Netti on pullollaan äitejä, jotka itkevät sitä, että he ovat niin paskoja mutseja. Eivät he oikeasti ole, ja harvoin ovat edes oikeasti sitä mieltä omasta äitiydestään. Ne, jotka oikeasti ovat paskoja, he eivät lähde sitä huutelemaan. Heitä aidon oikeasti (ainakin toivottavasti) hävettää, joten he ovat mieluummin ihan hys hys!
Joskus toki kieltämättä kaikille tulee sellainen olo, että oma suoritus äitinä on vähän vajavainen. Mielestäni tähän pätee sama sääntö, kuin jotkut asettavat terveelliselle ruokavaliolle. Ihan hyvin menee, jos 80% on hyvää, välittävää ja läsnäolevaa äitiyttä ja 20 pinnaa sitten sitä sokerirasvasuolahöttöä. Jos iltasadut jää välillä lukematta tai tulee pinnan palaessa huudeltua niitä vee ja pee - juttuja, niin ei se kenestäkään huonoa äitiä tee. Jos juo kerran kuussa, niin onko silloin alkoholisti? Tai jos kerran vuodessa käy vähän aerobic-tunnilla takarivissä ähisemässä epätahtiin, niin onko silloin urheilullinen? Niinpä jos kerran pääsee ärräpää, niin ei sekään paskaa mutsia tee.
En tiedä missä välissä maailma on mennyt siihen, että kotona nyrkin, hellan ja helistimen välissä hääräävä, burnoutin partaalla luomupöperöitä vääntävä superäiti on tavoitetila? Ei minun tavoitetilani ainakaan. Minä haluan olla menevä, turvallinen, lapseni kunnioittama ja hauska äiti. Ja silti jollain tavalla tunnen tarvetta selittää niitä asioita, jotka poikkeavat tuosta ensimmäisestä äitiasenteesta.
Kävin ilmoittamassa töissä, että palaan sorvin ääreen 1.12. Kuvittelin jo itseni kahvihuoneeseen kello seitsemän aamulla hörppimään aamukahvia työkavereiden kanssa ennen kuin aloittaisimme päivän hommat. Olen kieltämättä innoissani siitä, että saan osa-aikaisesti vaihtaa piippolan vaarit työkuvioihin. Silti kun minulta kysytään töihin paluusta, tunnen suurta tarvetta selittää, miksi palaan töihin. Eihän yh kotihoidon tuella pärjäisi muutenkaan, tai ei ainakaan, jos tahtoo omistaa auton ja juoda aamupalaksi kauralatteja niistä paremmista pressopavuista, kuten allekirjoittanut. Penniä viimeiseen venyttämällä varmasti pärjäisi, mutta minä arvotan asiat toisin. Tärkein anti töihin paluussa on kuitenkin oman sipulin selvänä pitäminen. Kotiäidin elämä ei vain ole minua varten. Pää meinaa pimahtaa välillä, kun yritän selvitä näistä arjen raastavan samanlaisina toteutuvista haasteista. Rakastan Miloa yli kaiken, mutta kaipaan myös ympärilleni jotain älyllistä haastetta, mielenkiintoisia keskusteluja ja edes hetken, kun voin ryystää kahvia ilman, että kukaan repii sylissä ohimoani kaljuksi. Silti tunnen tarvetta selittää valintaani. Ihan kuin perusolettamus olisi se, että kaikki haluaisivat jäädä himaan.
Minä en jää kotiäidiksi. Menen töihin. Ja sinulle, joka mietit siellä, että kyllä kotiäitiyskin on työ, niin ei ole. Kotiäitiys on taloudellinen ja sosiaalinen valinta, ei työ. En väitä, etteikö tämä kotona kykkiminen olisi rankkaa, totta hitossa on. Paljon helpompaa olisi välillä kömpiä sorvin ääreen ja jättää hampaita kasvaattava apina rääkymään keskenään. Kotiäitiys on täynnä haasteita, mutta työ se ei ole.
Minä en myöskään tee kaikkia ruokia Milolle itse. Ja kun joku kysyy asiasta, tunnen suurta tarvetta selittää, että kun itse olen kasvissyöjä, niin niitä liharuokia ei viitsi tehdä kun hukkaan menisi ja pälä pälä jäkä jäkä jaada jaada. Miksen voi suoraan sanoa, että en? Meillä syödään pilttiä! Onko itse rakkaudella valmistetut ateriat joku hyvän äitiyden edellytyksistä? Koska jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin kuinka erilaista voi kotona keitetty ja survottu perunaporkkana olla verrattuna purkin perunaporkkanoihin?
