Ole nyt *kirosana* hiljaa! Näin huusin lapselleni viime viikonloppuna, kun yritin varmaan kolmatta(tuhannetta) varttia laittaa pientä ihmistä nukkumaan. Pikkumiehen silmät kirjaimellisesti pyörivät päässä, kun niin paljon väsytti. Mutta ei voinut nukkua. Ei. Olin tarjonnut jo maitoa, sosetta, panadolia, tsekannut vaippatilanteet ja hyssytellyt menemään niin paljon, että huulia kuivasi. Ja kaveri vain itki ja söi omaa jalkaansa. Vatkasin vaunuja menemään parvekkeella niin paljon, että kyydissä ollut kermapurkki olisi puskenut pihalle tiukkaa vaahtoa. Ja sitten sanoin sen. Ole vittu hiljaa.
Tämä on tabu. Näin ei saa sanoa. Vauvat ovat pieniä. Ne ovat hauraita. Vauva ei koskaan itke turhaan. Vauvat tarvitsevat rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa. No hei, en minäkään itke turhaan. Minäkin olen ihan perushauras, pikkusen vinksahtanut ja hitokseen väsynyt yh-äiti. Minäkin tarvitsen rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa. Sen sijaan heijailen päivittäin parvekkeella yhteensä pari tuntia pienokaista uneen, jotka kestävät max 20 minuuttia kerralla. Jep. 20 minuuttia. Sitä edeltää vähintään 40 minuuttia väsynyttä rääkymistä, tutin sylkemistä, kääntymistä, raivoamista ja satunnaisia pieruja, jotka saavat minut aina tarkastamaan vaipan uudestaan.
En tykkää siitä äitikortista, joita jotkut hiekkalaatikolla ahkeraan viihtyvät, kotiäidin unelma-ammatissa elävät, maailmankaikkeuden valaisemat ihmiset viljelevät. "Sä et voi tietää, kun sulla ei ole lapsia". Tämä lause saa karvat nousemaan käsivarsilla pystyyn ja ohimosuonen pullistumaan kuin Ron Jeremyn molo 80-luvulla. Kyllä ihminen voi ymmärtää monia asioita, vaikkei hänellä lapsia olisi. Ei äitiys ole suuri salaisuus, pandoran lipas, joka vain lisääntymiskykyisille avataan. Monet asiat kykenee ymmärtämään ihan perus empatialla. Mutta yksi asia on, jota on kyllä todella vaikea ymmärtää. Voisin sanoa, että mahdoton, mikäli ei ole sitä kokenut. Allekirjoitan tämän täysin, sillä ennen omaa äitiyttä minulla ei ollut minkään maailmanluokan hajua siitä, mitä on äitiväsymys. Sitä ei voi ymmärtää, ennen kuin omalle kohdalle osuu.
Äitiväsymys ei ole vain fyysistä väsymystä, vaikka toki neljän tunnin yöunilla neljättä kuukautta vetäessä täytyy sanoa, että pirteämpikin aamuja on toki ollut. Äitiväsymys on myös henkistä väsymystä. Se on sitä, kun on vaan ihan hiton loppu, mutta jos joku kysyy, että mihin tarkalleen, niin ei osaa oikein vastata. Tähän kaikkeen. Tähän sotkemiseen, pilttiin, päikkäriraivareihin, vaippaihottumaan, koliikkiin, maissinaksuilla yhteen liimattuihin housunlahkeisiin (kyllä, se aine on muuten vahvempaa kuin yksikään erikeepper tai supermaxglue!) ja ainaisiin suositusten tonkimisiin ja neuvoloiden ohjeisiin. Itse olen lopen kyllästynyt myös siihen, että aivoni tuntuvat toimivan koko ajan säästöliekillä. Ihan kuin moottorista löytyisi tehoja vaikka kuinka, mutta mennään ykkösvaihteella, kun eihän tässä viitsi hötkyillä. Kaaoksen hallinta vie yksinkertaisesti muutenkin niin paljon energiaa, ettei loppujen lopuksi olisi edes kykeneväinen sen kummempaan, ihan on siinä iltapalan valinnassa riittävästi haastetta.
