Ostetaan värttinä. Sellainen tajun välittömästi sadaksi vuodeksi kankaalle vetävä värttinä. Tai vaihtoehtoisesti palkataan aupairiksi noita, joka osaa kokata niitä kivan punaisia myrkkyomenia, jotka nukuttaa Lumikin ja muut kumppanit, kunnes niitä pussaa. Tai ihan mitä vaan, millä tuon vajaa puolivuotiaan saisi nukkumaan.
Kadehdin niin heitä, jotka joutuvat herättelemään lapsia päiväunilta. Meillä ei tätä ongelmaa ole. Milo on nukkunut alusta asti alle tunnin päikkäreitä. Kuukausien kertyessä päikkärit ovat vain lyhentyneet lyhenemistään. Nykyään unet kestävät keskimäärin 20 minuuttia, joskus 25. Harvoin, hyvinä ja autuaina päivinä, kun aurinko paistaa ja korkeampi voimaa rakastaa minua, Milo nukkuu 45 minuuttia.
Tuota yleensä 20-minuuttista hetkeä, kun minun pitäisi siivota, syödä, laittaa itseni kuntoon ja nukkua päikkärit, edeltää yleensä noin tunnin mittainen nukutustuokio. Se on sitä, kun minä roikotan väsynyttä ruhoani pinnasängyn reunan yli, hyssytän huulet kuivana menemään ja rukoilen, että mukula nukahtaisi. Ja vauva senkun itkee. Lopulta adrenaliinit kohoavat ja vanne pään ympärillä kiristyy. Olo on kuin seisoisi jollain reunalla valmiina hyppäämään. Kädet ja ääni tärisevät, alahuuli väpättää ja hermoa kiristää. On niin lähellä katkeamispistettä, että pelottaa.
Pari päivää sitten viimeinen hermoni napsahti poikki. Aloitin itkemään hysteerisesti, valitin ääneen huutavalle vauvalle, että mikset hitto voi nukahtaa ja heijasin vaunuja menemään. Hysteerinen itkuni oli täyttänyt nenäni räällä, ja päätin jättää vauvan itkemään ja lähteä niistämään. Matkalla parvekkeelta vessan ovelle eteeni osui täysin viaton sivustaseuraaja: pyykinkuivausteline. Se tarttui shortsieni taskuun ja lähti raahautumaan perässäni. Naps. Viimeinen hermoni meni poikki. Otin pyykinkuivaustelineestä kaksin käsin kiinni ja aloin väkivaltaisesti suuren huutokonserton saattelemana pistämään telineparkaa atomeiksi. Kuivumassa ollut pyykki lensi teatraalisesti ilman halki, valkoiset metallilangat irtoilivat liitoksistaan ja metalli kitisi vääntyessään. Lopulta, suurtakin suuremman taistelun päätteeksi lyyhistyin lattialle. Itkin ja huusin muutaman minuutin pyykkitelineen ruumiiin maatessa hiljaa vierelläni. Puolikuiva pyykki makasi lattialla kuin sotatantereella ja maailmanlopun kaltainen hiljaisuus laskeutui olohuoneen ylle. Hengitettyäni muutaman kerran syvään totesin, että minun oli taas kerättävä itseni. Tarrasin pyykkiteline-parkaan ja vein sen makkarin nurkkaan. Noukin yksitellen pyykit lattialta ja keräsin viimeiset inhimillisyyden rippeeni siihen perään.
Kerroin tästä välikohtauksesta facebookin vauvaryhmässä ja sain useita vastauksia, joissa kerrottiin samanlaisista hermonmenetyksistä. Joku oli ollut vauva-asioissa puolijumalana pidetyn Sinkkosen luennolla, ja kuullut siellä, että jopa herra itse oli joskus nakellut pikkuautoja pitkin seiniä. Kun on riittävän loppu ja pinna kireä kuin eksoottisen tanssijan tangat, niin ärsytys muuttuu äkkiä raivoksi. Silloin tielle osuvat esineparat joutuvat usein sivullisiksi uhreiksi. Miksei historiassa tunneta yhtään taistelua, jossa armeijan tilalle olisi laitettu lauma vauvojen äitejä. Väsyneitä ja vittuuntuneita äitejä viittä vaille valmiin, pinnan alla kytevän raivon vallassa. Se porukka olisi kaatanut Tsingiskaaninkin ihan vain vaunulenkin ohessa.
