Tervetuloa naiseuteni hautajaisiin!

Vaikka olen äiti, olen hyljännyt lapseni. Kylmästi ja julmasti. Jätin hänet yksin kuolemaan ja lähdin menemään. Siis vauvan mielestä. Omasta mielestä laskin vauvan leikkimatolle ja lähdin käynnistelemään kahvikonetta (joka muuten on osoittautunut tämän huushollin kallisarvoisimmaksi kapistukseksi. Saa hätätapauksessa kahvin sekaan enemmän poweria vain nappia painamalla. Espresso on parasta huumetta!). Kun lopulta nyt sain kahvikupin, tuon luojan luoman elämän eliksiirin, nenäni eteen, niin ajattelin kertoa vähän viime päivistä. Varsinkin, kun jälkikasvuni pilkkii menemään nyt sitterissä, joten en uskalla liikahtaa mihinkään. Jos keinuva liike lakkaa, on se päikkärien loppu!

Olen viime päivinä viettänyt sujuvasti oman naiseuteni hautajaisia. Surrut, juonut kakkukahveja ilman kakkua ja murehtinut menemään, niin kuin hautajaisissa kuuluu tehdä. Kaikessa hiljaisuudessa ja aika yksin, pukeutuen mustaan ja niihin ainoihin vaatteisiin, jotka minulle mahtuvat. Muistan, kuinka joskus halusin näyttää kivalta, kun lähdin ulos. Sipaisin lilaa luomeen ja helmiäistä huuleen.  Nyt sipaisen enää perusvoidetta lapseni persposkiin.

Minusta on pikkuhiljaa tullut se, jota pelkäsin. Vain äiti. Äiti tahdoin ollakin, mutta en ’vain’ äiti. Nyt kuitenkin huomaan kulkevani ruokaostoksilla leggingseissä (leggings are not pants!) ja hupparissa pikkuhousujeni rajat nätisti leggingisien läpi vilkkuen. Eilen onnistuin jopa poistumaan talosta noissa samaisissa vetimissä niin, että bussipysäkillä tunnustelin, että mikäs tämä raikas viima on, joka perskankkuani hivelee. Se oli trikookledjuissani olevasta reiästä sisään puskeva tuulenvire. Ja ei muuta kuin takaisin kotiin vaihtamaan. Lopulta epätoivoisena kiireessä kaivelin likapyykkikorista sinne eilen laittamani housut ja totesin itsevarmasti niitä nuuskutellen, että kyllähän nää nyt vielä päivän pari menee.

Mutta kuten kuka tahansa tyylilleen uskollinen ’vain äiti’, lapseni on aina viimeisen päälle laitettu. Hänellä on puhtaat ja toisiinsa mätsäävät vaatteet, jotka tuoksuvat raikkailta. Pieni body on suunnilleen silitetty ja valkoiset sukat hohtavat puhtauttaan (ellei käy niin kuin minulle toissa päivänä keittolounaalla, kun heilautin mukulan monoa kasvissosesoppaani. Silloin sukka on keltainen).

En enää meikkaa. Tähän on kyllä myös ihan järkevä syy. Tiedättekö, kun siellä meikkien takana on se pieni purnukan kuva, jossa on joku luku ja M. Se on parasta ennen avaamisesta. Luku ennen ämmää kertoo kuukausista. Yleensä luku on 12. Laskeskelin tuossa, että viimeisimmän ostamani meikkivoiteen takaa pitäisi ennen sitä ämmää löytyä luku 48+, jotta tuote olisi vielä kunnossa. Minulla on jopa tallella meikkivoidetuubi, jonka sain ennen kuin muutin tähän asuntoon. Ja olen asunut tässä yli KUUSI VUOTTA! Eli ei niinkään väliä, että mistä näkövinkkelistä sitä katsoo. Meikkini alkoivat olemaan ympäristölle vähintäänkin myrkyllisiä ja mahdollisesti syövyttäviä, potentiaalisesti hengenvaarallisia, eikä yhdenkään naisen, edes ’vain äidin’ tulisi enää käyttää niitä. Niinpä suoritin operaatio täystuhon ja kippasin kaunistautumisvälineeni roskapussiin (joita on muuten täysiä kertynyt neljä. Pitäisi varmaan joskus käydä viemässä pihalle!). Niin lähti kauneus talosta kuin kuppa Töölöstä.

En myöskään ole jaksanut enää ajella säärikarvoja. Kuka niitä katselee, ja ihan kiva, kun tiheä jalkakarvoitus vähän lämmittääkin talvisina kevätpäivinä. Leggingsit on niin ohkaset. Tässä vaiheessa täytyy myös todeta, että parhaissa terässäänkin oleva venus tylsistyisi välittömästi, kun kohtaisi silottoman sääreni. Ja säärikarvojen ajelu raivaussahalla saattaisi olla vähän raju veto. Antaa kaikkien kukkien kukkia ja kaikkien karvojen kasvaa!

