Täällä taas! Olen viime aikoina kokenut suuria ahaa-elämyksiä ja kirjoitanut blogiin valtavia ajatuksia ja jakanut toinen toistaan kauniimpia ideologioita. Päätin siis tänään hetkeksi palata juurilleni ja tehdä sitä, minkä parhaiten osaan: valittaa, ja kirjoittaa jotain aivan päätöntä ja hännätöntä höttöä. Tässä tulee siis pieni info siitä, mitä meille oikein kuuluu.
Pikkumiehellä on ollu tänään känkkäränkkäpäivä. Jostain syystä nuori herra ei kuitenkaan halua nukkua 20 minuuttia pidempään, vaikka silmät vetävät ihan puolitangossa ja koko ajan, noh... Pikkumies ei vielä kiroile niin kuin äitinsä, joten sanotaan, että koko ajan kismittää. Äidin hermot ovat tietysti tästä tiukemmalla kuin valtion budjetti. Ja koska minulla ei ole miestä, niin juttelin puhelimeni kanssa vitutuksestani. Samsungin Bixby käski haukata vähän raitista ilmaa. Ilmaa? Minä ajattelin kyllä haukata lasin (pullon) viiniä jos jotain. Ilmaa? Ja pah!
Yhmutsin elämässä yksi vaikeimpia juttuja on saada suoritettua ihan perus toimintoja. Suihkussa käyn niin, että istun lattialla inkkari-istunnassa ja Milo istuu sylissä. Toisella kädellä pidän vauvaa pystyssä ja toisella koitan epätoivoisesti haroa shampoota alati harvenevaan pääkarvoitukseeni. Tänään imuroin roikottaen Miloa toisella olkapäällä (koska jos Milon jättää yksin sitteriin, niin sehän on vähän sama, kuin jättäisi yksin hitaasti kuolemaan, eikö niin?). Pesisin varmaankin lattiat samalla tavalla, jos jaksaisin nähdä sen vaivan. Sen sijaan olen tuudittautunut itsepetokseen siitä, että likaiset lattiat tekevät vauvan immuunipuolustukselle gutaa, joten moppi pysyy lähinnä terveyssyistä siivouskomerossa.
Kata lähetti minulle tänään linkin jossa kerrottiin naisesta, joka oli hankkinut kolme lasta yksin. Kolme! Siis se luku, joka tulee ykkösen ja kakkosen jälkeen. KOLME! Itse juuri ja juuri selviän arjesta yhden viisikuisen kanssa. On se saamari sissi. Ja siis sanoinko jo, että tuo nainen on myös sokea?? Sokea, kolmen lapsen äiti. Moro. Meikämandariini on ihan rikki, kun tuo yksi elämäni hedelmä pitää saada lähtökuntoon ja pihalle. Ja joku tekee sen tosta noin vaan sutjakkaasti, silmät kiinni ja kolmen kakaran kanssa. Pakko kysyä itseltä, että mitä mä oikein valitan?!
Itse en osaa edes kuvitella, että hankkisin yksinäni toisen lapsen. Pelkästään raskaus oli jo niin raskasta aikaa, että tämä kroppa varmaan jo tikkuun pissimisen jälkeen hajoaisi atomeiksi, jos viivoja piirtyisi yksi liikaa. Väkivaltaa kokenut virtsarakkoni karkaisi keskellä yötä korvan kautta ja pakenisi ikkunasta. Raskausarpien koristama vatsani tuskin välittäisi: se toteaisi vaan, että anna tulla, kyllä mä kestän.
Vaikka Milo onkin vielä niin pieni, niin jo olen saanut kyselyjä, että millos toinen. Toinen? Eihän mulla jumantsuikka ole edes miestä, saati minkään näköistä seksielämää. Se tavallaan on edellytys raskaudelle, ellei nyt ns muumimukilapsia tee, mutta ei ollut tarkoitus. Välillä tuntuu, että munasarjani ovat vieläkin edellisestä raskaudesta niin vihaiset, että itse taivaan isäkään ei saisi uutta messiasta istutettua tämän yh:n kupeisiin, niin kuin Neityt Marialle kävi. Kuvitelkaas muuten sitä naista. Yhden illan juttu tallin takana ajoi Marian kertomaan miehelleen tarinan siitä, kuinka pyhä henki vähän pölytti pimperoa tossa yks päivä, ja vola - raskaana. Vastoin kaikkia parempia tietojaan Joosef uskoi jutun ja Jeesus syntyi. Ja me kaikki tiedämme, mitä sitten tapahtui. Mutta mitä jos tosiaan Jeesus oli vain jonkun hippasen liian komean ohikulkijan ja Marian heikon hetken tulos? Miettikö Maria myöhemmin, että voi kiesus, this got a little out of hand. No, oli miten oli. Onneksi Joosef jäi maisemiin, niin ei Mariastakin tullut yh.