Minulla on kuitenkin lääke tähän vaivaan. Lääke siihen hetkeen, kun tekee mieli tehdä kodin käyttöesineillä pientä pintaremonttia. Lähde pois. Mihin vain. Yksin kotona itkeminen ei auta ketään. Minä karkaan usein kauppaan. Kotona voin vielä viskellä legopalikoita pitkin seiniä, mutta paikallisen K-kaupan hyllyillä tavaroiden paiskomisen estää häpeän ja porttikiellon pelko. Ja se jollain hassulla tavalla rauhoittaa. Toisaalta rikospaikalta pakeneminen myös piristää mieltä. Sitä saattaa törmätä kaupan ovilla vaikka äärimmäisen ystävälliseen muukalaiseen, joka pitää ovea auki ja hymyilee. Tai viisi minuuttia sitten itkuhuutoa vääntänyt vauvakin saattaa piristyä ja innostua ympäristöstä niin, ettei jaksa enää itkeä. Ei sitä tiedä, ennen kuin kokeilee. Jos ei muuta, niin vauvan huudon voi peittää korviin työnnettävillä napeilla ja luukuttaa vaunulenkillä lempipoppiansa niin kovaa, että hetkeksi voi edes henkisesti poistua pallon päältä. Villit irtosuhteet voi korvata irtokarkilla ja viettää pienen ikuisuuden valitessa täydellistä sekoitusta, ihan kuin hedelmänamien ja salmiakin täydellisestä balansista riippuisi kokonainen ihmiselämä.
Toinen toimiva juttu on se, että myöntää itselleen, että onhan tämä välillä ihan paskaa. Instagram-äitiydestä saa sen kuvan, että muut äidit vain leipovat menemään, nukkuvat sylikkäin pienen nyyttinsä kanssa ja näyttävät jo heti herätessään sellaisesta miss Universum-kamalta. Unohtakaa se. Välillä vauvavuosi on vain ihan hirveää. Ei kaikille, mutta lähes. Mutta se loppuu joskus! Se oikeasti loppuu. Ja tiedän. Ei se siinä hetkessä lohduta se ajatus, että joskus tulevaisuudessa on piirun verran iisimpää. Siksipä on ihan ok myöntää itselleen, että hitto mitä paskaa, ja ostaa Ben ja Jerrysin iso pönikkä ja syödä yhdeltä istumalta.
Hetki ja raivari kerrallaan, my fellow mothers.
Kadehdin niin heitä, jotka joutuvat herättelemään lapsia päiväunilta. Meillä ei tätä ongelmaa ole. Milo on nukkunut alusta asti alle tunnin päikkäreitä. Kuukausien kertyessä päikkärit ovat vain lyhentyneet lyhenemistään. Nykyään unet kestävät keskimäärin 20 minuuttia, joskus 25. Harvoin, hyvinä ja autuaina päivinä, kun aurinko paistaa ja korkeampi voimaa rakastaa minua, Milo nukkuu 45 minuuttia.
Tuota yleensä 20-minuuttista hetkeä, kun minun pitäisi siivota, syödä, laittaa itseni kuntoon ja nukkua päikkärit, edeltää yleensä noin tunnin mittainen nukutustuokio. Se on sitä, kun minä roikotan väsynyttä ruhoani pinnasängyn reunan yli, hyssytän huulet kuivana menemään ja rukoilen, että mukula nukahtaisi. Ja vauva senkun itkee. Lopulta adrenaliinit kohoavat ja vanne pään ympärillä kiristyy. Olo on kuin seisoisi jollain reunalla valmiina hyppäämään. Kädet ja ääni tärisevät, alahuuli väpättää ja hermoa kiristää. On niin lähellä katkeamispistettä, että pelottaa.