Sen lisäksi, että pukeudun lähinnä lumppuihin ja rätteihin, enkä enää maalaa naamaani kauniimmaksi, niin kuntoni on romahtanut. Siis en rehellisesti ole ikinä ollut näin heikossa hapessa. Pelkkä ajatus liikunnasta saa soluni itkemään hikeä ja hengitykseni kiihtymään. Katselen kateellisena rollaattorien kanssa kulkevia mummoja ja mietin, että pääsisipä kävelemään yhtä nopeasti. Selkää jomottaa (kiitos alati kasvavan sylitakiaisen) ja reidet huutavat hoosiannaa ja kaiken maailman muita kirkollisia säkeitä, kun jakkaralle pitäisi nousta. Ruokakassien kanto on jokaviikkoinen kahvakuulatreenini, ja raskas sellainen! En minä ennenkään tikissä ollut, mutta nyt tämä on jo huolestuttavaa.

Eilen kävelin bussille ja mietin, että jos bussi nyt tulisi, niin en juoksisi. Ei siksi, että seuraavahan tulee ihan pian, niin kuin jotkut tuppaavat ajattelemaan. Minä en juoksisi siksi, että nilkkani varmasti irtisanoutuisivat parin juoksuloikan jälkeen ja pannuttaisin väkisinkin mitä luultavimmin komean ilmalennon saattelemana. Okei, ei mitään ilmalentoja. Lyyhistyisin maahan kuin sairaskohtauksen saaneena, joku soittaisi lanssin ja siinä olisi sitten seliteltävää, että en minä mitään kuolemaa tee, kun vähän vaan on kisakunto heikohko.

Lähden huomenna käymään Tallinnassa. Ajattelin tehdä tästä kauneudenhakureissun. Ostan parit meikit, joilla kaunistaa arjen rassaamaa kuontaloa ilman ympäristöriskejä. Ehkä jotkut housut, joiden läpi ei paista pikkuhousujeni kuosit. Ja vaikka pikkuhousujakin, koska aikuiseksi ihmiseksi mulla on yllättävän paljon sellaisia pikkuhousuja, joissa on typeriä kuoseja, jotka näkyvät leggingiesnkin läpi. Nappaan mukaan myös punkkua, sillä pungertaessani niitä housuja päälle ja maalatessa tärisevin käsin rajoja silmäluomiin, on ihan suotavaa pehmittää näkymää seitinohuella päiväkännillä. Pienissä punaviinihuuruissa kun pikkuvirheet eivät niin haittaa!

Nyt viivaa vanhusten kanssa Mellunmäen asfaltoiduilla radoilla, eli vaunulenkille katsomaan, josko tänään päihittäisin jonkun ikäihmisen vauhdissa!

Kevättä rinnassa!

Vuosi sitten kävi niin, että oli kevät, minulle tarjottiin salmiakkia, minä olin hölmö ja laitoin peliin koko elämän. Abauttiarallaan näet vuosi sitten tulin raskaaksi.  Tosin jos ihan tarkkoja ollaan, niin raskausviikkoja lähdetään laskemaan edellisten kuukautisten loppumisesta, mutta munasolunpirulainen irtoaa vasta pari viikkoa tämän jälkeen, joten vaikka minullakin näillä main oli menossa raskausviikot yks ja kaks, niin en kuitenkaan ollut raskaana.

Kevät on täällä, niin kuin viime vuonnakin. Tänä vuonna en vain kanna pientä solumöykkyä kupeitteni suojassa, vaan työntelen menemään ihan kokonaista vauvayksilöä vaunuissa. Ja nyt niitä vaunulenkkejä tekee mielellään, kun saa painella menemään pitkin keväisiä katuja ja bongailla leskenlehtiä ja koloistaan nousevia spurguja nauttimassa aamukaljaa metroasemalla auringon helliessä talven valkaisemia suomalaisia.

Kevättä rinnassa - sanonta iski minuun toissa päivänä samalla volttimäärällä, kuin olisin haarukkaa tunkenut pistorasiaan. Tukka hulmuten kuljin pitkin lakaisukoneen minulle puhdistamaan tietä kuin koko katu olisi ollut eteeni levitetty punainen matto. Vaunuissa minulle hymyili ilman itkupotkuraivareita aiheuttavaa talvinuttua maailman suloisin pikkumies. Lumen alta paljastunut koirankakka paistatteli päiväänsä kadunvarressa. Ake, Make, Pera ja mä vetivät aamuauringossa pirkkakaljojaan, kun painelin ohi metroon. Metro hissi toivotti minulle hyvää matkaa. Ai kun ihanaa. Ihanan kohtelias hissi. Kevät on kyllä ihmisen toiseksi parasta aikaa. Parasta aikaa on kesä. Kevät on kuin kesän aatto. Hyvä fiilis leviää luihin, ytimiin ja jokaiseen pakkasen raiskaamaan soluun kasvoillani ja väkisinkin vähän hymyilyttää.

