”Mites miesrintamalla?” kysyy ystäväni laittoman
hyvänmakuisen lattekahvin äärellä, jota normaalista poiketen juon lämpöisenä.
Millä miesrintamalla? Peilistä tuijottaa takaisin sellainen nainen joka aamu,
että eturintaman ja minun miesrintamani välillä, jos olisi pitänyt valita, niin
jono olisi muodostunut siihen tykinruoaksi – kyltin kohdalle. Peilissä ei
aamuisin enää tervehdi minä, vaan manaattia tai jotain muuta WWF:n
rahakeräysten vedessä asuvaa keulakuvahahmoa muistuttava otus. Silmänaluset
roikkuvat kuin kivespussit väsymyksestä hiukan verestävien mollukoiden alla.
Silmälasien puhdistuksesta on tullut viikottainen – ei päivittäinen tehtävä, ja
päivän 6 koittaessa on jo pikkusen vaikea nähdä rasvaisten ikkunoiden läpi
yhtään mitään, joka toki on ihan huojentavaa, sillä se helpottaa oman
kuvajaisen tarkastelua. Jos peilikuva erehtyy hymyilemään, on kyseessä
ennemminkin omalle jälkikasvulle kohdistuva teennäinen irvistys, jonka ohessa
huomaa, että hampaathan unohtui näköjään illalla pestä, kun hampaan välistä
pilkistää kurttuinen salaatinlehden pala iltapalaksi nautitusta
lounassalaatista.
Niin että hirveästi ruuhkaa ei tosiaan miesrintamalla ole.
Eikä ihme. Olen 2,5-kuisen pienen miehen ainut vanhempi. Minusta on tullut se
sana, joka aiheuttaa väkisinkin lähinnä negatiivisia mielikuvia. Olen yh-äiti.
Yksinhuoltaja on sanana jotenkin kunnioittavampi. Siitä tulee mieleen
selvitytyjä, joka tiukan aikataulunkin puitteissa kasvattaa mallikansalaisia,
käy joogassa, jumpassa, leipoo, tekee kotona luomuruokaa, kasvattaa
vähintäänkin viittätoista eri yrttiä ikkunalaudalla ja pystyy lonkalta osallistumaan
keskusteluun soteuudistuksesta. Yh-äiti sen sijaan on lähiön harmaalla
kerrostaloparvekkeella röökiä posket lommolla vetävä, elämään kyllästynyt ’mutsi’,
joka sitoo lainehtivat, kananpersausta muistuttavat hiuksensa jenkkihuivilla ylös,
miettii mitä roiskeläpän päälle tänään päivällisellä heittäs ja kysyttäessä
soteuudistuksesta miettii, että siis sulkeeko ne terveysasemat vai mitä hittoo
häh en tajuu.
Haluisin olla yksinhuoltaja. Haluaisin syödä hyvin, liikkua.
Haluaisin näyttää freesiltä, vaikka raskauskiloja (ja ihan vaan elämänkiloja)
onkin jäänyt sen verran, ettei merihädässä tarvitsisi heittää pelastusrengasta –
se alkaa olla jo vakiovaruste tässä mallissa. Olisi kiva, kun tukka tuoksuisi shampoolta ja
elämä ruusuiselta. Ajattelin ennen vauvan saamista, että sellainen äiti minusta
tulee.
Ja tässä sitä ollaan. Yritystä on toki ollut. Viime viikolla
yritin tehdä makaronilaatikkoa. Ensimmäinen satsi makaroneja paloi pohjaan. No,
sattuuhan sitä. Onneksi on toinen pussi. Lopputuloksena makaronilaatikkoni oli
niin ylikypsää, että kyseessä oli ennemminkin makaronimössö, johon oli sotkettu
vähän liian vähän maustettu soijarouheseos ja viimeisiään vetävä sipuliparka.
Seuraavana päivänä ostin valmisruoan. Taas.