Arkisista haasteista tulee herkästi mission impossibleja. Tin tin ti ti tin tin ti ti tidididiiiii (joo, toi on se melodia, got it?). Tänään tein itselleni iltapalaksi annoksen nuudeleita, jotka onnistuin heittämään komeassa kaaressa keittiön lattialle. Eipä tainnutkaan olla nälkä ei. Jalkapöytäni poltin siinä samassa rytinässä, mutta mitäpä pienistä, en minä kenkiä olisi halunnutkaan laittaa jalkaan, ilmakylpy on ihan kiva. Toissapäivänä meinasin kutsua poliisit, palolaitoksen, puolustusvoimat ja Batmanin paikalle, kun joku samperin teini oli parkkeerannut isin volvon niin lähelle omaa autoani, että olisin saanut raskauskiloistani tiputtaa sellaiset 90 kg, että olisin mahtunut autoon kuskin ovesta. Sen sijaan kampesin gebardin ketteryydellä pelkääjän paikalta sisään samaan aikaan, kun ystäväni Mona nauroi katketakseen auton vierellä. Ketterä kuin kuuskymppinen. Kyllä otti pannuun ne kundit.
Äitiväsymys on myös sitä, kun synkimpinä hetkinä tummat pilvet sumentavat tajunnan, ja tekisi vain mieli luovuttaa. Ystäväni sanoi, että hänen keinutellessaan raivoavaa esikoistaan päikkäreille hänelle tuli yhtäkkiä sellainen ajatus, että voisipa vain työntää vaunut hankeen. Sillä tavalla, että vaunut kaatuisivat. Olisiko vauva edes hetken hiljaa, jos säikähtäisi sitä? Toinen äiti sanoi, että nipisteli itseään, kun ei saanut vauvaa lopettamaan huutoaan. Häiritsi omaa mieltään vielä ikävämmällä pahalla. Yhden jos toisenkin kerran olemme vitsailleet, että nyt menee mukula Torin annetaan-palstalle, tai jos ei sinne, niin ainakin halvalla lähtee. Itse mietin joskus miten ihanaa olisi vain laittaa huutava nyytti parvekkeelle vaunuihin, pukea ulkovaatteet ja painella jonnekin, jossa on hiljaista. Ihan vaikka tohon lähimetsään jonkun kaatuneen puunrungon päälle istumaan ihan yksin ylhäisessä hiljaisuudessani. On myös niitä hetkiä, kun mietin, että miten hitossa päädyin tähän pisteeseen? Siis minähän olin ihan onnellinen, ennen kuin kusin siihen pirun tikkuun ne kaksi viivaa. Minulla oli paljon ystäviä, kävin ulkona ja nautin elämästä. Painoinkin 15 kiloa vähemmän. Ja yhtäkkiä olen tässä ja haaveilen istuvani talvipakkasilla jonkun kannon nokassa ihan yssikseni.
Kävin tänään ystäväni kanssa Itiksessä kahvilla, sämpylällä ja muffinssilla, joita kumpikaan ei myönnä jälkikäteen syöneensä. Mietimme tätä yhteen ääneen. Välillä kaikki päivät tuntuvat vain toistavan itseään. Kun illalla menee nukkumaan ja aamulla herää, niin alkaa sama päivä. Samat rutiinit, samat taistelut, raivarit, päikkärit ja puklut. Ja koska on kesä, niin jopa ne samat saamarin telkkariohjelmat, koska kesällä ei tule muuta kuin uusintoja. Paitsi kaunarit. Niiden suosion on pakko perustua kaikkiin äitiyslomaa viettäviin ämmiin, jotka puolivahingossa alkavat tillottamaan juonteenkäänteitä töllöttimestä, kun muutakaan ei tule. Ja pam. Olet koukussa! Kohta huomaat kertovasi lapsillesi, että aloit seuraamaan sarjaa jo silloin 20 vuotta sitten, kun pikkutyyppi vielä keinutteli sitterissä menemään. Sinänsä toki kaunaritkin ovat jatkuvasti samaa shittiä, vain hitaammalla syklillä. Samat parit vuodesta toiseen naivat toisensa. samat näyttelijät kuolevat ja tulevat takisin. Mutta Ridge ja Brooke neljäever!