Kevät on myös täynnä ihania juhlia. Pikkumiehen nimijuhlia juhlittiin eilen. Paikalla oli perhettä ja ystäviä. Nimen näin epävirallisesti juhlissaan saanut jälkikasvuni hurmasi neuletakissaan kaikki naiset. Vanhempi mummoni ei edes enää jaksanut päivitellä sitä, että juhlimme nimijuhlia emmekä ristiäisiä. Hän oli näet alun perin kovin huolissaan siitä, että jos lapsi ei ole kirkon kirjoissa, niin onko hän käytännössä edes olemassa? Mitä, jos minä kuolen, niin miten hän saa tietää isänsä nimen, jos ei pääse sitä niistä kirkon kirjoista etsimään? Lohdutin mummuani, että nykyään maistraatti pitää huolen tästä kirkon velvollisuudesta, eikä sitä isän nimeä sieltä kirkon kirjoista löytyisikään. Sen lisäksi näet, etten itse kuulu kirkkoon, niin en kyllä ole sen enempää papillekaan käynyt ripittäytymässä ja sepostanut jokaista seikkailuani. Ei olisi ave mariat riittäneet aina niiden seikkailujen silottamiseksi!

Pian on yksi kevään merkittävimmistä juhlapäivistä. Ei, ei vappu. Tänä vappuna katselemme kotona tappava ase – elokuvat, ihan nostalgiamielessä. Juon alkoholitonta simaa ja metsästän keskenäni kielellä simamukista rusinoita. Tätä fiksun näköistä touhua tarkkaillessa ei liene epäselvää, miksi olen sinkku! Olen kuitenkin päättänyt, että ensi vuonna puen pikkumiehen kunnon vappuvermeisiin. Tilaan netistä hyvissä ajoin jo talvella pienen musta peruukin, ja sellaisen susikarvaviitan, oikein paksun ja muhkean (älkää nyt repikö pelihousujanne. TEKOsusikarvaviitan!). Puen pojan mustaan ja lainaan tutun valkoista paimenkoiraa. Pikkumiehestä tulee Milo Snow – the bastard of Mellunmäki. Ja tiedoksi kaikille teille, jotka ette seuraa game of thronesia. Sivistäkää itseänne ennen ensi vappua!

Vappu ei kuitenkaan ole yksi niistä juhltapyhistä, jota fiilistelen. Tai fiilistelin. Äitienpäivä on ovella. Ihka ensimmäinen sellainen minulle. Niitä epämääräisiä väkerryksiä, makaroniaskartelua ja naapurin kukkapenkeistä pöllittyjä tulppaaneja odotellessa sovimme, että lähdemme syömään. Mummoni (toinen, ei se kirkon kirjoja lueskeleva) halusi tarjota. Kiva. Ehdotin kreikkalaista ravintolaa. Perushyvää ruokaa, ja kuka ei tykkäisi välimeren mauista. No, näemmä mummoni. ”Me ei syödä kreikkalaista” oli vastaus, kun ehdotin ravintolaa. Viime vuonna olimme yhdessä kiinalaisessa. Se ei myöskään kuulemma kelpaa, he eivät syö kiinalaista. Huomautin mummolleni ystävällisesti, että eihän hän ole koskaan edes maistanut kiinalaista, sillä he valitsivat ukin kanssa laajalta listalta syötäväkseen SVEITSINLEIKKEEN RANSKALAISILLA. Äidilleni mummo oli puhelimessa kuulemma todennut, että eihän siellä uskaltanut oikein mitään tilata, kun ei tiedä mitä koiraa ne siihen ruokaan laittaa. Niinpä niin. Ei mennä siis kiinalaiseen.

Äitienpäivän ravintolavalinnasta on nyt noussut keskelle otsaani taas se tatti. Tai ehkä kevään kunniaksi korvasieni, joita on muuten ruvennut jo eteläisemmässä Suomessa maasta puskemaan. Oli mikä sieni hyvänsä, on v-käyräni pian ravintolan valinnasta jo niin korkea, että ajan varmaan koko porukan Itäväylän Teboilille syömään. Sieltä saa LEIKKELEITÄ! Samalla voisi katsastaa auton.

Edes äitienpäivän aiheuttama etukäteisahdistus ei kuitenkaan vedä vertoja sille kauhulle, joka on vielä edessäpäin. Ikkunoiden pesu. Talvella säkkipimeässä värjöttäessä on ihan sama, missä kunnossa ikkunat ovat. Mutta kevätauringon heittäessä ensisäteensä parvekelaseihin paljastuu karu totuus. Ja ikkunoiden pesu ei todellakaan ole allekirjoittaneen suurimpia vahvuuksia. Vuodesta toiseen maalaan nätit, harmaat rannut ikkunoihin niin, että pilvisellä säällä ne on kyllä ihan kivan näköset, mutta auringon paistaessa tekee mieli lyödä jollain kättä pidemmällä jokaista ikkunaa. Salaa märissä päiväunissani haaveilen siivoojasta. Tai ikkunanpesijästä. Molemmista. Ja ehkä sellaisesta komeasta, jota olisi kiva sohvan pohjalla tillotella. Lopulta ajatuksissani katselen, kuinka alaston Sami Kuronen pesee parvekelasejani ja minä nautin aamulatteani sohvalla onnellisena hymyillen. Se olisi paras äitienpäivälahja ikinä!

