Yhden yh-mutsin avautuminen

Nyt sinä onnekas äiti-ihminen, joka elät vauva-arkeasi vaaleanpunaiset lasit tiukasti silmillä, tai onnekkaana kellut vauvakuplassasi ja nautit jokaisesta henkäyksestä. Laitahan tämä blogi pois. Nyt seuraa yh-mutsin katkerankitkerä avautuminen.

Meillä on Milon kanssa edelleenkin iso ongelma unien kanssa. Tänään poika taisi vetää jonkun sortin ennätykset. Nukutin vauvelia tunnin parvekkeella. Ignorasin itkun sellaisella henkisellä muurilla, että Donald Trump olisi kiinnostunut ostamaan sen. Hyssyttelin ja vatkasin vaunuja tahdissa. Kolmen vartin päästä möyrintä hiljeni. Koitti minun aikani vaihtaa pyjaman tilalle jotain katu-uskottavampaa ja valmistautua kauppaan lähtöön. Jääkaapissa kun ei ollut mitään. Ei edes valoa.

No, keskimäärin kahdeksan ja puoli minuuttia myöhemmin pienet varpaat pilkistivät vaunuista. Olin juuri ja juuri ehtinyt vessasta päästä, kun vauva jo tarvitsi äitiään. Ja tähän väliin mainittakoon, että meillä siis tosiaan vauva tarvitsee äitiään hereillä ollessaan k o k o a j a n, joten vaatteiden metsästys juuri purettujen matkalaukkujen myllerryksestä ei tullut kuuloonkaan, kun poika oli hereillä! No, seuraavat päikkärit. Odottelen niitä, vaihdan silloin heti vaatteet ja pistän pärstän kulkemiskuntoon, niin kehtaan talsia pihalle. Paitsi että se toinen unikerta ei koskaan tullut. Pari tuntia veivasin vaunuja menemään parvekkeella, kunnes paloi käpy. Totaalisesti. Jätin itkevän vauvan vaunuihin ja tulin itse sohvalle itkemään. Oli kyllä taas niin mahtimutsi-fiilis. Hyvä minä! Lopulta hain huutoitkua pari tuntia vetäneen toukan vaunuista, halasin lämpöisesti ja soitin mummolaan, että nyt on parempi olla lastenhoitopaikka avoinna. Ja oli. Sattuivat vielä mökkeilemään isomummilassa, joten kurvasin nissanilla pojan rantaan, autoin pelastusliivit päälle ja vilkutin heipat, kun moottorivene vei pikkumiehen ja mummin mennessään.

Yksi ystäväni sattui soittamaan minulle ajomatkalla. Kerroin kärynneistä hermoistani ja siitä, että veisin pojan nyt hoitoon. Hän kehotti minua lepäämään. Ohimolla oleva verisuoneni nytkähti ikävästi, vaikka muuten ilmeeni ei värähtänyt. Tämä on näet jotain, mitä lapseton ei voi ymmärtää. Eikä välttämättä edes onnellisessa avioliitossa elävä, jossa se kaksilahkeinen osallistuu enemmän kuin fyysisellä läsnäolollaan perhe-elämään. Oma aika ei ole sitä varten, että otan tyynyn takaraivolle. Tai että katselisin elokuvia tai sarjamaratoneja. Oma aika on sitä varten, että silloin tehdään kaikki se, mitä normaalisti ei voi tehdä. Silloin käydään suihkussa (jos siellä mielii käydä yksin. Pojan kanssa toki suihkuttelemme jo kätevästi sylikkäin, mutta esim. bikinirajojen sheivaus on jotain, jota ei vain viitsi tehdä jälkikasvu polvella istuen, siinä on jotain väärällä tavalla härskiä). Ja pestään vessa. Ja toinen vessa, koska meillähän on kaksi toilettia tässä kolmiossamme. Omalla ajalla viedään isommat roskat, tiskataan tiskit, pyyhitään jääkaapin levyt ja imuroidaan. Niin ja se mount pyykki. Se valloitetaan omalla ajalla. Monet ajattelevat herkästi, että ehtiihän noita tehdä siinä arjen lomassa. Voin kuulkaa kertoa, että ei ehdi. Ei vain kertakaikkisen yksinkertaisesti ehdi. Ylipäätään kahvin juominen on jo haaste, ja siinä voi sentään istuksia paikallaan. Pikkumies vaatii jatkuvaa huomiota. Tai youtuben kivoimmat kimarat, mutta kyllä viidessadas piippolan vaarikin jo vähän ohimoon osuu.

