Äitiydessä niitä kuuluisia nallenameja on aina kolme. Miksi kolme? Koska ne eivät mene KOSKAAN tasan.
Äitini totesi minulle, että useamman lapsen perheissä jaetaan paukut tasan kaikkien lasten kesken. Joku korkeampi voima säästää vähän seuraavalle. Mutta korkeampi voimakin tiesi sen, että näistä kupeista ei tule kuin yksi hedelmä, joten pistetään kaikki paukut samaan pakkaukseen. Ja niin syntyi Milo.
Milo liikkuu KOKO AJAN. Te, jotka ette usko, niin kysykää ystäviltäni. Miloa ei voi sekuntiakaan pitää vaunuissa ilman valjaita. Ja turvakaukaloon laitettaessa poika pyörii kuin puolukka pillussa, joten vöitä saa metsästää useaan otteeseen ja puoliksi kaukalosta roikkuvaa puolukkaa nostella sata kertaa paikalleen. Sylissä istuessa vaaditaan kaksi kättä, jotta pieni kiipeilevä apina ei tipahda. Päikkäreitä nukutaan vartin, ehkä 20 minuutin pätkissä. Yösyöttöjä on niin monta, etteivät väsyneet aivoni kykene laskemaan (ihan oikeasti ei vain kykene!).
Sitten tulee joku kaikki nallekarkit itselleen kahminut supermutsi. Vauva on alusta asti nukkunut hyvin, syönyt hyvin, juonut hyvin, oppii tasan vuoden vanhana kävelemään ja sanoo ensisanansa aamulla hymyillen juuri silloin, kun mutsi on sattunut aloittamaan kuvaamisen.
Äitiys on nimenomaan epäreilua. Niin kuin elämä noin yleensäkin. Jokainen meistä tätä lukevista äideistä on pikkusen kermaperse, kun satuimme syntymään ja synnyttämään vauraassa länsimaassa emmekä esim. jossain Intian slummissa. Se on jo ylipäätään etu, että edes saimme niitä nallenameja. Monet jäävät ilman.
Aina sanotaan, ettei omaa lasta ja äitiyttä saisi verrata muiden äitiyteen. Mutta kaikkihan sitä tekevät. Verrataan neuvolassa otettuja mittoja, ensiaskelia, ruokailun sujuvuutta, kerhoaktiivisuutta ja instapostauksien määrää. Ja sitten todetaan, että on paska mutsi, kun kaikki ei sujukaan, niin kuin suurimmalla osalla facebookin mammaryhmästä.
Nallenamit eivät myöskään mene tasan yksinhuoltajilla. Harvalle on tavoitetila handlata tätä kaaosta keskenään. Olisihan se kiva, kun edes joskus töiden jälkeen ovesta tulisi joku uros, joka nostaisi hauraan vauvan väsyneiltä harteiltani ja antaisi minun vaikka käydä kakalla ihan keskenäni. Siitäkin on tullut luksusta. Olisi joku, joka olisi yhtä kiinnostunut vauvan tylsistä tempauksista. Kavereita kun harvemmin liikuttaa "arvaa millä lelulla se tänään leikki" jutut. Kukaan ei myöskään jaa vastuuta ja anna minulle vapaailtaa, jotta voisin rauhassa laskea nallenamini ja mutustella niitä ylhäisessä yksinäisyydessäni. Olen myös monesti miettinyt, että yh:n pitäisi saada yksin pitää myös isyysloma. Meidän kahden taloushan tavallaan häviää tässä ne muutamat viikot, kun ei ole isää, joka lomiaan pitäisi. Ne nallenamit jää saamati.
Minä olen vauvavuoden äitiydessä huono. En sano olevani huono mutsi. Mutta en minä kyllä mennen tullen tätä vauvavuotta rokkaakaan. Olen tässä vain synnynnäisesti vähän huono. Vähän niin kuin sanoisi porukalle, että opetelkaapa seisomaan käsillänne. Jotkut kokeilevat pari kertaa ja heti löytyy balanssi. Toiset yrittävät kerta toisensa jälkeen, aina vain kaatuvat ja lopulta turhauttavan pitkän ajan jälkeen päätyvät nojailemaan seinään, koska eihän tästä nyt tule lasta eikä sitäitseäänkään. Samalla tavalla jotkut ovat mielestäni ihan rokkitähtiä äitiydessä: liikkuvat lapsen kanssa, ovat superaktiivisia, jaksavat päivästä toiseen, vääntävät sormisafkamättöjä ja fiilistelevät äitiyttään ihan satasella. He ovat niitä ihmisiä, jotka seisovat äitiyden käsillä tosta noin vaan, pienen harjoittelun ja tuen turvin. Minä olen se, joka selkä vääränä koittaa pomppia pystyyn pysymättä ylhäällä sekuntiakaan. Kaikesta tuesta huolimatta en rokkaa tätä hommaa, epäonnistun kokkausyrityksissäni ja istun kerhossa pimeimmässä nurkassa ujona yksikseni, jos ylipäätään uskallan mennä sinne supermamojen maailmaan. Jos superäiti on rollarit tai acdc tai joku muu rokkilegenda, niin minä olen itä-Helsingin kuppaisessa autotallissa nenää kaivava ja jukkapalmuun runkkaava wannabeartisti.