Hyvää kevättä kaikille! Ps. Sami, ota yhteyttä 😉

Miksei kukaan huoli sinkkubanaania ja muita vitutuksenaiheita

En olisi ikinä arvannut, että tämänkin tädin hatusta voi nousta pieni kukka. Mutta jep! Sieltä se puskee pirullisia terälehtiään. Yleensä olen aika viilipytty. Äititys on tuonut minuun kuitenkin uuden piirteen. Ärsyynnyn mitä käsittämättömimmistä asioista. Sappitatti kasvaa keskellä kevättä paraatipaikalle otsaan mitä ihmeellisimmistä syistä.  

Tosi tv! Siitä voi ärsyyntyä. Onko sen bachelorin ihan pakko imuttaa ihan joka ämmää. Olispa jollain noista herpes ni kaikki sais sen (lisää tähän väliin paholaisnaurua). Ja ennen kaikkea onko sen oltava niin ällöttävän siirappinen, että silmät ja korvat on kotonakin ihan tahmeana, kun sen iskurepliikkejä kuuntelee. ”Mun tekis niin paljon kyllä mieli suudella sua”. Anna palaa! Ja while you’re at it, niin kehu vähän lisää, jotain omaperäistä. Koska ”sulla on niin kauniit silmät” kuulostaa kyllä ihan sun siinä hetkessä keksimältä replalta. 24h deittien koittaessa lohkeaa pimpsaa varmaan helpommin, kun on tehnyt hyvän pohjatyön. Yök.

Ja kyllä. Bacherloria ON pakko kuitenkin katsoa!

Muistan hämärästi anatomiantunnilla, kun opettaja kertoi, että raskaana naisen aivot kirjaimellisesti kutistuvat. Ne valmistautuvat siihen, että naisen äo laskee mielellään sinne kengännumeron tasolle tai alemmas, jolloin hormonien huurruttama äiti ei jaksa keskittyä mihinkään muuhun, kuin jälkikasvuunsa. Jumala loi tämän piirteen varmaan juuri siinä 6. ja 7. päivän välissä, kun puhti oli jo ihan loppu. ”Aa, no jos nyt viel se pikkujuttu ennen ku lepään tän seiskan” hän totesi ja kutisti naisparkojen aivokapasiteetin minimiin. Ihan nappiin ei mennyt. Minä kyllä vielä kiinnostun muista asioista, mutta olen kaikessa, mihin ryhdyn, ihan sysipaska. Metrolehden sudoku on kuin suurempaakin matemaattista ikuisuuskysymystä lähtisi ratkomaan. Ja sanajahti, tuo jokaisen tylsän hetken pelastus jo vuosien ajan. Kyseessä on peli, jossa ruudukosta pitää etsiä sanoja. Kierros kestää noin minuutin. Eräässä haastattelussa rouva Haukio totesi, että myös Suomen ykkösmies Sale pelaa tätä peliä, kuulemma välillä vähän liiakseenkin. Jokaiselle kierrokselle osallistuu vuorokaudenajasta riippuen paristasadasta noin kuuteensataan pelaajaa ja jokaisen kierroksen jälkeen näkyy ranking, jossa kymmenen eniten pisteitä saanutta saa oman hetkensä mainetta ja kunniaa. Peli on viihdyttävä ja kieltämättä koukuttava. Jotenkin voisi kuvitella, että tämä scrabblehai pääsee useinkin sinne kymmenen parhaan joukkoon ja voi kotona kolmikuiselleen elvistellä rinta rottingilla tuota olemattoman typerää saavutusta. Mutta ei.  Parhaimmillakin kierroksilla yllän ehkä sijalle 67, yleensä kuitenkin lopputulemani on jotain 2 ja 3 SADAN välillä. Se ei vielä yksistään haittaisi niin paljoa, jos ykkössijoille ei yltäisi tuo kansamme suola. Eilen ykkösenä oli muun muassa nimimerkit Jallupihti69 ja Pussymachine. Oikeesti?!?! Sisäinen puutarhani roihahtaa, ja kukka kasvaa hatustani kuin tulppaanit Hollannin keväässä ja tatti rupeaa puskemaan pituutta otsassa! Häviänkö minä älykkyyttä vaativassa pelissä pimppikoneelle???? Ainut laiha ja ilkikurinen lohtuni on, että top kympissä ei myöskään löydy nimimerkkejä ”Sale” tai ”Presidentti”. Ja kyllä. Älkää viisastelko siellä. Olen pienentyneiden aivojeni kanssa täysin vakuuttunut siitä, ettei Niinistö voisi pelata millään muulla nimimerkillä!