Mutta ehkä aika kultaa muistot. Ainakin näin näyttää tapahtuvan, kun niin moni nainen on hankkinut toisen. Ja kolmannen. Villeimmät vielä useampia. Pakkohan tässä on joku biologinen dementia iskeä, ei ihmiskunta muuten voisi selvitä, kun vauvavuoden traumatisoivat äidit pistäisivät siveysvyöt päälle ja tuhoaisivat avaimet ja vara-avaimet ja kaikki potentiaalisesti avaimina toimivat työkalut.
No, se siitä. Jos näet vielä jatkan aiheen parissa, niin kirkko asettaa tämän blogin pannaan. Joten niin kuin ylen toimittaja uutisissa sanoisi: nyt muihin aiheisiimme.
Soitin aamulla äidilleni. Hän ottaa Milon vielä tänään luokseen pariksi tunniksi, niin minä saan tehdä mitä haluan. Villeimmissä kuvitelmissa heittäisin itseni puolialasti, lössähtäisin sohvalle sipsipussin ja kaukkarin kanssa ja katsoisin jonkun elokuvan, jonkun, joka on saanut todella huonot arvostelut, ja jossa pääosaa esittää joku ihan luokattoman charmikas mies. En kuitenkaan tee näin. Aion pyykätä. Ja siivota. Ja kuurata, mopata ja luututa. Kaikkia niitä verbejä, jotka yhdistetään Tuhkimoon. Niistä on yh-mutsin vapaa-aika tehty!
Mutta nyt lasikenkää toisen eteen. Kokeilen Bixbyn neuvoa ja haukkaan vähän happea pihalla. Ei sitä viiniäkään näet ihan keskellä päivää yksikseen viitsi vedellä. Juon vaikka astetta vahvemmat iltapäiväkahvit sitten. Kyllä se taas siitä.
Pikkumiehellä on ollu tänään känkkäränkkäpäivä. Jostain syystä nuori herra ei kuitenkaan halua nukkua 20 minuuttia pidempään, vaikka silmät vetävät ihan puolitangossa ja koko ajan, noh... Pikkumies ei vielä kiroile niin kuin äitinsä, joten sanotaan, että koko ajan kismittää. Äidin hermot ovat tietysti tästä tiukemmalla kuin valtion budjetti. Ja koska minulla ei ole miestä, niin juttelin puhelimeni kanssa vitutuksestani. Samsungin Bixby käski haukata vähän raitista ilmaa. Ilmaa? Minä ajattelin kyllä haukata lasin (pullon) viiniä jos jotain. Ilmaa? Ja pah!
Yhmutsin elämässä yksi vaikeimpia juttuja on saada suoritettua ihan perus toimintoja. Suihkussa käyn niin, että istun lattialla inkkari-istunnassa ja Milo istuu sylissä. Toisella kädellä pidän vauvaa pystyssä ja toisella koitan epätoivoisesti haroa shampoota alati harvenevaan pääkarvoitukseeni. Tänään imuroin roikottaen Miloa toisella olkapäällä (koska jos Milon jättää yksin sitteriin, niin sehän on vähän sama, kuin jättäisi yksin hitaasti kuolemaan, eikö niin?). Pesisin varmaankin lattiat samalla tavalla, jos jaksaisin nähdä sen vaivan. Sen sijaan olen tuudittautunut itsepetokseen siitä, että likaiset lattiat tekevät vauvan immuunipuolustukselle gutaa, joten moppi pysyy lähinnä terveyssyistä siivouskomerossa.
