Se on kuulkaas syksy nyt. Omenat meidän pihapuussa kypsyivtät silleen yks kaks. Olen muuten asunut tässä 6 vuotta, ja tänä kesänä bongasin, että ei pentele, meidän partsin allahan on omppupuu. Huomenta Suomen aamussa kuvattiin koulujenaloitusaamua valppaana. Haastattelivat siinä jotain poliisia, jolla oli sellainen hassu pillerihattu, joka kieltämättä söi sedältä vähän uskottavuutta. Kohta loppuvat varmaan uusinnatkin telkkarista, päästään vihdoin katsomaan ohjelmia, joita emme ole vielä nähneet kolmeen kertaan tällä viikolla. Ja pimpparit häädettiin pesästä. Ne laihapersepimpparit, viheliäät vittupäät, jotka tekevät nyt kodittomina ja työttöminä kamimaze-iskuja viattomiin ohikulkijoihin. Eilen bussin ikkunassa oli yksi. Siinä se ikkunalla tillotti maailmaa ja nautti menosta. Ajattelin hetken, että ehkä se ampparikin vain nautti vapaudestaan hetki ennen kuolemaansa. Oli villi ja vapaa vanhus. Tai sitten se oli terroristiamppari, ja yritti viimeisillä voimillaan tuoda kaaosta ja kauhua maailmaan. Who knows.
Siellä bussissa oli myös sellainen elämänkoulun noin 35-40 lukuvuotensa aloittanut sankari. Hän istui reunimmaisella penkillä, vaikka ikkunapaikkakin oli vapaa, jottei kukaan vain vahingossakaan päässyt hänen viereensä. Sylissään tuolla koululaisella oli puolentoista litran kevytmaito, lihapiirakkapaketti ja irtomyynnistä ostettu pulla. Jalassa oli reisitaskushortsit, sukat vedetty tyylillä puolipohkeeseen ja lenkkarit sidottu isolle pupukorvalle. Valkoisessa paidassa luki thug life. Yep. Ei oo elämä helppoa. Silti jollain tapaa ajattelin, että ollapa tuon urpon housuissa nyt. Siis silleen, että olisin hän. En silleen, että oltaisi yhdessä hänen pöksyissään. Hyi. Sen sijaan vein kovaan ääneen kiukuttelevaa mukulaani kotio kohti. Bussi raikasi kun Milo lauloi itkuaarioitaan. Vitutti, muttei kyllä yhtään hävettänyt. Aluksi sitä niin pelkäsi, että mitä jos Milo itsee bussissa, mitä ihmisetkin ajattelevat. Nykyään on aivan se ja sama, mitä ihmiset ajattelevat. Aivan se ja sama!!
Milo on alkanut tekemään syksyn kunniaksi hampaita. Alapuolella oikealla tuntuvat jo pienet piikit. Sieltä se tulee. Ei kuitenkaan tarvinnut paljon tunnustella, sillä ihan yleisesti ilmapiiristä voi huomata, että leegoja pukkaa. Harmoniset, yhdellä herätyksellä eletyt yöt ovat historiaa. Olemme siirtyneet takaisiin yhteen herätykseen per tunti. Kitinää, ininää ja kaiken maailman kiukuttelua on niin paljon, että välillä tekisi mieli itkeä takaisin. Ja vauhtia, kiesus. Sitä piisaa. On helpompi pysäyttää vauhkoontunut puhvelilauma, kuin tuo poika. Otin yksi yö kuvankin, kun 4.30 heräsin ja löysin Milon nukkumasta vähintään epäilyttävästä asennosta. Ja kyllä, meillä on reunapehmusteet, mutta eiväthän ne tätä miestä pitkään pidättele.
Koko viikonlopun latasin kaikkia paukkuja tälle aamulle. Pienen kitisijän kanssa on ollut raskasta, mutta tieto siitä, että maanantaiaamuna saisin hiukan vapaa-aikaa, on kantanut. Pitkästä aikaa kotipalvelu tulisi ja vapauttaisi minut kolmen tunnin ajaksi. Pohdin hartaasti, että siivoisinko, vai nukkuisinko. Tähän sitä on tultu. Nämä ovat ne vaihtoehdot. Joskus pohdin, että menisikö ulos vai viettäisikö tyttöjen illan kotona? Joisko pullon punkkua vai ottaisko muutaman erilaisen, oikein hyvän englatilaisen siiperin? Meniskö leffaan vai syömään? Nyt sitä pohtii, että tahtooko käteensä unirätin vai siivousrätin. Jo ovat vaihtoehdot köyhtyneet. No, päätin kuitenkin siivota, koska kuolema kuittaa univelat, mutta lattioita ei kuolemakaan rupea luuttuamaan.