Äitiväsymys on yh:na ehkä vielä piirun verran rankempaa. Kun käpy palaa karrelle ja tekee mieli alkaa viskomaan iittalaa seinään, niin niin ei voi tehdä. Kukaan ei tule ja laske lautasia kädestäni. Tiedän sen. Ja jos tulisi, niin se vasta pelottavaa olisi, koska meillä ei asu muita. On pakko pitää jollain tavalla kuuppa kasassa, vaikka kuinka ottaisi ohimoon. En sano, että vain yh-äiti voisi kokea äitiväsymystä. Ei todellakaan. Äitiväsymystä kokevat kaikki äidit. Joinain hetkinä äitiys on parasta maailmassa, ja seuraavana tekisi mieli pakata kamat ja muuttaa Bermudalle ja toivottavasti upota siellä jonkun laivan mukana niin, ettei yksikään neuvolan täti, äitikerho, kirjakerho tai puhelinmyyjä enää löytäisi. Pelkään sitä, että kun Milo ensimmäistä kertaa puraisee, niin en osaa ottaa asiaa aikuismaisesti, vaan puren takaisin. Tai vähintäänkin käperryn johonkin nurkkaan itkemään. Jostain syystä voin nähdä tämän täysin selvästi. Eilen vollasin viisi minuuttia silmiä päästä, kun näin kuvan vuosi sitten pois nukkuneesta koirastani television ruudullani. Huutaa vollotin hetken, keräsin taas itseni, laitoin tiskit koneeseen, pesin hampaat ja painuin meikit silmillä nukkumaan, koska en löytänyt meikinpoistoliinoja, enkä jaksanut läträtä vedellä. Sitä hajoaa atomeiksi, vetää vähän henkeä ja räät poskionteloihin ja jatkaa askareita, koska on pakko.
Kaikki äidit käyvät näitä ajatuksia läpi. Äitiväsymystä on kovin vaikea ymmärtää, ennen kuin sen kokee itse. Välillä on vain niin väsynyt arkeen, että pienikin vastoinkäyminen synnyttää niin hervottoman paskanmyrskyn, että tuntuu, ettei siitä fiiliksestä pääse yli. Moni kokee olevansa huono äiti näitä hetkinä. Totesin kuitenkin ystäväni Katan kanssa teekupin äärellä maailmaa parannellessamme, että hyvä äiti ei ole se, joka näitä fiiliksiä ei koe. Hyvä äiti on se, joka ymmärtää, että nämä tunteet kuuluvat äitiyteen, muttei kuitenkaan myy lastaan torissa tai rakenna pikkulapsesta lumiukkoa tai linnunpelätintä. Vaikeinta tämä on varmasti heille, joilla ei ole vertaistukea. Jos ei ole ketään, kelle näitä tunteita purkaa, ei välttämättä ymmärrä, että samoja ajatuksia pyörii varmaan kaikkien äitien päässä. Toivottavasti tämä teksti tavoittaa edes yhden sellaisen, joka asian parissa painii. Voin vakuuttaa: ei hätää. Minäkin välillä vihaan tätä elämää, vihaan lapsia, vihaan munasoluja ja vihaan miehiä. Ei siinä ole mitään väärää! Huomenna taas rakastan lapsia, haluan miehen, haluan margaritan (sen pizzan JA sen juoman!) ja ovuloin.
Välillä on epätoivoisia päiviä ja iltoja, ja vielä epätoivoisempia öitä, jos ne sattuvat menemään valvoessa. Ja sitten tulee seuraava päivä, eikä muista koko väsymystä ja vitutusta ollenkaan. Sitä on äitiys vauvavuonna. Ailahtelevaa, vaikeaa, ihanaa ja kamalaa. Ensin sitä on ihan valmis myymään vaikka vasemman munuaisensa, että joku tulisi ja ottaisi vauvan muutamaksi minuutiksi. Ja seuraavana hetkenä jo antaisi mitä vaan, että saisi olla koko elämänsä siinä lattialla nauravan vauvan kanssa. Ettei se hetki ikinä loppuisi.
