Tervetuloa naiseuteni hautajaisiin!

Vaikka olen äiti, olen hyljännyt lapseni. Kylmästi ja julmasti. Jätin hänet yksin kuolemaan ja lähdin menemään. Siis vauvan mielestä. Omasta mielestä laskin vauvan leikkimatolle ja lähdin käynnistelemään kahvikonetta (joka muuten on osoittautunut tämän huushollin kallisarvoisimmaksi kapistukseksi. Saa hätätapauksessa kahvin sekaan enemmän poweria vain nappia painamalla. Espresso on parasta huumetta!). Kun lopulta nyt sain kahvikupin, tuon luojan luoman elämän eliksiirin, nenäni eteen, niin ajattelin kertoa vähän viime päivistä. Varsinkin, kun jälkikasvuni pilkkii menemään nyt sitterissä, joten en uskalla liikahtaa mihinkään. Jos keinuva liike lakkaa, on se päikkärien loppu!

Olen viime päivinä viettänyt sujuvasti oman naiseuteni hautajaisia. Surrut, juonut kakkukahveja ilman kakkua ja murehtinut menemään, niin kuin hautajaisissa kuuluu tehdä. Kaikessa hiljaisuudessa ja aika yksin, pukeutuen mustaan ja niihin ainoihin vaatteisiin, jotka minulle mahtuvat. Muistan, kuinka joskus halusin näyttää kivalta, kun lähdin ulos. Sipaisin lilaa luomeen ja helmiäistä huuleen.  Nyt sipaisen enää perusvoidetta lapseni persposkiin.

Minusta on pikkuhiljaa tullut se, jota pelkäsin. Vain äiti. Äiti tahdoin ollakin, mutta en ’vain’ äiti. Nyt kuitenkin huomaan kulkevani ruokaostoksilla leggingseissä (leggings are not pants!) ja hupparissa pikkuhousujeni rajat nätisti leggingisien läpi vilkkuen. Eilen onnistuin jopa poistumaan talosta noissa samaisissa vetimissä niin, että bussipysäkillä tunnustelin, että mikäs tämä raikas viima on, joka perskankkuani hivelee. Se oli trikookledjuissani olevasta reiästä sisään puskeva tuulenvire. Ja ei muuta kuin takaisin kotiin vaihtamaan. Lopulta epätoivoisena kiireessä kaivelin likapyykkikorista sinne eilen laittamani housut ja totesin itsevarmasti niitä nuuskutellen, että kyllähän nää nyt vielä päivän pari menee.

Mutta kuten kuka tahansa tyylilleen uskollinen ’vain äiti’, lapseni on aina viimeisen päälle laitettu. Hänellä on puhtaat ja toisiinsa mätsäävät vaatteet, jotka tuoksuvat raikkailta. Pieni body on suunnilleen silitetty ja valkoiset sukat hohtavat puhtauttaan (ellei käy niin kuin minulle toissa päivänä keittolounaalla, kun heilautin mukulan monoa kasvissosesoppaani. Silloin sukka on keltainen).

En enää meikkaa. Tähän on kyllä myös ihan järkevä syy. Tiedättekö, kun siellä meikkien takana on se pieni purnukan kuva, jossa on joku luku ja M. Se on parasta ennen avaamisesta. Luku ennen ämmää kertoo kuukausista. Yleensä luku on 12. Laskeskelin tuossa, että viimeisimmän ostamani meikkivoiteen takaa pitäisi ennen sitä ämmää löytyä luku 48+, jotta tuote olisi vielä kunnossa. Minulla on jopa tallella meikkivoidetuubi, jonka sain ennen kuin muutin tähän asuntoon. Ja olen asunut tässä yli KUUSI VUOTTA! Eli ei niinkään väliä, että mistä näkövinkkelistä sitä katsoo. Meikkini alkoivat olemaan ympäristölle vähintäänkin myrkyllisiä ja mahdollisesti syövyttäviä, potentiaalisesti hengenvaarallisia, eikä yhdenkään naisen, edes ’vain äidin’ tulisi enää käyttää niitä. Niinpä suoritin operaatio täystuhon ja kippasin kaunistautumisvälineeni roskapussiin (joita on muuten täysiä kertynyt neljä. Pitäisi varmaan joskus käydä viemässä pihalle!). Niin lähti kauneus talosta kuin kuppa Töölöstä.

En myöskään ole jaksanut enää ajella säärikarvoja. Kuka niitä katselee, ja ihan kiva, kun tiheä jalkakarvoitus vähän lämmittääkin talvisina kevätpäivinä. Leggingsit on niin ohkaset. Tässä vaiheessa täytyy myös todeta, että parhaissa terässäänkin oleva venus tylsistyisi välittömästi, kun kohtaisi silottoman sääreni. Ja säärikarvojen ajelu raivaussahalla saattaisi olla vähän raju veto. Antaa kaikkien kukkien kukkia ja kaikkien karvojen kasvaa!

Sen lisäksi, että pukeudun lähinnä lumppuihin ja rätteihin, enkä enää maalaa naamaani kauniimmaksi, niin kuntoni on romahtanut. Siis en rehellisesti ole ikinä ollut näin heikossa hapessa. Pelkkä ajatus liikunnasta saa soluni itkemään hikeä ja hengitykseni kiihtymään. Katselen kateellisena rollaattorien kanssa kulkevia mummoja ja mietin, että pääsisipä kävelemään yhtä nopeasti. Selkää jomottaa (kiitos alati kasvavan sylitakiaisen) ja reidet huutavat hoosiannaa ja kaiken maailman muita kirkollisia säkeitä, kun jakkaralle pitäisi nousta. Ruokakassien kanto on jokaviikkoinen kahvakuulatreenini, ja raskas sellainen! En minä ennenkään tikissä ollut, mutta nyt tämä on jo huolestuttavaa.

Eilen kävelin bussille ja mietin, että jos bussi nyt tulisi, niin en juoksisi. Ei siksi, että seuraavahan tulee ihan pian, niin kuin jotkut tuppaavat ajattelemaan. Minä en juoksisi siksi, että nilkkani varmasti irtisanoutuisivat parin juoksuloikan jälkeen ja pannuttaisin väkisinkin mitä luultavimmin komean ilmalennon saattelemana. Okei, ei mitään ilmalentoja. Lyyhistyisin maahan kuin sairaskohtauksen saaneena, joku soittaisi lanssin ja siinä olisi sitten seliteltävää, että en minä mitään kuolemaa tee, kun vähän vaan on kisakunto heikohko.

Lähden huomenna käymään Tallinnassa. Ajattelin tehdä tästä kauneudenhakureissun. Ostan parit meikit, joilla kaunistaa arjen rassaamaa kuontaloa ilman ympäristöriskejä. Ehkä jotkut housut, joiden läpi ei paista pikkuhousujeni kuosit. Ja vaikka pikkuhousujakin, koska aikuiseksi ihmiseksi mulla on yllättävän paljon sellaisia pikkuhousuja, joissa on typeriä kuoseja, jotka näkyvät leggingiesnkin läpi. Nappaan mukaan myös punkkua, sillä pungertaessani niitä housuja päälle ja maalatessa tärisevin käsin rajoja silmäluomiin, on ihan suotavaa pehmittää näkymää seitinohuella päiväkännillä. Pienissä punaviinihuuruissa kun pikkuvirheet eivät niin haittaa!

Nyt viivaa vanhusten kanssa Mellunmäen asfaltoiduilla radoilla, eli vaunulenkille katsomaan, josko tänään päihittäisin jonkun ikäihmisen vauhdissa!