Ja tiedättekö, mikä ärsyttää niin kuin todella, todella paljon! Jotkut kanssakulkijat, kun allekirjoittanut liikkuu vaunujen kanssa bussilla. Menin hetki sitten bussilla 560, johon saa tulla kuka tahansa sisään mistä ovesta vain lystää. Ja suomalainen, joka on alistettu koko elämänsä ajan kulkemaan bussin etuovesta, on mitä onnellisin, kun yhtäkkiä keskiovistakin voi mennä sisään. Joten kaikki sankoin joukoin sinne. Minä ja toinen äiti yritimme vaunujemme kanssa epätoivoisina päästä bussiin, kun yksi sankari toisensa jälkeen tunki eteemme sellaisten kauppakassien kanssa, että mietin, onko joulu tulossa vai miksi ihmeessä puoli kauppakeskusta on juuri tänään vingutettu visalle ja tungettu ikeakassien kokoisiin nyssyköihin. Ja lopulta kun viimeisenä pääsimme kampeamaan bussiin sisälle, näytti muuttokuorman näköisen tavaramäärän kanssa bussiin ängennyt täti sangen kummastuneelta, että ”tähän vaunupaikalleko te haluatte?” Joo ei, kun takapenkille ajateltiin näiden kärryjen kanssa mennä.

Jännät asiat on tosiaan alkaneet kismittämään ihan tosi paljon. Vitutusmittari kohoaa nollasta sataan alle aikayksikön, kun kaupassa joku repii valtavasta banaanitertusta yhden banaanin, vaikka sinkkubanaaneja olisi valmiiksi ollut tarjolla jo vaikka kuinka paljon. Tunnen syvää myötätuntoa kaikkia yksinäisiä banaaneja kohtaan. Näytän julmaa silmää kanssashoppailijalle, joka ei käsitä, että mitä toi hullu nainen tossa mukulansa kanssa mulkoilee murhanhimoisesti banaanivuoren takaa.  Ostan kaikki sinkkubanaanit, ihan vain rakkaudesta.

Joku tyhmänrohkea voisi todeta minulle, että kyse on vain ”noista sun hormooneista”. Varoituksen sana kaikille, etenkin miehille, jotka kehtaavat laukoa tuon lausahduksen raskaana olevalle naiselle, pienen lapsen äidille tai ihan vaikka vain psm-oireista kärsivälle kanssasisarelle. Jos oma henkikulta on kallis, kannattaa olla vaan ihan hissun kissun tosta hormoniasiasta. Jos käyttäydyt kuin suuremmankin luokan mulkvisti, tai vaikka et tekisikään mitään väärää, korkeintaan repisit banaanitertusta lounaaksi yhden banaanin, niin tuo lausahdus on kuin heittäisit punaisen takkisi vihaisen äitihärän sarveen roikkumaan ja toteaisit, että elä sinä siinä höyryä. Vaikka olisitkin oikeassa (jota tietenkään yksikään hormoneissaan höyryävä ei myönnä) niin naiselle tunteet ovat ihka aitoja. Toisaalta Jumala tasoitti onneksi tilit luomalla miesflunssan päivänä kaksi, jolloin hänkin oli vielä kaikissa ruumiin ja sielun voimissaan. Hormoneista naiselle vinkuva mies saa tuntea luissaan ja ytimissään naisen vihan, kun mies makaa 37,5 aseteen ”kuumeessa” sohvalla hden kuolemaa ja nainen lähtee kauppaan. Hormonihuuruissaan nainen unohtaa ostaa särkylääkettä ja pehmeitä nenäliinoja, mutta ottaa mukaan hiekkapaperia etäisesti muistuttavan tarjousvessapaperin, johon on kiva pyyhkiä nenää seuraava viikko!

Onneksi jokaisen päivän jokainen tunti ei ole noin täynnä suuria tunteita ja syksyn sienisatoa kasvamassa keskellä huolien rypyttämää otsaa. Tänään päivä alkoi esimerkiksi poikkeuksellisen hyvin. Pikkumies oli harvinaisen tyytyväinen hyvin nukutun yön jäljiltä. Kotipalvelussa oli tullut peruutus, joten minulle tarjottiin aamulle ylimääräistä lastenhoitoapua pariksi tunniksi. Tällä hetkellä jälkikasvuni nukkuu vaunuissa jossain päin Itä-Helsinkiä ja minä juon kuumaa lattekahvia kotisohvallani ylhäisessä yksinäisyydessä. Ei laisinkaan tattia otsassa. Ei edes sellaista pientä tölkkiherkkusientä.

Ps. Banaanikakkujen reseptejä otetaan vastaan!

Minä en sitten muutu!

Äitiys on maailma, jonka jotkut valitsevat, jotkut eivät. Joillekin se on seitsemän oikein, toiselle kolikonheittoa ja joku vain löytää itsensä kahden viivan kanssa kylppäristä täysin yllättäen. Jossain vaiheessa vain joistain valikoiduista yksilöistä tulee oman elämänsä pokemoneja, joita kohtalo heittää munasolulla päähän huutaen; ”valitsen sinut!!”

Minulle ne kaksi viivaa lavuaarin reunalla olivat yllätys. Punaista viivaa, ei semmoista Jari Sillanpään viivaa. Kylppärissä tärisevin käsin pitelin pissistä tikkua ja mietin, että ei saatana. Päätin, että minähän en sitten muutu. Päätin sen varmaan oikeasti jo siinä lavuaarin äärellä toista raskaustestiä tehdessäni (koska KUKAAN ei tee niitä vain yhtä!!). Minä en mihinkään hiton ryhmiin mene, en missään nimessä jaksa kiinnostua muista äideistä vain koska he ovat äitejä enkä todellakaan jaksa paasata mistään vaippatarjouksista ja tuttipulloista.  