En tajunnut edes raskausaikana, kuinka paljon vauva voikaan
sitoa. Siis fyysisesti. Henkisesti varauduin toki siihen, että humputtelut on
hetken aikaa humputeltu ja pankissa oli univelalle riittävä luotto. Mutta en
ikinä olisi arvannut, miten rankkaa tämä fyysinen läsnäolo on. Ja koska
äitiyden nallekarkit eivät koskaan mene tasan, niin minähän sain vain yhden
karkin. Sellaisen keltaisen, jota kukaan ei halua. Koliikki-itkun keskellä
omasta ulkonäöstä huolehtiminen on tasan viimeinen asia, joka juolahtaa
mieleen. Terveellisesti syöminen on kaukainen tavoite, paljon realistisempi on
ylipäätään syöminen. Eilen päivälliseksi sain puolikkaan banaanirahkan. Söin
sen yhdellä kädellä niin, että purkki oli lipaston päällä ja minä lusikoin
nojatuolissa istuen menemään. Kun vauva lopulta illalla itkujen päätteeksi
suostui nukahtamaan, niin sisäinen monsteri heräsi. Tartuin jääkaapin kahvaan
ja vedin puoli kaappia siinä ovella seisten. Hyvä, etten ketsuppia imenyt
suoraan purkista nälkääni.
Entäs ne 15 yrttiä, joita pitäisi kasvatella. Lähimmäksi
niitä pääsee liesituulettimen päällä pituutta kovaa vauhtia kasvava valkosipulinkynsi,
jonka parasta ennen oli joskus kymmenennen raskausviikon paikkeilla.
Elämään on oman hyvinvoinnin sijaan saapunut pieni vaatija.
Hän vaatii rakkautta, ja maitoa, ja lisää rakkautta, ja hyssyttelyä, ja ennen
kaikkea unta, johon häntä on mahdotonta vaivuttaa ilman äärimmäisiä toimia.
Välillä tuntuu, että olisi helpompi opettaa kissaa hakemaan sanomalehti, kuin
nukuttaa vauva. Välillä kissa jopa kirjoittaisi artikkelin helpommin siihen
sanomalehteen, kuin pikkumies vaipuisi päiväunille. Luulen, että Pohjois-Korean
Kim ja Yhdysvaltojen Donald saataisi helpommin leikkimään töpselihippaa, kuin
vauva hiljentymään juuri silloin, kun äitin hermot alkavat vedellä viimeisiään.
Ainut vauvan nukuttamista vaikeampi asia on Suomen jalkapallomaajoukkuen
maailmanmestaruus, ja silti sekin tuntuu väillä todennäköisemmältä.
Ja mikä auttaa parhaiten ärsytykseen, väsymykseen ja
vitutukseen? Oikein. Kunnon känni. Mutta koska viinin lipittäminen lapseni
ainoana vanhempana on hyvin rajallista, niin perustin ystäväni kehotuksesta
tämän blogin, ja nimesin sen hänen ideansa mukaan. Tarkoitus ei ole matkia Sini
Arielia, joka on omalla osallaan ollut uranuurtajana tässä äitien kaapista
tulossa, mitä äitiyden rankkuuteen tulee. Hatunnosto hänelle. Minun
tarkoitukseni on kuitenkin varsin perisuomalainen; ihan vaan valittaa. Kun ei
ole puolisoa, jolle valittaa, niin valitan blogille.
Tähän vinkumisen ja valittamisen loppuun haluan vielä sanoa,
että en kuitenkaan vaihtaisi hetkeäkään, jotka olen saanut viettää ihanan
poikani kanssa. Tai vittu, kyllä vaihtasin. Vaihtaisin pahimmat koliikki-itkut
ja ilkeimmät mahanpurut ja suolaisimmat kyyneleet, jotka hän on joutunut
alkutaipaleellaan kokemaan. Mutta yksi hyvä sekunti kantaa läpi tuhannen
huonon. Yhdessä me olemme täydellisiä <3
No comments:
Post a Comment