Kata lähetti minulle tänään linkin jossa kerrottiin naisesta, joka oli hankkinut kolme lasta yksin. Kolme! Siis se luku, joka tulee ykkösen ja kakkosen jälkeen. KOLME! Itse juuri ja juuri selviän arjesta yhden viisikuisen kanssa. On se saamari sissi. Ja siis sanoinko jo, että tuo nainen on myös sokea?? Sokea, kolmen lapsen äiti. Moro. Meikämandariini on ihan rikki, kun tuo yksi elämäni hedelmä pitää saada lähtökuntoon ja pihalle. Ja joku tekee sen tosta noin vaan sutjakkaasti, silmät kiinni ja kolmen kakaran kanssa. Pakko kysyä itseltä, että mitä mä oikein valitan?!
Itse en osaa edes kuvitella, että hankkisin yksinäni toisen lapsen. Pelkästään raskaus oli jo niin raskasta aikaa, että tämä kroppa varmaan jo tikkuun pissimisen jälkeen hajoaisi atomeiksi, jos viivoja piirtyisi yksi liikaa. Väkivaltaa kokenut virtsarakkoni karkaisi keskellä yötä korvan kautta ja pakenisi ikkunasta. Raskausarpien koristama vatsani tuskin välittäisi: se toteaisi vaan, että anna tulla, kyllä mä kestän.
Vaikka Milo onkin vielä niin pieni, niin jo olen saanut kyselyjä, että millos toinen. Toinen? Eihän mulla jumantsuikka ole edes miestä, saati minkään näköistä seksielämää. Se tavallaan on edellytys raskaudelle, ellei nyt ns muumimukilapsia tee, mutta ei ollut tarkoitus. Välillä tuntuu, että munasarjani ovat vieläkin edellisestä raskaudesta niin vihaiset, että itse taivaan isäkään ei saisi uutta messiasta istutettua tämän yh:n kupeisiin, niin kuin Neityt Marialle kävi. Kuvitelkaas muuten sitä naista. Yhden illan juttu tallin takana ajoi Marian kertomaan miehelleen tarinan siitä, kuinka pyhä henki vähän pölytti pimperoa tossa yks päivä, ja vola - raskaana. Vastoin kaikkia parempia tietojaan Joosef uskoi jutun ja Jeesus syntyi. Ja me kaikki tiedämme, mitä sitten tapahtui. Mutta mitä jos tosiaan Jeesus oli vain jonkun hippasen liian komean ohikulkijan ja Marian heikon hetken tulos? Miettikö Maria myöhemmin, että voi kiesus, this got a little out of hand. No, oli miten oli. Onneksi Joosef jäi maisemiin, niin ei Mariastakin tullut yh.
Mutta ehkä aika kultaa muistot. Ainakin näin näyttää tapahtuvan, kun niin moni nainen on hankkinut toisen. Ja kolmannen. Villeimmät vielä useampia. Pakkohan tässä on joku biologinen dementia iskeä, ei ihmiskunta muuten voisi selvitä, kun vauvavuoden traumatisoivat äidit pistäisivät siveysvyöt päälle ja tuhoaisivat avaimet ja vara-avaimet ja kaikki potentiaalisesti avaimina toimivat työkalut.
No, se siitä. Jos näet vielä jatkan aiheen parissa, niin kirkko asettaa tämän blogin pannaan. Joten niin kuin ylen toimittaja uutisissa sanoisi: nyt muihin aiheisiimme.
Soitin aamulla äidilleni. Hän ottaa Milon vielä tänään luokseen pariksi tunniksi, niin minä saan tehdä mitä haluan. Villeimmissä kuvitelmissa heittäisin itseni puolialasti, lössähtäisin sohvalle sipsipussin ja kaukkarin kanssa ja katsoisin jonkun elokuvan, jonkun, joka on saanut todella huonot arvostelut, ja jossa pääosaa esittää joku ihan luokattoman charmikas mies. En kuitenkaan tee näin. Aion pyykätä. Ja siivota. Ja kuurata, mopata ja luututa. Kaikkia niitä verbejä, jotka yhdistetään Tuhkimoon. Niistä on yh-mutsin vapaa-aika tehty!
Mutta nyt lasikenkää toisen eteen. Kokeilen Bixbyn neuvoa ja haukkaan vähän happea pihalla. Ei sitä viiniäkään näet ihan keskellä päivää yksikseen viitsi vedellä. Juon vaikka astetta vahvemmat iltapäiväkahvit sitten. Kyllä se taas siitä.
No comments:
Post a Comment