Ennen kaikkea sitä kuuluisaa paska mutsi - pokaalia ei jaeta heille, jotka ymmärtävät pyytää auttavaa kättä, kun sellaista tarjotaan. Olen monen monessa keskustelussa nähnyt kommentit "en viitsi pyytää apua" tai "en halua vaivata muita". Se on typeryyttä se. Jos ihmiset tarjoavat auttavia käsiään, niin pöljähän se on, joka ei siihen haskaan tartu. Kyllä minä arvostan enemmän levännyttä, omasta ajasta ja hyvinvoinnistaan huolehtivaa äitiä, joka laittaa lapsensa mummilaan tai kummilaan aika ajoin, kuin äitiä, joka viimeiseen rippeesee asti välttää ottamasta apua vastaan, ja raataa ylhäisessä yksinäisyydessään kutoen omasta selkänahastaan villalapasia. Kun täällä ei mitään pokaaleja kuulkaa jaeta niille, jotka pisismmälle pääsevät omin avuin. Vähiten nukkunut ei saa mitään mitalia. Keittiössä ei jaeta kunniakirjoja siitä, kuka käyttää vähiten puolivalmisteita. Ei hyvän äitiyden mitta ole se, että jatkuvasti ylittää sitä kaikista korkeinta aitaa. Hölmöhän se on se äiti, joka väen vängällä ylittää armeijaelokuvista tuttuja tiilimuureja, kun vieressä olisi porttikin ihan avoinna.
Ei kotiin jääminen ole hyvän äitiyden mitta. Eikä sen puoleen työssäkäyntikään. Eivätkä pilttipurkit. Tabletit (siis ne laitteet, ei kaiken maailman katukaupan antimet) ovat ihan jeppis helpottamaan arkea aina silloin tällöin. Yleensäkin se, että miettii, onko hyvä äiti vai ei, kertoo siitä, että varmaan ihan kivasti menee, kun vaivautuu asiaa edes pohtimaan. Oikeasti paskat äidit eivät välittäisi.
Chill out and be a god damn great mother!
Joskus toki kieltämättä kaikille tulee sellainen olo, että oma suoritus äitinä on vähän vajavainen. Mielestäni tähän pätee sama sääntö, kuin jotkut asettavat terveelliselle ruokavaliolle. Ihan hyvin menee, jos 80% on hyvää, välittävää ja läsnäolevaa äitiyttä ja 20 pinnaa sitten sitä sokerirasvasuolahöttöä. Jos iltasadut jää välillä lukematta tai tulee pinnan palaessa huudeltua niitä vee ja pee - juttuja, niin ei se kenestäkään huonoa äitiä tee. Jos juo kerran kuussa, niin onko silloin alkoholisti? Tai jos kerran vuodessa käy vähän aerobic-tunnilla takarivissä ähisemässä epätahtiin, niin onko silloin urheilullinen? Niinpä jos kerran pääsee ärräpää, niin ei sekään paskaa mutsia tee.
En tiedä missä välissä maailma on mennyt siihen, että kotona nyrkin, hellan ja helistimen välissä hääräävä, burnoutin partaalla luomupöperöitä vääntävä superäiti on tavoitetila? Ei minun tavoitetilani ainakaan. Minä haluan olla menevä, turvallinen, lapseni kunnioittama ja hauska äiti. Ja silti jollain tavalla tunnen tarvetta selittää niitä asioita, jotka poikkeavat tuosta ensimmäisestä äitiasenteesta.