Äitiyttä ei onneksi mitata onnistumisilla. Sitä mitataan yrityksellä. Jos yrittää, se riittää. Jos yrittää tarjota sormiruokaa vauvalleen, ja lopulta bataatinpaloilla maalataankin vain pöytää ja vähän itseään, eikä mikään päädy mahaan, niin silti ainoastaan se merkkaa, että on yrittänyt. Ei vauvan tarvitse joka palalla suuhun osua, jotta äitiys olisi onnistunutta. Ei tarvitse olla supersosiaalinen, puistossa kaikkien tuntema äitiyden Mick Jagger, jotta olisi hyvä äiti. Riittää, että vie mukulan sinne puistoon vaikka kiikkumaan. Se että yrittää, se on tärkeää. Onnistuminen koittaa kaikilla aikanaan.
Minä en vielä seiso sujuvasti äitiyden käsillä, eikä tuon apinan kanssa todellakaan aina ole helppoa. Teki mieli vetää lapiolla päähän yhtä äitiä, joka sanoi, että heidän pojalle ensimmäiseet hampaat tulla tupsahti ihan huomaamatta (J <3). Meillä ensimmäisiä hampaita on tehty niin hartaasti, että vauvan lisäksi äiti on itkenyt keskellä yötä. Välillä turhauttaa, kun kaikki temput ja konstit kokeilleena vauva ei nuku päikkäreitä nimeksikään, ja toisten pennut nukkuu heti suunnilleen synnäriltä asti täysiä öitä. Ajattelen, että nämä helpolla päässeet mutsit vielä kohtaavat tuomionsa murrosiässä tai jotain. Onhan näiden vaikeuksien jotenkin oltava balanssissa. Missä karma, kun sitä kaivataan? Mutta ei. Voi olla, että Milon murrosikä on yksi helvetin esikartano. Ei sitä voi tietää.
Voi vain yrittää. Se riittää! Ja nauttia niistä nallenameista, jotka kohdalle osuu.
Äitini totesi minulle, että useamman lapsen perheissä jaetaan paukut tasan kaikkien lasten kesken. Joku korkeampi voima säästää vähän seuraavalle. Mutta korkeampi voimakin tiesi sen, että näistä kupeista ei tule kuin yksi hedelmä, joten pistetään kaikki paukut samaan pakkaukseen. Ja niin syntyi Milo.
Milo liikkuu KOKO AJAN. Te, jotka ette usko, niin kysykää ystäviltäni. Miloa ei voi sekuntiakaan pitää vaunuissa ilman valjaita. Ja turvakaukaloon laitettaessa poika pyörii kuin puolukka pillussa, joten vöitä saa metsästää useaan otteeseen ja puoliksi kaukalosta roikkuvaa puolukkaa nostella sata kertaa paikalleen. Sylissä istuessa vaaditaan kaksi kättä, jotta pieni kiipeilevä apina ei tipahda. Päikkäreitä nukutaan vartin, ehkä 20 minuutin pätkissä. Yösyöttöjä on niin monta, etteivät väsyneet aivoni kykene laskemaan (ihan oikeasti ei vain kykene!).
Sitten tulee joku kaikki nallekarkit itselleen kahminut supermutsi. Vauva on alusta asti nukkunut hyvin, syönyt hyvin, juonut hyvin, oppii tasan vuoden vanhana kävelemään ja sanoo ensisanansa aamulla hymyillen juuri silloin, kun mutsi on sattunut aloittamaan kuvaamisen.
Äitiys on nimenomaan epäreilua. Niin kuin elämä noin yleensäkin. Jokainen meistä tätä lukevista äideistä on pikkusen kermaperse, kun satuimme syntymään ja synnyttämään vauraassa länsimaassa emmekä esim. jossain Intian slummissa. Se on jo ylipäätään etu, että edes saimme niitä nallenameja. Monet jäävät ilman.
Aina sanotaan, ettei omaa lasta ja äitiyttä saisi verrata muiden äitiyteen. Mutta kaikkihan sitä tekevät. Verrataan neuvolassa otettuja mittoja, ensiaskelia, ruokailun sujuvuutta, kerhoaktiivisuutta ja instapostauksien määrää. Ja sitten todetaan, että on paska mutsi, kun kaikki ei sujukaan, niin kuin suurimmalla osalla facebookin mammaryhmästä.