Brooke ja (vanha) Rigde 4ever. Ja Milo-mies ja mutsi 4ever. Sydän sydän. xxx
Tämä on tabu. Näin ei saa sanoa. Vauvat ovat pieniä. Ne ovat hauraita. Vauva ei koskaan itke turhaan. Vauvat tarvitsevat rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa. No hei, en minäkään itke turhaan. Minäkin olen ihan perushauras, pikkusen vinksahtanut ja hitokseen väsynyt yh-äiti. Minäkin tarvitsen rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa. Sen sijaan heijailen päivittäin parvekkeella yhteensä pari tuntia pienokaista uneen, jotka kestävät max 20 minuuttia kerralla. Jep. 20 minuuttia. Sitä edeltää vähintään 40 minuuttia väsynyttä rääkymistä, tutin sylkemistä, kääntymistä, raivoamista ja satunnaisia pieruja, jotka saavat minut aina tarkastamaan vaipan uudestaan.
En tykkää siitä äitikortista, joita jotkut hiekkalaatikolla ahkeraan viihtyvät, kotiäidin unelma-ammatissa elävät, maailmankaikkeuden valaisemat ihmiset viljelevät. "Sä et voi tietää, kun sulla ei ole lapsia". Tämä lause saa karvat nousemaan käsivarsilla pystyyn ja ohimosuonen pullistumaan kuin Ron Jeremyn molo 80-luvulla. Kyllä ihminen voi ymmärtää monia asioita, vaikkei hänellä lapsia olisi. Ei äitiys ole suuri salaisuus, pandoran lipas, joka vain lisääntymiskykyisille avataan. Monet asiat kykenee ymmärtämään ihan perus empatialla. Mutta yksi asia on, jota on kyllä todella vaikea ymmärtää. Voisin sanoa, että mahdoton, mikäli ei ole sitä kokenut. Allekirjoitan tämän täysin, sillä ennen omaa äitiyttä minulla ei ollut minkään maailmanluokan hajua siitä, mitä on äitiväsymys. Sitä ei voi ymmärtää, ennen kuin omalle kohdalle osuu.
Äitiväsymys ei ole vain fyysistä väsymystä, vaikka toki neljän tunnin yöunilla neljättä kuukautta vetäessä täytyy sanoa, että pirteämpikin aamuja on toki ollut. Äitiväsymys on myös henkistä väsymystä. Se on sitä, kun on vaan ihan hiton loppu, mutta jos joku kysyy, että mihin tarkalleen, niin ei osaa oikein vastata. Tähän kaikkeen. Tähän sotkemiseen, pilttiin, päikkäriraivareihin, vaippaihottumaan, koliikkiin, maissinaksuilla yhteen liimattuihin housunlahkeisiin (kyllä, se aine on muuten vahvempaa kuin yksikään erikeepper tai supermaxglue!) ja ainaisiin suositusten tonkimisiin ja neuvoloiden ohjeisiin. Itse olen lopen kyllästynyt myös siihen, että aivoni tuntuvat toimivan koko ajan säästöliekillä. Ihan kuin moottorista löytyisi tehoja vaikka kuinka, mutta mennään ykkösvaihteella, kun eihän tässä viitsi hötkyillä. Kaaoksen hallinta vie yksinkertaisesti muutenkin niin paljon energiaa, ettei loppujen lopuksi olisi edes kykeneväinen sen kummempaan, ihan on siinä iltapalan valinnassa riittävästi haastetta.