Kävin ilmoittamassa töissä, että palaan sorvin ääreen 1.12. Kuvittelin jo itseni kahvihuoneeseen kello seitsemän aamulla hörppimään aamukahvia työkavereiden kanssa ennen kuin aloittaisimme päivän hommat. Olen kieltämättä innoissani siitä, että saan osa-aikaisesti vaihtaa piippolan vaarit työkuvioihin. Silti kun minulta kysytään töihin paluusta, tunnen suurta tarvetta selittää, miksi palaan töihin. Eihän yh kotihoidon tuella pärjäisi muutenkaan, tai ei ainakaan, jos tahtoo omistaa auton ja juoda aamupalaksi kauralatteja niistä paremmista pressopavuista, kuten allekirjoittanut. Penniä viimeiseen venyttämällä varmasti pärjäisi, mutta minä arvotan asiat toisin. Tärkein anti töihin paluussa on kuitenkin oman sipulin selvänä pitäminen. Kotiäidin elämä ei vain ole minua varten. Pää meinaa pimahtaa välillä, kun yritän selvitä näistä arjen raastavan samanlaisina toteutuvista haasteista. Rakastan Miloa yli kaiken, mutta kaipaan myös ympärilleni jotain älyllistä haastetta, mielenkiintoisia keskusteluja ja edes hetken, kun voin ryystää kahvia ilman, että kukaan repii sylissä ohimoani kaljuksi. Silti tunnen tarvetta selittää valintaani. Ihan kuin perusolettamus olisi se, että kaikki haluaisivat jäädä himaan.
Minä en jää kotiäidiksi. Menen töihin. Ja sinulle, joka mietit siellä, että kyllä kotiäitiyskin on työ, niin ei ole. Kotiäitiys on taloudellinen ja sosiaalinen valinta, ei työ. En väitä, etteikö tämä kotona kykkiminen olisi rankkaa, totta hitossa on. Paljon helpompaa olisi välillä kömpiä sorvin ääreen ja jättää hampaita kasvaattava apina rääkymään keskenään. Kotiäitiys on täynnä haasteita, mutta työ se ei ole.
Minä en myöskään tee kaikkia ruokia Milolle itse. Ja kun joku kysyy asiasta, tunnen suurta tarvetta selittää, että kun itse olen kasvissyöjä, niin niitä liharuokia ei viitsi tehdä kun hukkaan menisi ja pälä pälä jäkä jäkä jaada jaada. Miksen voi suoraan sanoa, että en? Meillä syödään pilttiä! Onko itse rakkaudella valmistetut ateriat joku hyvän äitiyden edellytyksistä? Koska jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin kuinka erilaista voi kotona keitetty ja survottu perunaporkkana olla verrattuna purkin perunaporkkanoihin?
Ennen kaikkea sitä kuuluisaa paska mutsi - pokaalia ei jaeta heille, jotka ymmärtävät pyytää auttavaa kättä, kun sellaista tarjotaan. Olen monen monessa keskustelussa nähnyt kommentit "en viitsi pyytää apua" tai "en halua vaivata muita". Se on typeryyttä se. Jos ihmiset tarjoavat auttavia käsiään, niin pöljähän se on, joka ei siihen haskaan tartu. Kyllä minä arvostan enemmän levännyttä, omasta ajasta ja hyvinvoinnistaan huolehtivaa äitiä, joka laittaa lapsensa mummilaan tai kummilaan aika ajoin, kuin äitiä, joka viimeiseen rippeesee asti välttää ottamasta apua vastaan, ja raataa ylhäisessä yksinäisyydessään kutoen omasta selkänahastaan villalapasia. Kun täällä ei mitään pokaaleja kuulkaa jaeta niille, jotka pisismmälle pääsevät omin avuin. Vähiten nukkunut ei saa mitään mitalia. Keittiössä ei jaeta kunniakirjoja siitä, kuka käyttää vähiten puolivalmisteita. Ei hyvän äitiyden mitta ole se, että jatkuvasti ylittää sitä kaikista korkeinta aitaa. Hölmöhän se on se äiti, joka väen vängällä ylittää armeijaelokuvista tuttuja tiilimuureja, kun vieressä olisi porttikin ihan avoinna.
Ei kotiin jääminen ole hyvän äitiyden mitta. Eikä sen puoleen työssäkäyntikään. Eivätkä pilttipurkit. Tabletit (siis ne laitteet, ei kaiken maailman katukaupan antimet) ovat ihan jeppis helpottamaan arkea aina silloin tällöin. Yleensäkin se, että miettii, onko hyvä äiti vai ei, kertoo siitä, että varmaan ihan kivasti menee, kun vaivautuu asiaa edes pohtimaan. Oikeasti paskat äidit eivät välittäisi.
Chill out and be a god damn great mother!
No comments:
Post a Comment