Noh. Odotin koko aamun. Ja arvatkaas mitä. 20 yli 9 hyväksyin sen, ettei kukaan ollut tulossa. Ja voin kertoa, että väsyneelle yyhoolle se oli tosi paha. Olo oli samanlainen varmaan silloin, kun lapsena odotti ihan höpelönä, että pääsee Linnanmäelle. Ja sinä päivänä satoikin ja äiti sanoi, ettei tänään voidakaan mennä. Maailma romahti. Siltä se tuntui. Lähdin välittömästi ulos, koska pelkäsin, että kämpän fyysiset seinät kutittelisivat pian niskaa. Pihalla keräsin vähän happea, kiikuttelin pikkumiestä ja menin lopulta takaisin himaan olevinaan täynnä jotain uutta, syksyisten tuulten tuomaa energiaa. Laitoin Milon lattialle katsomaan youtubehömppää, söin vähän mysliä ja keräsin inhimillisyyteni rippeet, mitä nyt on tässä vaiheessa vauvavuotta enää jäljellä. Päätin soittaa sellaisen valitusvirren, että varmasti tulisi ymmärretyksi, kuinka paljon otti ohimoon. Kerran on inhimillinen virhe, mutta tämä oli jo toinen kerta, kun koiranpennun lailla odotin ovella kotipalvelun ovikellon soittoa, jota ei koskaan kuulunutkaan.
En muistanut tallentaa vanhasta puhelimesta toimiston numeroa tähän uuteeni, joten soitin vihaisena johonkin kaupungin vaihteeseen saadakseni puhelinnumeron. Siellä joku Basil hiiri not so mestarietsivä yhdisti minut perheden kotipalvelun sijasta vanhusten kotipalveluun. Soitettuani uudestaan sille hiirulaiselle sain lopulta perhepuolen kotipalvelun esimiehen numeron, josta tavoitin vastaajan. Aloitin viestin asiallisesti. "Hei, täällä Honkanen moro. Nyt on kuule käynyt TAAS niin, ettei kukaan vain tullut"... Sitten ääneni rupesi vapisemaan. Toisen minuutin täytinkin sitten tätiparan vastaajaa hysteerisellä itkulla jossa valitin, että "kun minä niin olisin halunnut imuroida". Hän varmaan luulee, että imurointi on koodisana jollekin härskille tai laittomalle. Ei kukaan täysjärkinen ämmä voi tykätä imuroinnista noin paljon.
Sellainen viikon alku ja maanantai siis. Onneksi on ystäviä. Valitin karvaiden kyyneleiden kera sitä, kuinka kaikki on 'sitäitseään' ja kuinka vauvavuosi on jotain sellaista, mitä en toivoisi edes pahimmalle viholliselle (ihan kuin elämässäni olisi kaiken maailman silppureita ja voldemortteja. Elämäni pahin vihollinen tällä hetkellä taitaa olla sellainen keltainen, halpa vessapaperi, koska siihen on kyllä tosi perseestä niistää). Ystäväni Laura tarttui katkeriin avunhuutoihini ja pöllähti paikalle parivuotiaan poikansa kanssa. He söivät pikaiset luntsit ja lähtivät Milon kanssa puistoilemaan, jolloin minä sain imuroida. Siellä ovat vieläkin.
Ei se imuroiminen ole niin tärkeää. Pari päivää pölyn keskellä ei tapa ketään. Mutta jollain tapaa siitä muodostui symboli sille vapaudelle, joka yksinhuoltajalta puuttuu. Ei ehdi edes imuroimaan. Noh, nytpä ehdin. Vauvavuosi voi olla kamalaa, mutta onneksi ystävät tekevät siitä välillä siedettävää, satunnaisina päivinä jopa ihan mukavaa.
Kun ei aina voi sitä imurointia (tai mitä ikinä ikinä haluatkaan tehdä), niin sitä nousee pintaan sellainen pienen, kotiäitiyteen vangitun ihmisen hiljainen anarkia. Se on sitä, kun ei saa tehdä mitä haluaa, joten tekee jotain muuta. Jotain "kiellettyä". Jotkut äityvät pettämään. Toiset vinguttavat visan tappiin, oman tai miehen. Jotkut syövät pussitolkulla sipsejä, karkkia tai jotain epäilyttävää, kuten näkkäriä ja mätitahnaa. Joku juo. Minulla se anarkia nousi pintaan yksi päivä tuossa k-marketissa. Päätin tehdä kylään tupsahtaville kavereille marjapiiraan. Ja se murotaikina, sehän on parasta. Parempaa kuin piparitaikina. Kaikki taikina on pahaa vatsalle, mutta tekee tosi hyvää sielulle. Niinpä ostin kaksi taikinaa. Toisesta tein piiraan ja toisen heitin pakkaseen. Nyt imuroinnin päätteeksi leikkasin siitä pienen palan.
Raakaa taikinaa ja kahvia. Hell yeah I'm living on the edge!
No comments:
Post a Comment