Kevättä rinnassa!

Vuosi sitten kävi niin, että oli kevät, minulle tarjottiin salmiakkia, minä olin hölmö ja laitoin peliin koko elämän. Abauttiarallaan näet vuosi sitten tulin raskaaksi.  Tosin jos ihan tarkkoja ollaan, niin raskausviikkoja lähdetään laskemaan edellisten kuukautisten loppumisesta, mutta munasolunpirulainen irtoaa vasta pari viikkoa tämän jälkeen, joten vaikka minullakin näillä main oli menossa raskausviikot yks ja kaks, niin en kuitenkaan ollut raskaana.

Kevät on täällä, niin kuin viime vuonnakin. Tänä vuonna en vain kanna pientä solumöykkyä kupeitteni suojassa, vaan työntelen menemään ihan kokonaista vauvayksilöä vaunuissa. Ja nyt niitä vaunulenkkejä tekee mielellään, kun saa painella menemään pitkin keväisiä katuja ja bongailla leskenlehtiä ja koloistaan nousevia spurguja nauttimassa aamukaljaa metroasemalla auringon helliessä talven valkaisemia suomalaisia.

Kevättä rinnassa - sanonta iski minuun toissa päivänä samalla volttimäärällä, kuin olisin haarukkaa tunkenut pistorasiaan. Tukka hulmuten kuljin pitkin lakaisukoneen minulle puhdistamaan tietä kuin koko katu olisi ollut eteeni levitetty punainen matto. Vaunuissa minulle hymyili ilman itkupotkuraivareita aiheuttavaa talvinuttua maailman suloisin pikkumies. Lumen alta paljastunut koirankakka paistatteli päiväänsä kadunvarressa. Ake, Make, Pera ja mä vetivät aamuauringossa pirkkakaljojaan, kun painelin ohi metroon. Metro hissi toivotti minulle hyvää matkaa. Ai kun ihanaa. Ihanan kohtelias hissi. Kevät on kyllä ihmisen toiseksi parasta aikaa. Parasta aikaa on kesä. Kevät on kuin kesän aatto. Hyvä fiilis leviää luihin, ytimiin ja jokaiseen pakkasen raiskaamaan soluun kasvoillani ja väkisinkin vähän hymyilyttää.

Kevät on myös täynnä ihania juhlia. Pikkumiehen nimijuhlia juhlittiin eilen. Paikalla oli perhettä ja ystäviä. Nimen näin epävirallisesti juhlissaan saanut jälkikasvuni hurmasi neuletakissaan kaikki naiset. Vanhempi mummoni ei edes enää jaksanut päivitellä sitä, että juhlimme nimijuhlia emmekä ristiäisiä. Hän oli näet alun perin kovin huolissaan siitä, että jos lapsi ei ole kirkon kirjoissa, niin onko hän käytännössä edes olemassa? Mitä, jos minä kuolen, niin miten hän saa tietää isänsä nimen, jos ei pääse sitä niistä kirkon kirjoista etsimään? Lohdutin mummuani, että nykyään maistraatti pitää huolen tästä kirkon velvollisuudesta, eikä sitä isän nimeä sieltä kirkon kirjoista löytyisikään. Sen lisäksi näet, etten itse kuulu kirkkoon, niin en kyllä ole sen enempää papillekaan käynyt ripittäytymässä ja sepostanut jokaista seikkailuani. Ei olisi ave mariat riittäneet aina niiden seikkailujen silottamiseksi!

Pian on yksi kevään merkittävimmistä juhlapäivistä. Ei, ei vappu. Tänä vappuna katselemme kotona tappava ase – elokuvat, ihan nostalgiamielessä. Juon alkoholitonta simaa ja metsästän keskenäni kielellä simamukista rusinoita. Tätä fiksun näköistä touhua tarkkaillessa ei liene epäselvää, miksi olen sinkku! Olen kuitenkin päättänyt, että ensi vuonna puen pikkumiehen kunnon vappuvermeisiin. Tilaan netistä hyvissä ajoin jo talvella pienen musta peruukin, ja sellaisen susikarvaviitan, oikein paksun ja muhkean (älkää nyt repikö pelihousujanne. TEKOsusikarvaviitan!). Puen pojan mustaan ja lainaan tutun valkoista paimenkoiraa. Pikkumiehestä tulee Milo Snow – the bastard of Mellunmäki. Ja tiedoksi kaikille teille, jotka ette seuraa game of thronesia. Sivistäkää itseänne ennen ensi vappua!

Vappu ei kuitenkaan ole yksi niistä juhltapyhistä, jota fiilistelen. Tai fiilistelin. Äitienpäivä on ovella. Ihka ensimmäinen sellainen minulle. Niitä epämääräisiä väkerryksiä, makaroniaskartelua ja naapurin kukkapenkeistä pöllittyjä tulppaaneja odotellessa sovimme, että lähdemme syömään. Mummoni (toinen, ei se kirkon kirjoja lueskeleva) halusi tarjota. Kiva. Ehdotin kreikkalaista ravintolaa. Perushyvää ruokaa, ja kuka ei tykkäisi välimeren mauista. No, näemmä mummoni. ”Me ei syödä kreikkalaista” oli vastaus, kun ehdotin ravintolaa. Viime vuonna olimme yhdessä kiinalaisessa. Se ei myöskään kuulemma kelpaa, he eivät syö kiinalaista. Huomautin mummolleni ystävällisesti, että eihän hän ole koskaan edes maistanut kiinalaista, sillä he valitsivat ukin kanssa laajalta listalta syötäväkseen SVEITSINLEIKKEEN RANSKALAISILLA. Äidilleni mummo oli puhelimessa kuulemma todennut, että eihän siellä uskaltanut oikein mitään tilata, kun ei tiedä mitä koiraa ne siihen ruokaan laittaa. Niinpä niin. Ei mennä siis kiinalaiseen.

Äitienpäivän ravintolavalinnasta on nyt noussut keskelle otsaani taas se tatti. Tai ehkä kevään kunniaksi korvasieni, joita on muuten ruvennut jo eteläisemmässä Suomessa maasta puskemaan. Oli mikä sieni hyvänsä, on v-käyräni pian ravintolan valinnasta jo niin korkea, että ajan varmaan koko porukan Itäväylän Teboilille syömään. Sieltä saa LEIKKELEITÄ! Samalla voisi katsastaa auton.

Edes äitienpäivän aiheuttama etukäteisahdistus ei kuitenkaan vedä vertoja sille kauhulle, joka on vielä edessäpäin. Ikkunoiden pesu. Talvella säkkipimeässä värjöttäessä on ihan sama, missä kunnossa ikkunat ovat. Mutta kevätauringon heittäessä ensisäteensä parvekelaseihin paljastuu karu totuus. Ja ikkunoiden pesu ei todellakaan ole allekirjoittaneen suurimpia vahvuuksia. Vuodesta toiseen maalaan nätit, harmaat rannut ikkunoihin niin, että pilvisellä säällä ne on kyllä ihan kivan näköset, mutta auringon paistaessa tekee mieli lyödä jollain kättä pidemmällä jokaista ikkunaa. Salaa märissä päiväunissani haaveilen siivoojasta. Tai ikkunanpesijästä. Molemmista. Ja ehkä sellaisesta komeasta, jota olisi kiva sohvan pohjalla tillotella. Lopulta ajatuksissani katselen, kuinka alaston Sami Kuronen pesee parvekelasejani ja minä nautin aamulatteani sohvalla onnellisena hymyillen. Se olisi paras äitienpäivälahja ikinä!

Hyvää kevättä kaikille! Ps. Sami, ota yhteyttä 😉