska ei näillä lonkilla enää kauppaan kävele. Ja saan syödä seitsemännen keksin tai kolmannen pullan, kun syön kuitenkin kahden edestä (klassikko!!). Tähän komboon kun heitti sen tosiasian, että ihan oikeasti en kyennyt liikkumaan, niin jännä juttu, että vyötärö näyttää nyt uunissa ylipaisuneelta muffinssilta.
Raskauden jälkeen hirveintä eivät olleet mielestäni ne lantiolle lössähtäneet kilot tai taikinamainen massu, vaan ne lihakset. Tai niiden puute. Siis ihan yksinkertaisimmatkin asiat olivat oikeasti todella vaikeita. Jossain vaiheessa havahduin ajattelemaan, etten tahdo istua lattialle, sillä sieltä oli oikeasti niin työlästä päästä ylös. Siis aikuisten oikeasti, jouduin ponnistelemaan. Eräänä päivänä koitin reisilihaksiani, ja asetuin lattialle sellaiseen kosioasentoon. Ja koitin nousta yhden jalan reiden voimalla. Ja koitin ja koitin. Lopulta pyllähdin jotenkin sivuttain koko komealla elopainolla matolle niin kuin pandat Lumi tai Pyry konsanaan (joiden nimeksi olen edelleenkin sitä mieltä, olisi pitänyt tulla Loska ja Paska!) ja keräsin itseni kasaan eläkeikäisen mummon tavoin voivotellen ja lonkkaani pidellen.
Hirveintä raskauden jälkeen oli rapakunto. Olemattomien lihasten lisäksi myös aerobiset suoritukset menivät poikkeuksetta vituiksi kuin Jeesuksen pääsiäinen. Pikkunen ylämäki vaati jo suunnattomia ponnisteluja, ja puuhkutin niin paljon kukkulalle päästyäni, että uloshengitykselläni olisi iso paha susi puuhkunut ja puhaltanut sen viimeisenkin porsaan tiilitalon kumoon.
Katsoin yksi päivä hissin peilistä itseäni. Hissin, jolla muuten raskaana kuljin ne yhdetkin portaat, sillä ei raskaana tarvitse kävellä rappusia, kun sattuu, väsyttää ja kusettaa. Noh, nyt kuljen hissillä vaunujen kanssa, joita ihan ymmärrettävästi en kanna kierreportaissa kanssani. Saatuani vaunut ulos vilkaisin peiliin ja järkytyin. MULLA ON PERSE EDESSÄ! Siis samanlainen pomppu kuin pyllystä tulee, mutta minullapa sellainen löytyy etupuoleltakin.
Ystäväni kehoittivat minua aloittamaan pienistä. Tämä on aina hankalinta. Tuntuu, että miten niin jonku muutaman minuutin urheilusuoritus nyt muka mitään hyödyttää. On sellainen olo, että kondikseen päästäkseen olisi käytävä salilla ainakin vuosi, kolmesti päivässä, kolme tuntia kerrallaan. Pitäisi syödä raakoja munanvalkuaisia alkupalaksi ja tavoiteltava sellaista bull mentula lookkia peiliin katsoessa. Sen sijaan peilistä aamuisin tuijottaa pullataikina, joka roikkuu tyylikkäästi topin alta ja muistuttaa viime talven leipomispäivistä, kun korvapuustien sijaan hinkkasin pullataikinaa mikron seinistä.
No, aloitin pienistä. En ole enää tehnyt pullaa, minun ja mikroni iloksi. Tämän lisäksi olen kävellyt. Hankin kantovälineitä ja nostin keskikulutusta roikottamalla naperoa selässäni. Rupesin ripustamaan pyykkejä niin, että laitoin pyykkipinon maahan ja nostin siitä yksitellen sukkia ja pikkuhousuja ja ripustelin narulle. Kyykkyjä tulee kuulkaa ihan kiitettävästi siinä. Sen lisäksi olen kosinut niin nojatuolia kuin sohvan kulmaa, milloin mitäkin huonekalua, ja koittanut kavuta siitä ylös. Pieniä juttuja. Lantiopohjan lihaksia olen harjoitellut ajellessa, sillä raskaus tekee usein hallaa naisten pidätyskyvylle. Varsinkin jos aivastaa tai nauraa kippurassa, niin herkästi lirahtaa vähän housuun. Pidätysvaikeus päivässä pitää mielen virkeänä ja pikkarit märkänä, mutta päätin kuitenkin, että pimppilihaksetkin on hyvä saada kondikseen. Ja ne syvät vatsalihakset. Laitoin tasapainolaudan pinnasängyn viereen ja hyssyttelen nykyään sen päällä Miloa nukkumaan. Pikkujuttuja.
Entäs ne plus viisitoista? On pakko myöntää, etten ole eläessäni ollut näin barbababan näköinen (jos et tiedä, googleta, you'll get it!). Tai muumin. Real life Niiskuneiti ei taida olla mikäään seksikkyyden huipentuma. Päätin, että asialle on tehtävä jotain. En halua, että Milon aloittaessa koulun häntä kiusataan "yo mama so fat" vitseillä, jotka tosiaan pitävät paikkaansa.
Illalla menen kuulkaa uusimaan punttisalijäsenyyteni. Onni onnettomuudessa, istun tälläkin hetkellä punttiksen päällä. Siis ihan kirjaimellisesti meikän olkkarin alakerrassa on naistensali. Sinne riittää myös itkuhälyttimen kantama kevyestikin, joten voin jumppailla iltaisin Milon nukkuessa yläkerrassa, ja tarvittaessa pääsen kotiin alle puolessa minuutissa. Jos tämä ei ole merkki, niin mikä on?
Ystäväni Hennan kanssa sovimme, että marraskuuhun mennessä tippuu 5 kiloa. Saa muuten nostella kanssa punttia ja työnnellä vaunuja, ihan pelkällä pyhällä hengellä ei vitonenkaan tipu.
Katsotaan kuin käy!
No comments:
Post a Comment