Jaksoin taistella raskauden puoliväliin. Kätilö laittoi minut tuolloin synnytyspelkoisena HUS:in järjestämään Nyytti-ryhmään. Ryhmän idea on tuoda yhteen pelokkaat ensisynnyttäjät ja tarjota tietoa ja vertaistukea. Kuullessani tästä ensi kerran sain raivokohtauksen. MIKÄ HITON RYHMÄ? MINÄ EN MENE MINNEKÄÄN NYYTTÄRIRYHMÄÄN! Raivosin kätilölle. Minua pelottaa. Minua. Minun pelkoihini ei liity tippaakaan jonkun Pirkko-Liisan pelot. Pyysin välittömästi pyyhkimään nimeni listalta, jonne se oli alun perin laitettu sen koommin minulta kyselemättä.

Seuraavana päivänä nöyränä soitin kättärille takaisin, ja pyysin, että nimeni sittenkin laitetaan tuolle listalle. Mutta sen olin päättänyt, että mitään en siinä ryhmässä jaa. Siitä ei ole mulle mitään hyötyä. Minähän en muutu! Päätin, että säilyn samanlaisena, vaikka toosastani tuleekin ihminen pihalle. Tai tarkemmin ottaen vatsanpeitteiden läpi. Koska minähän en synnytä!

Vastoin kaikkia odotuksia ja pelkojani osallistuin myös yksin raskaana – ryhmään kerran kuussa. Hakeuduin tuonne itse, joka oli täysin luontoni vastaista. Oli elämäni pelottavampia hetkiä, kun kävelin Sörnäisissä kohti paikkaa, jossa vertaistukiryhmä kokoontui. Piritorilla pidettiin taas jotain elämänkoulun luokkaretkeä ja joku spurgu örisi perääni jotain ahteriini viittaavia, kohteliaisuuksiksi verhottuja, seksistisiä kommentteja. Yleensä olisin varmaan ärsyyntynyt, mutta nyt pistin vain tossua toisen eteen keräten kaiken rohkeuden, jonka kuppaisista, alkuraskauden väsymyksestä kärsivistä soluistani pystyin vain löytämään. Lopulta kauniisti katetun kahvipöydän ääreen samalle sohvalle istahdimme minä ja toinen tyttö. Toisen tytön raskaus ei vielä näkynyt. Ei oikeastaan minunkaan. Joku saattoi erehtyä luulemaan elopainoni kaarta vauvamahaksi, mutta pizzaa ja donitseja se vain oli. Saman kahvipöydän ääreen vastakkaiselle sohvalle istahti kolme äitiä, kaikilla mukelot kainalossa. Pienin oli vasta kolmekuinen, vanhin parivuotias. Istuin siinä höyryävän kahvikupin takana ja mietin kauhulla, että puolen vuoden päästä minä istuisin tuolla toisella sohvalla. Ainakin kuvainnollisesti. Ajatus tuntui yhtä kaukaiselta, kuin jos toiselle sohvalle olisi istutettu jonkun afrikkalaisen bimbobamboheimon puolalaston setämies ja minun olisi väitetty muuttuvan häneksi.

Sitten koitti tammikuu ja maailmaan tuli pieni ihme. Pienen pieni pojankloppi, joka imi vimmatusti tuttia viereeni kapaloituna. Ja minä muutuin.

Nykyään en enää vanno, etten muutu. Tiedän, että muutun koko ajan. Nyyttiryhmän mimmit ovat olleet mukana monessa suossa ja tarponeet henkisesti kanssani läpi aikamoisen kasan sitä itseään. Siinä, missä alussa vannoin, ettei yhdenkään Pirkko-Liisan raskaushömpötykset kiinnosta, niin yhtäkkiä olenkin osa aivan mahtavaa mammaporukkaa, josta on tullut minulle eräänlainen happinaamari, kun tuntuu, että kurjuuteen tukehtuu. Eikä yhdenkään heistä nimi ole Pirkko-Liisa. Ystävieni kanssa meillä on omat watsappryhmämme meille lapsellisille, jossa vertaistuemme toisiamme, eli jauhamme sachaissea. Kierrän kirpputorilla jo tottuneesti lastenvaatteet ja osaan sanoa, minkä kokoisia vaatteita lapseni käyttää (sen sijaan, että vastaus olisi vain, että tosi pieniä). Olen yhä sitä mieltä, että kaikki vauvat ovat syntyessään aika rumia, mutta muuttuvat nykyään kyllä jo ihan suloisiksi muutaman päivän ilmaa hengitettyään. Koiranpennut on kuitenkin vielä söpömpiä kuin vauvat. Nykyään näyttäisin sille Piritorin elämänkoulun urpålle pitkää naamaa, jos hän kommentoisi persasutani. Ehkä hymähtäisin vihaisesti. Ken tietää. Raskauden levittämä takakonttini ei ole sen koommin kuitenkaan saanut kommentteja.