Nallenamit eivät myöskään mene tasan yksinhuoltajilla. Harvalle on tavoitetila handlata tätä kaaosta keskenään. Olisihan se kiva, kun edes joskus töiden jälkeen ovesta tulisi joku uros, joka nostaisi hauraan vauvan väsyneiltä harteiltani ja antaisi minun vaikka käydä kakalla ihan keskenäni. Siitäkin on tullut luksusta. Olisi joku, joka olisi yhtä kiinnostunut vauvan tylsistä tempauksista. Kavereita kun harvemmin liikuttaa "arvaa millä lelulla se tänään leikki" jutut. Kukaan ei myöskään jaa vastuuta ja anna minulle vapaailtaa, jotta voisin rauhassa laskea nallenamini ja mutustella niitä ylhäisessä yksinäisyydessäni. Olen myös monesti miettinyt, että yh:n pitäisi saada yksin pitää myös isyysloma. Meidän kahden taloushan tavallaan häviää tässä ne muutamat viikot, kun ei ole isää, joka lomiaan pitäisi. Ne nallenamit jää saamati.
Minä olen vauvavuoden äitiydessä huono. En sano olevani huono mutsi. Mutta en minä kyllä mennen tullen tätä vauvavuotta rokkaakaan. Olen tässä vain synnynnäisesti vähän huono. Vähän niin kuin sanoisi porukalle, että opetelkaapa seisomaan käsillänne. Jotkut kokeilevat pari kertaa ja heti löytyy balanssi. Toiset yrittävät kerta toisensa jälkeen, aina vain kaatuvat ja lopulta turhauttavan pitkän ajan jälkeen päätyvät nojailemaan seinään, koska eihän tästä nyt tule lasta eikä sitäitseäänkään. Samalla tavalla jotkut ovat mielestäni ihan rokkitähtiä äitiydessä: liikkuvat lapsen kanssa, ovat superaktiivisia, jaksavat päivästä toiseen, vääntävät sormisafkamättöjä ja fiilistelevät äitiyttään ihan satasella. He ovat niitä ihmisiä, jotka seisovat äitiyden käsillä tosta noin vaan, pienen harjoittelun ja tuen turvin. Minä olen se, joka selkä vääränä koittaa pomppia pystyyn pysymättä ylhäällä sekuntiakaan. Kaikesta tuesta huolimatta en rokkaa tätä hommaa, epäonnistun kokkausyrityksissäni ja istun kerhossa pimeimmässä nurkassa ujona yksikseni, jos ylipäätään uskallan mennä sinne supermamojen maailmaan. Jos superäiti on rollarit tai acdc tai joku muu rokkilegenda, niin minä olen itä-Helsingin kuppaisessa autotallissa nenää kaivava ja jukkapalmuun runkkaava wannabeartisti.
Äitiyttä ei onneksi mitata onnistumisilla. Sitä mitataan yrityksellä. Jos yrittää, se riittää. Jos yrittää tarjota sormiruokaa vauvalleen, ja lopulta bataatinpaloilla maalataankin vain pöytää ja vähän itseään, eikä mikään päädy mahaan, niin silti ainoastaan se merkkaa, että on yrittänyt. Ei vauvan tarvitse joka palalla suuhun osua, jotta äitiys olisi onnistunutta. Ei tarvitse olla supersosiaalinen, puistossa kaikkien tuntema äitiyden Mick Jagger, jotta olisi hyvä äiti. Riittää, että vie mukulan sinne puistoon vaikka kiikkumaan. Se että yrittää, se on tärkeää. Onnistuminen koittaa kaikilla aikanaan.
Minä en vielä seiso sujuvasti äitiyden käsillä, eikä tuon apinan kanssa todellakaan aina ole helppoa. Teki mieli vetää lapiolla päähän yhtä äitiä, joka sanoi, että heidän pojalle ensimmäiseet hampaat tulla tupsahti ihan huomaamatta (J <3). Meillä ensimmäisiä hampaita on tehty niin hartaasti, että vauvan lisäksi äiti on itkenyt keskellä yötä. Välillä turhauttaa, kun kaikki temput ja konstit kokeilleena vauva ei nuku päikkäreitä nimeksikään, ja toisten pennut nukkuu heti suunnilleen synnäriltä asti täysiä öitä. Ajattelen, että nämä helpolla päässeet mutsit vielä kohtaavat tuomionsa murrosiässä tai jotain. Onhan näiden vaikeuksien jotenkin oltava balanssissa. Missä karma, kun sitä kaivataan? Mutta ei. Voi olla, että Milon murrosikä on yksi helvetin esikartano. Ei sitä voi tietää.
Voi vain yrittää. Se riittää! Ja nauttia niistä nallenameista, jotka kohdalle osuu.
No comments:
Post a Comment