Minä en sitten muutu!

Äitiys on maailma, jonka jotkut valitsevat, jotkut eivät. Joillekin se on seitsemän oikein, toiselle kolikonheittoa ja joku vain löytää itsensä kahden viivan kanssa kylppäristä täysin yllättäen. Jossain vaiheessa vain joistain valikoiduista yksilöistä tulee oman elämänsä pokemoneja, joita kohtalo heittää munasolulla päähän huutaen; ”valitsen sinut!!”

Minulle ne kaksi viivaa lavuaarin reunalla olivat yllätys. Punaista viivaa, ei semmoista Jari Sillanpään viivaa. Kylppärissä tärisevin käsin pitelin pissistä tikkua ja mietin, että ei saatana. Päätin, että minähän en sitten muutu. Päätin sen varmaan oikeasti jo siinä lavuaarin äärellä toista raskaustestiä tehdessäni (koska KUKAAN ei tee niitä vain yhtä!!). Minä en mihinkään hiton ryhmiin mene, en missään nimessä jaksa kiinnostua muista äideistä vain koska he ovat äitejä enkä todellakaan jaksa paasata mistään vaippatarjouksista ja tuttipulloista.  

Jaksoin taistella raskauden puoliväliin. Kätilö laittoi minut tuolloin synnytyspelkoisena HUS:in järjestämään Nyytti-ryhmään. Ryhmän idea on tuoda yhteen pelokkaat ensisynnyttäjät ja tarjota tietoa ja vertaistukea. Kuullessani tästä ensi kerran sain raivokohtauksen. MIKÄ HITON RYHMÄ? MINÄ EN MENE MINNEKÄÄN NYYTTÄRIRYHMÄÄN! Raivosin kätilölle. Minua pelottaa. Minua. Minun pelkoihini ei liity tippaakaan jonkun Pirkko-Liisan pelot. Pyysin välittömästi pyyhkimään nimeni listalta, jonne se oli alun perin laitettu sen koommin minulta kyselemättä.

Seuraavana päivänä nöyränä soitin kättärille takaisin, ja pyysin, että nimeni sittenkin laitetaan tuolle listalle. Mutta sen olin päättänyt, että mitään en siinä ryhmässä jaa. Siitä ei ole mulle mitään hyötyä. Minähän en muutu! Päätin, että säilyn samanlaisena, vaikka toosastani tuleekin ihminen pihalle. Tai tarkemmin ottaen vatsanpeitteiden läpi. Koska minähän en synnytä!

Vastoin kaikkia odotuksia ja pelkojani osallistuin myös yksin raskaana – ryhmään kerran kuussa. Hakeuduin tuonne itse, joka oli täysin luontoni vastaista. Oli elämäni pelottavampia hetkiä, kun kävelin Sörnäisissä kohti paikkaa, jossa vertaistukiryhmä kokoontui. Piritorilla pidettiin taas jotain elämänkoulun luokkaretkeä ja joku spurgu örisi perääni jotain ahteriini viittaavia, kohteliaisuuksiksi verhottuja, seksistisiä kommentteja. Yleensä olisin varmaan ärsyyntynyt, mutta nyt pistin vain tossua toisen eteen keräten kaiken rohkeuden, jonka kuppaisista, alkuraskauden väsymyksestä kärsivistä soluistani pystyin vain löytämään. Lopulta kauniisti katetun kahvipöydän ääreen samalle sohvalle istahdimme minä ja toinen tyttö. Toisen tytön raskaus ei vielä näkynyt. Ei oikeastaan minunkaan. Joku saattoi erehtyä luulemaan elopainoni kaarta vauvamahaksi, mutta pizzaa ja donitseja se vain oli. Saman kahvipöydän ääreen vastakkaiselle sohvalle istahti kolme äitiä, kaikilla mukelot kainalossa. Pienin oli vasta kolmekuinen, vanhin parivuotias. Istuin siinä höyryävän kahvikupin takana ja mietin kauhulla, että puolen vuoden päästä minä istuisin tuolla toisella sohvalla. Ainakin kuvainnollisesti. Ajatus tuntui yhtä kaukaiselta, kuin jos toiselle sohvalle olisi istutettu jonkun afrikkalaisen bimbobamboheimon puolalaston setämies ja minun olisi väitetty muuttuvan häneksi.