En missään vaiheessa raskautta päässyt siihen vaaleanpunaiseen raskauskuplaan, jossa jotkut elelivät. Silittelivät vatsojaan ja ostelivat pienen pieniä tossuja. Minä valitin lonkkia ja haaveilin kauppareissulla Fazerin sinisestä ja pyörätuolista. Sen sinisen sainkin. Ja siitä levinneestä takakontista päätellen niitä meni enempi kuin yksi. En myöskään äidiksi tultuani ole ihan kaikkiin niihin hömpötyksiin lähtenyt, joihin minun vannottiin vajoavan. Monet sanovat, että raskausvatsaa tulee ikävä. Ei tule! Ihan riittävän keskivartalolihava olen muutenkin. Enkä ihan täysiä lähtenyt niihin mammaryhmiin. Eräällä äitikahvilla eräs mamma kertoi, että he miehen kanssa aina kyselivät, millainen kakka pienellä on tullut. Ymmärrän vielä tiettyyn pisteeseen, että kerrotaan vaikka, jos armoton nororipuli iskee. Mutta että ulosteen koostumus on kahvipöydässä sään sijaan joka-aamuinen keskusteluaihe. Sitä en ymmärrä. Viimeinen silaus oli, kun samainen äiti kertoi, että he ottavat vaippojen sisällöistä kuvia, jotta ei tarvitse selittää, voi vaan näyttää. En käynyt enää heidän kanssaan kahvilla.

Välillä sitä pysähtyy miettimään, että millanen kaiffari minusta nyt on sitten tullut. Ystäväni Hennan sanat lämmittivät, kun hän kuunteli avautumistani itseni menettämisestä: ”sinä koet ehkä muuttuneesi täysin, mutta me muut näemme asian niin, että sinä olet edelleen sama Heri, ja nyt sulla vaan on lapsi”. Vaikka siis muutun, niin täällä ollaan!

Tähän loppuun todettakoon, että en varmasti ikinä tule ymmärtämään sitä vaippojen valokuvausta, mutta pakko myöntää, että alla oleva kuva kakkaa puskevasta pikkumiehestä naurattaa joka kerta!!

<a href="https://www.bloglovin.com/blog/19434003/?claim=bk6m5t3etdu">Follow my blog with Bloglovin</a>

Tässä sitä nyt ollaan!

”Mites miesrintamalla?” kysyy ystäväni laittoman hyvänmakuisen lattekahvin äärellä, jota normaalista poiketen juon lämpöisenä. Millä miesrintamalla? Peilistä tuijottaa takaisin sellainen nainen joka aamu, että eturintaman ja minun miesrintamani välillä, jos olisi pitänyt valita, niin jono olisi muodostunut siihen tykinruoaksi – kyltin kohdalle. Peilissä ei aamuisin enää tervehdi minä, vaan manaattia tai jotain muuta WWF:n rahakeräysten vedessä asuvaa keulakuvahahmoa muistuttava otus. Silmänaluset roikkuvat kuin kivespussit väsymyksestä hiukan verestävien mollukoiden alla. Silmälasien puhdistuksesta on tullut viikottainen – ei päivittäinen tehtävä, ja päivän 6 koittaessa on jo pikkusen vaikea nähdä rasvaisten ikkunoiden läpi yhtään mitään, joka toki on ihan huojentavaa, sillä se helpottaa oman kuvajaisen tarkastelua. Jos peilikuva erehtyy hymyilemään, on kyseessä ennemminkin omalle jälkikasvulle kohdistuva teennäinen irvistys, jonka ohessa huomaa, että hampaathan unohtui näköjään illalla pestä, kun hampaan välistä pilkistää kurttuinen salaatinlehden pala iltapalaksi nautitusta lounassalaatista.

Niin että hirveästi ruuhkaa ei tosiaan miesrintamalla ole. Eikä ihme. Olen 2,5-kuisen pienen miehen ainut vanhempi. Minusta on tullut se sana, joka aiheuttaa väkisinkin lähinnä negatiivisia mielikuvia. Olen yh-äiti. Yksinhuoltaja on sanana jotenkin kunnioittavampi. Siitä tulee mieleen selvitytyjä, joka tiukan aikataulunkin puitteissa kasvattaa mallikansalaisia, käy joogassa, jumpassa, leipoo, tekee kotona luomuruokaa, kasvattaa vähintäänkin viittätoista eri yrttiä ikkunalaudalla ja pystyy lonkalta osallistumaan keskusteluun soteuudistuksesta. Yh-äiti sen sijaan on lähiön harmaalla kerrostaloparvekkeella röökiä posket lommolla vetävä, elämään kyllästynyt ’mutsi’, joka sitoo lainehtivat, kananpersausta muistuttavat hiuksensa jenkkihuivilla ylös, miettii mitä roiskeläpän päälle tänään päivällisellä heittäs ja kysyttäessä soteuudistuksesta miettii, että siis sulkeeko ne terveysasemat vai mitä hittoo häh en tajuu.