Toinenkin asia saa otsaohimoni sykkimään sulasta vitutuksesta. "Tämä on vain vaihe". Jos vingun ja valitan jostain arkeani rassaavasta asiasta, kuten näistä unista, niin on ihan turha tulla mukisemaan, että vauvavuosi on niin lyhyt. Se on vain vaihe. Se menee ohi. Tämä unettomuusvaihe on nyt kestänyt puoli vuotta. Ihan vaiheeksi en tätä enää kutsuisi. Vaihe on se, kun ottaa pannuun ja huomenna ei enää otakaan. Se on vaihe. Tai flunssa. Sekin kestää vain hetken, se on vaihe vain. Mutta kokeileppa olla puoli vuotta flunssassa?! Puoli vuotta kun kuumemittari on repinyt kolmeysiä, niin lohduttaako, kun joku toteaa, että vuoden se vain kestää? Vauvavuosi on vain vaihe. Ja ikä vain numero ja vankiselli vain huone.

Yh:n vauvavuosi on selviytymistä. Varsinkin, jos vauva sattuu olemaan tuollainen yliaktiivinen yksilö, jonka mielestä nukkuminen on "homojen hommaa". Tämä on sellaista aikaa, kun kainalokarvat ovat joskus pidemmät kuin otsatukka, kun ei niitä ehdi ajella, eikä pojan kanssa viitsi höyläillä. Kolmen tunnin yhtenäinen uni on synonyymi orgasmille. Jokainen kahvi on jääkahvi, koska eihän niitä ehdi kuumana juoda. Tai sitten se kahvi on kauppaan jäänyt kahvi, sillä vaikka asiakseni painelin tänään mölöhyllyille Prismassa (vaikka tarkoitukseni olikin ajaa cittariin, mutta hups), niin mukaani tarttui jostain syystä joku hiton vattulakusmoothie, eikä se maito. Mikä lie aivopieru. Sama aivopieru osui kohdalle kassalla, kun olin unohtanut punnita kurkun ja lähdin käymään armotonta kauppaa kassapojan kanssa siitä, millä hinnalla hän myisi kurkun ilman punnitusta (jäi muuten kurkut kauppaan). Lopulta jätin kassalle myös tuliterän pyykinkuivaustelineen, joka vihdoin ja viimein tarttui ostoskoriin. Onneksi Prisman ystävällinen kassapoika juoksi perääni ja kohtasimme lopulta liukuportaissa, joita minä juoksin hulluna ylös hänen koittaessa ojentaa pyykkitelinettä minulle. Noh, tulipahan päivän askeleet siinä samalla.

Olen välillä tolkuttoman kateellinen ystävilleni, joilla on vapaus. Edes hetkellinen. Kun ystäväni laskee lapsensa lattialle ja tämä jää ihastelemaan jotain lelua, tunnen syvää katkeruutta. Tai jos lapsen voi laittaa kantoreppuun, ja bebe vain onnellisena hengaa siinä. Siinä on jotain epäreilua. Jos minä lasken mukelon lattialle ja otan pari askelta pakkia, niin pieni palosireeni alkaa raivoamaan valtoimenaan. Kantoreppu on meillä itsemurha. Mietimme Annan kanssa yhtenä päivänä, että tietävätköhän ihmiset, kuinka onnekkaita ovat, kun voivat nukkua yön yhdeltä istumalta. Tai syödä aamupalaa aamulla! Itsehän söin tänään ensimmäisen ja viimeisen ateriani 20.30. Voin kertoa, että pari hutiosumaa tuli tosiaan nälissään Prismassa tehtyä!

Valittaminen ei auta vittuakaan, mutta se on yllättävän vapauttavaa. Joten tässä tämä, paluu rehellisille juurilleni. Yh-mutsi kiittää ja kuittaa.