Arkisista haasteista tulee herkästi mission impossibleja. Tin tin ti ti tin tin ti ti tidididiiiii (joo, toi on se melodia, got it?). Tänään tein itselleni iltapalaksi annoksen nuudeleita, jotka onnistuin heittämään komeassa kaaressa keittiön lattialle. Eipä tainnutkaan olla nälkä ei. Jalkapöytäni poltin siinä samassa rytinässä, mutta mitäpä pienistä, en minä kenkiä olisi halunnutkaan laittaa jalkaan, ilmakylpy on ihan kiva. Toissapäivänä meinasin kutsua poliisit, palolaitoksen, puolustusvoimat ja Batmanin paikalle, kun joku samperin teini oli parkkeerannut isin volvon niin lähelle omaa autoani, että olisin saanut raskauskiloistani tiputtaa sellaiset 90 kg, että olisin mahtunut autoon kuskin ovesta. Sen sijaan kampesin gebardin ketteryydellä pelkääjän paikalta sisään samaan aikaan, kun ystäväni Mona nauroi katketakseen auton vierellä. Ketterä kuin kuuskymppinen. Kyllä otti pannuun ne kundit.
Äitiväsymys on myös sitä, kun synkimpinä hetkinä tummat pilvet sumentavat tajunnan, ja tekisi vain mieli luovuttaa. Ystäväni sanoi, että hänen keinutellessaan raivoavaa esikoistaan päikkäreille hänelle tuli yhtäkkiä sellainen ajatus, että voisipa vain työntää vaunut hankeen. Sillä tavalla, että vaunut kaatuisivat. Olisiko vauva edes hetken hiljaa, jos säikähtäisi sitä? Toinen äiti sanoi, että nipisteli itseään, kun ei saanut vauvaa lopettamaan huutoaan. Häiritsi omaa mieltään vielä ikävämmällä pahalla. Yhden jos toisenkin kerran olemme vitsailleet, että nyt menee mukula Torin annetaan-palstalle, tai jos ei sinne, niin ainakin halvalla lähtee. Itse mietin joskus miten ihanaa olisi vain laittaa huutava nyytti parvekkeelle vaunuihin, pukea ulkovaatteet ja painella jonnekin, jossa on hiljaista. Ihan vaikka tohon lähimetsään jonkun kaatuneen puunrungon päälle istumaan ihan yksin ylhäisessä hiljaisuudessani. On myös niitä hetkiä, kun mietin, että miten hitossa päädyin tähän pisteeseen? Siis minähän olin ihan onnellinen, ennen kuin kusin siihen pirun tikkuun ne kaksi viivaa. Minulla oli paljon ystäviä, kävin ulkona ja nautin elämästä. Painoinkin 15 kiloa vähemmän. Ja yhtäkkiä olen tässä ja haaveilen istuvani talvipakkasilla jonkun kannon nokassa ihan yssikseni.
Kävin tänään ystäväni kanssa Itiksessä kahvilla, sämpylällä ja muffinssilla, joita kumpikaan ei myönnä jälkikäteen syöneensä. Mietimme tätä yhteen ääneen. Välillä kaikki päivät tuntuvat vain toistavan itseään. Kun illalla menee nukkumaan ja aamulla herää, niin alkaa sama päivä. Samat rutiinit, samat taistelut, raivarit, päikkärit ja puklut. Ja koska on kesä, niin jopa ne samat saamarin telkkariohjelmat, koska kesällä ei tule muuta kuin uusintoja. Paitsi kaunarit. Niiden suosion on pakko perustua kaikkiin äitiyslomaa viettäviin ämmiin, jotka puolivahingossa alkavat tillottamaan juonteenkäänteitä töllöttimestä, kun muutakaan ei tule. Ja pam. Olet koukussa! Kohta huomaat kertovasi lapsillesi, että aloit seuraamaan sarjaa jo silloin 20 vuotta sitten, kun pikkutyyppi vielä keinutteli sitterissä menemään. Sinänsä toki kaunaritkin ovat jatkuvasti samaa shittiä, vain hitaammalla syklillä. Samat parit vuodesta toiseen naivat toisensa. samat näyttelijät kuolevat ja tulevat takisin. Mutta Ridge ja Brooke neljäever!