Haluisin olla yksinhuoltaja. Haluaisin syödä hyvin, liikkua. Haluaisin näyttää freesiltä, vaikka raskauskiloja (ja ihan vaan elämänkiloja) onkin jäänyt sen verran, ettei merihädässä tarvitsisi heittää pelastusrengasta – se alkaa olla jo vakiovaruste tässä mallissa.  Olisi kiva, kun tukka tuoksuisi shampoolta ja elämä ruusuiselta. Ajattelin ennen vauvan saamista, että sellainen äiti minusta tulee.

Ja tässä sitä ollaan. Yritystä on toki ollut. Viime viikolla yritin tehdä makaronilaatikkoa. Ensimmäinen satsi makaroneja paloi pohjaan. No, sattuuhan sitä. Onneksi on toinen pussi. Lopputuloksena makaronilaatikkoni oli niin ylikypsää, että kyseessä oli ennemminkin makaronimössö, johon oli sotkettu vähän liian vähän maustettu soijarouheseos ja viimeisiään vetävä sipuliparka. Seuraavana päivänä ostin valmisruoan. Taas.

En tajunnut edes raskausaikana, kuinka paljon vauva voikaan sitoa. Siis fyysisesti. Henkisesti varauduin toki siihen, että humputtelut on hetken aikaa humputeltu ja pankissa oli univelalle riittävä luotto. Mutta en ikinä olisi arvannut, miten rankkaa tämä fyysinen läsnäolo on. Ja koska äitiyden nallekarkit eivät koskaan mene tasan, niin minähän sain vain yhden karkin. Sellaisen keltaisen, jota kukaan ei halua. Koliikki-itkun keskellä omasta ulkonäöstä huolehtiminen on tasan viimeinen asia, joka juolahtaa mieleen. Terveellisesti syöminen on kaukainen tavoite, paljon realistisempi on ylipäätään syöminen. Eilen päivälliseksi sain puolikkaan banaanirahkan. Söin sen yhdellä kädellä niin, että purkki oli lipaston päällä ja minä lusikoin nojatuolissa istuen menemään. Kun vauva lopulta illalla itkujen päätteeksi suostui nukahtamaan, niin sisäinen monsteri heräsi. Tartuin jääkaapin kahvaan ja vedin puoli kaappia siinä ovella seisten. Hyvä, etten ketsuppia imenyt suoraan purkista nälkääni.

Entäs ne 15 yrttiä, joita pitäisi kasvatella. Lähimmäksi niitä pääsee liesituulettimen päällä pituutta kovaa vauhtia kasvava valkosipulinkynsi, jonka parasta ennen oli joskus kymmenennen raskausviikon paikkeilla.

Elämään on oman hyvinvoinnin sijaan saapunut pieni vaatija. Hän vaatii rakkautta, ja maitoa, ja lisää rakkautta, ja hyssyttelyä, ja ennen kaikkea unta, johon häntä on mahdotonta vaivuttaa ilman äärimmäisiä toimia. Välillä tuntuu, että olisi helpompi opettaa kissaa hakemaan sanomalehti, kuin nukuttaa vauva. Välillä kissa jopa kirjoittaisi artikkelin helpommin siihen sanomalehteen, kuin pikkumies vaipuisi päiväunille. Luulen, että Pohjois-Korean Kim ja Yhdysvaltojen Donald saataisi helpommin leikkimään töpselihippaa, kuin vauva hiljentymään juuri silloin, kun äitin hermot alkavat vedellä viimeisiään. Ainut vauvan nukuttamista vaikeampi asia on Suomen jalkapallomaajoukkuen maailmanmestaruus, ja silti sekin tuntuu väillä todennäköisemmältä.

Ja mikä auttaa parhaiten ärsytykseen, väsymykseen ja vitutukseen? Oikein. Kunnon känni. Mutta koska viinin lipittäminen lapseni ainoana vanhempana on hyvin rajallista, niin perustin ystäväni kehotuksesta tämän blogin, ja nimesin sen hänen ideansa mukaan. Tarkoitus ei ole matkia Sini Arielia, joka on omalla osallaan ollut uranuurtajana tässä äitien kaapista tulossa, mitä äitiyden rankkuuteen tulee. Hatunnosto hänelle. Minun tarkoitukseni on kuitenkin varsin perisuomalainen; ihan vaan valittaa. Kun ei ole puolisoa, jolle valittaa, niin valitan blogille.

Tähän vinkumisen ja valittamisen loppuun haluan vielä sanoa, että en kuitenkaan vaihtaisi hetkeäkään, jotka olen saanut viettää ihanan poikani kanssa. Tai vittu, kyllä vaihtasin. Vaihtaisin pahimmat koliikki-itkut ja ilkeimmät mahanpurut ja suolaisimmat kyyneleet, jotka hän on joutunut alkutaipaleellaan kokemaan. Mutta yksi hyvä sekunti kantaa läpi tuhannen huonon. Yhdessä me olemme täydellisiä <3