Sitten koitti tammikuu ja maailmaan tuli pieni ihme. Pienen pieni pojankloppi, joka imi vimmatusti tuttia viereeni kapaloituna. Ja minä muutuin.

Nykyään en enää vanno, etten muutu. Tiedän, että muutun koko ajan. Nyyttiryhmän mimmit ovat olleet mukana monessa suossa ja tarponeet henkisesti kanssani läpi aikamoisen kasan sitä itseään. Siinä, missä alussa vannoin, ettei yhdenkään Pirkko-Liisan raskaushömpötykset kiinnosta, niin yhtäkkiä olenkin osa aivan mahtavaa mammaporukkaa, josta on tullut minulle eräänlainen happinaamari, kun tuntuu, että kurjuuteen tukehtuu. Eikä yhdenkään heistä nimi ole Pirkko-Liisa. Ystävieni kanssa meillä on omat watsappryhmämme meille lapsellisille, jossa vertaistuemme toisiamme, eli jauhamme sachaissea. Kierrän kirpputorilla jo tottuneesti lastenvaatteet ja osaan sanoa, minkä kokoisia vaatteita lapseni käyttää (sen sijaan, että vastaus olisi vain, että tosi pieniä). Olen yhä sitä mieltä, että kaikki vauvat ovat syntyessään aika rumia, mutta muuttuvat nykyään kyllä jo ihan suloisiksi muutaman päivän ilmaa hengitettyään. Koiranpennut on kuitenkin vielä söpömpiä kuin vauvat. Nykyään näyttäisin sille Piritorin elämänkoulun urpålle pitkää naamaa, jos hän kommentoisi persasutani. Ehkä hymähtäisin vihaisesti. Ken tietää. Raskauden levittämä takakonttini ei ole sen koommin kuitenkaan saanut kommentteja.

En missään vaiheessa raskautta päässyt siihen vaaleanpunaiseen raskauskuplaan, jossa jotkut elelivät. Silittelivät vatsojaan ja ostelivat pienen pieniä tossuja. Minä valitin lonkkia ja haaveilin kauppareissulla Fazerin sinisestä ja pyörätuolista. Sen sinisen sainkin. Ja siitä levinneestä takakontista päätellen niitä meni enempi kuin yksi. En myöskään äidiksi tultuani ole ihan kaikkiin niihin hömpötyksiin lähtenyt, joihin minun vannottiin vajoavan. Monet sanovat, että raskausvatsaa tulee ikävä. Ei tule! Ihan riittävän keskivartalolihava olen muutenkin. Enkä ihan täysiä lähtenyt niihin mammaryhmiin. Eräällä äitikahvilla eräs mamma kertoi, että he miehen kanssa aina kyselivät, millainen kakka pienellä on tullut. Ymmärrän vielä tiettyyn pisteeseen, että kerrotaan vaikka, jos armoton nororipuli iskee. Mutta että ulosteen koostumus on kahvipöydässä sään sijaan joka-aamuinen keskusteluaihe. Sitä en ymmärrä. Viimeinen silaus oli, kun samainen äiti kertoi, että he ottavat vaippojen sisällöistä kuvia, jotta ei tarvitse selittää, voi vaan näyttää. En käynyt enää heidän kanssaan kahvilla.

Välillä sitä pysähtyy miettimään, että millanen kaiffari minusta nyt on sitten tullut. Ystäväni Hennan sanat lämmittivät, kun hän kuunteli avautumistani itseni menettämisestä: ”sinä koet ehkä muuttuneesi täysin, mutta me muut näemme asian niin, että sinä olet edelleen sama Heri, ja nyt sulla vaan on lapsi”. Vaikka siis muutun, niin täällä ollaan!

Tähän loppuun todettakoon, että en varmasti ikinä tule ymmärtämään sitä vaippojen valokuvausta, mutta pakko myöntää, että alla oleva kuva kakkaa puskevasta pikkumiehestä naurattaa joka kerta!!

<a href="https://www.bloglovin.com/blog/19434003/?claim=bk6m5t3etdu">Follow my blog with Bloglovin</a>