Äitiväsymys on yh:na ehkä vielä piirun verran rankempaa. Kun käpy palaa karrelle ja tekee mieli alkaa viskomaan iittalaa seinään, niin niin ei voi tehdä. Kukaan ei tule ja laske lautasia kädestäni. Tiedän sen. Ja jos tulisi, niin se vasta pelottavaa olisi, koska meillä ei asu muita. On pakko pitää jollain tavalla kuuppa kasassa, vaikka kuinka ottaisi ohimoon. En sano, että vain yh-äiti voisi kokea äitiväsymystä. Ei todellakaan. Äitiväsymystä kokevat kaikki äidit. Joinain hetkinä äitiys on parasta maailmassa, ja seuraavana tekisi mieli pakata kamat ja muuttaa Bermudalle ja toivottavasti upota siellä jonkun laivan mukana niin, ettei yksikään neuvolan täti, äitikerho, kirjakerho tai puhelinmyyjä enää löytäisi. Pelkään sitä, että kun Milo ensimmäistä kertaa puraisee, niin en osaa ottaa asiaa aikuismaisesti, vaan puren takaisin. Tai vähintäänkin käperryn johonkin nurkkaan itkemään. Jostain syystä voin nähdä tämän täysin selvästi. Eilen vollasin viisi minuuttia silmiä päästä, kun näin kuvan vuosi sitten pois nukkuneesta koirastani television ruudullani. Huutaa vollotin hetken, keräsin taas itseni, laitoin tiskit koneeseen, pesin hampaat ja painuin meikit silmillä nukkumaan, koska en löytänyt meikinpoistoliinoja, enkä jaksanut läträtä vedellä. Sitä hajoaa atomeiksi, vetää vähän henkeä ja räät poskionteloihin ja jatkaa askareita, koska on pakko.
Kaikki äidit käyvät näitä ajatuksia läpi. Äitiväsymystä on kovin vaikea ymmärtää, ennen kuin sen kokee itse. Välillä on vain niin väsynyt arkeen, että pienikin vastoinkäyminen synnyttää niin hervottoman paskanmyrskyn, että tuntuu, ettei siitä fiiliksestä pääse yli. Moni kokee olevansa huono äiti näitä hetkinä. Totesin kuitenkin ystäväni Katan kanssa teekupin äärellä maailmaa parannellessamme, että hyvä äiti ei ole se, joka näitä fiiliksiä ei koe. Hyvä äiti on se, joka ymmärtää, että nämä tunteet kuuluvat äitiyteen, muttei kuitenkaan myy lastaan torissa tai rakenna pikkulapsesta lumiukkoa tai linnunpelätintä. Vaikeinta tämä on varmasti heille, joilla ei ole vertaistukea. Jos ei ole ketään, kelle näitä tunteita purkaa, ei välttämättä ymmärrä, että samoja ajatuksia pyörii varmaan kaikkien äitien päässä. Toivottavasti tämä teksti tavoittaa edes yhden sellaisen, joka asian parissa painii. Voin vakuuttaa: ei hätää. Minäkin välillä vihaan tätä elämää, vihaan lapsia, vihaan munasoluja ja vihaan miehiä. Ei siinä ole mitään väärää! Huomenna taas rakastan lapsia, haluan miehen, haluan margaritan (sen pizzan JA sen juoman!) ja ovuloin.
Välillä on epätoivoisia päiviä ja iltoja, ja vielä epätoivoisempia öitä, jos ne sattuvat menemään valvoessa. Ja sitten tulee seuraava päivä, eikä muista koko väsymystä ja vitutusta ollenkaan. Sitä on äitiys vauvavuonna. Ailahtelevaa, vaikeaa, ihanaa ja kamalaa. Ensin sitä on ihan valmis myymään vaikka vasemman munuaisensa, että joku tulisi ja ottaisi vauvan muutamaksi minuutiksi. Ja seuraavana hetkenä jo antaisi mitä vaan, että saisi olla koko elämänsä siinä lattialla nauravan vauvan kanssa. Ettei se hetki ikinä loppuisi.
Brooke ja (vanha) Rigde 4ever. Ja Milo-mies ja mutsi 4ever. Sydän sydän. xxx
<script async src="//pagead2.googlesyndication.com/pagead/js/adsbygoogle.js"></script>
<script>
(adsbygoogle = window.adsbygoogle || []).push({
google_ad_client: "ca-pub-9308058112694726",
enable_page_level_ads: true
});
</script>
No comments:
Post a Comment