Pari päivää sitten viimeinen hermoni napsahti poikki. Aloitin itkemään hysteerisesti, valitin ääneen huutavalle vauvalle, että mikset hitto voi nukahtaa ja heijasin vaunuja menemään. Hysteerinen itkuni oli täyttänyt nenäni räällä, ja päätin jättää vauvan itkemään ja lähteä niistämään. Matkalla parvekkeelta vessan ovelle eteeni osui täysin viaton sivustaseuraaja: pyykinkuivausteline. Se tarttui shortsieni taskuun ja lähti raahautumaan perässäni. Naps. Viimeinen hermoni meni poikki. Otin pyykinkuivaustelineestä kaksin käsin kiinni ja aloin väkivaltaisesti suuren huutokonserton saattelemana pistämään telineparkaa atomeiksi. Kuivumassa ollut pyykki lensi teatraalisesti ilman halki, valkoiset metallilangat irtoilivat liitoksistaan ja metalli kitisi vääntyessään. Lopulta, suurtakin suuremman taistelun päätteeksi lyyhistyin lattialle. Itkin ja huusin muutaman minuutin pyykkitelineen ruumiiin maatessa hiljaa vierelläni. Puolikuiva pyykki makasi lattialla kuin sotatantereella ja maailmanlopun kaltainen hiljaisuus laskeutui olohuoneen ylle. Hengitettyäni muutaman kerran syvään totesin, että minun oli taas kerättävä itseni. Tarrasin pyykkiteline-parkaan ja vein sen makkarin nurkkaan. Noukin yksitellen pyykit lattialta ja keräsin viimeiset inhimillisyyden rippeeni siihen perään.
Kerroin tästä välikohtauksesta facebookin vauvaryhmässä ja sain useita vastauksia, joissa kerrottiin samanlaisista hermonmenetyksistä. Joku oli ollut vauva-asioissa puolijumalana pidetyn Sinkkosen luennolla, ja kuullut siellä, että jopa herra itse oli joskus nakellut pikkuautoja pitkin seiniä. Kun on riittävän loppu ja pinna kireä kuin eksoottisen tanssijan tangat, niin ärsytys muuttuu äkkiä raivoksi. Silloin tielle osuvat esineparat joutuvat usein sivullisiksi uhreiksi. Miksei historiassa tunneta yhtään taistelua, jossa armeijan tilalle olisi laitettu lauma vauvojen äitejä. Väsyneitä ja vittuuntuneita äitejä viittä vaille valmiin, pinnan alla kytevän raivon vallassa. Se porukka olisi kaatanut Tsingiskaaninkin ihan vain vaunulenkin ohessa.
Minulla on kuitenkin lääke tähän vaivaan. Lääke siihen hetkeen, kun tekee mieli tehdä kodin käyttöesineillä pientä pintaremonttia. Lähde pois. Mihin vain. Yksin kotona itkeminen ei auta ketään. Minä karkaan usein kauppaan. Kotona voin vielä viskellä legopalikoita pitkin seiniä, mutta paikallisen K-kaupan hyllyillä tavaroiden paiskomisen estää häpeän ja porttikiellon pelko. Ja se jollain hassulla tavalla rauhoittaa. Toisaalta rikospaikalta pakeneminen myös piristää mieltä. Sitä saattaa törmätä kaupan ovilla vaikka äärimmäisen ystävälliseen muukalaiseen, joka pitää ovea auki ja hymyilee. Tai viisi minuuttia sitten itkuhuutoa vääntänyt vauvakin saattaa piristyä ja innostua ympäristöstä niin, ettei jaksa enää itkeä. Ei sitä tiedä, ennen kuin kokeilee. Jos ei muuta, niin vauvan huudon voi peittää korviin työnnettävillä napeilla ja luukuttaa vaunulenkillä lempipoppiansa niin kovaa, että hetkeksi voi edes henkisesti poistua pallon päältä. Villit irtosuhteet voi korvata irtokarkilla ja viettää pienen ikuisuuden valitessa täydellistä sekoitusta, ihan kuin hedelmänamien ja salmiakin täydellisestä balansista riippuisi kokonainen ihmiselämä.
Toinen toimiva juttu on se, että myöntää itselleen, että onhan tämä välillä ihan paskaa. Instagram-äitiydestä saa sen kuvan, että muut äidit vain leipovat menemään, nukkuvat sylikkäin pienen nyyttinsä kanssa ja näyttävät jo heti herätessään sellaisesta miss Universum-kamalta. Unohtakaa se. Välillä vauvavuosi on vain ihan hirveää. Ei kaikille, mutta lähes. Mutta se loppuu joskus! Se oikeasti loppuu. Ja tiedän. Ei se siinä hetkessä lohduta se ajatus, että joskus tulevaisuudessa on piirun verran iisimpää. Siksipä on ihan ok myöntää itselleen, että hitto mitä paskaa, ja ostaa Ben ja Jerrysin iso pönikkä ja syödä yhdeltä istumalta.
Hetki ja raivari kerrallaan, my fellow mothers.
No comments:
Post a Comment