Päiväkodin aloitus - mikä yllätti?

Vauvavuosi 2018 alkoi minun kohdallani tammikuussa, kun tuo pieni apinan, enkelin, ihmislapsen ja luciferin risteytys revittiin brutaalisti vatsanpeitteideni läpi. Okei, ei ehkä niin brutaalisti, vaikka siltä kyllä seuraavana päivänä tuntui. Ihan kuin joku olisi raivaussahalla tehnyt vähän pientä pintaremonttia meikäläisen kellukerenkaalle. Noh, se siitä.

Vauvavuosi ei todellakaan kohdallani ollut vaaleanpunaisessa pumpulissa kellumista. Itse kuulun siihen massaan, joka oikeasti odotti töihin pääsyä. Alussa, koliikkilapsen ainokaisena vanhempana ajattelin, että elämä ei voisi enää olla hirveämpää. Valvoin päivät ja valvoin yöt. Näytin vamppyyrilta ja tunsin oloni eläväksi kuolleeksi. Tai ihan vain kuolleeksi. Aivotoiminta lakkasi jossain maaliskuun tietämillä kokonaan.

Onneksi tilanne helpotti. Tuli kesä, kärpäset ja kiinteät ruoat, jotka lopettivat vatsavaivat.

Syksyyn mennessä olin kuitenkin jo täysin tympääntynyt istumaan kotona. On eri asia, jos kotiovesta paukahtaa sisälle joka päivä, tai edes silloin tällöin, joku isihahmo. Meillä ei tule ovesta edes mainoslehtisiä nykyään, puhumattakaan, että siitä paukkaisi joku mies. Aamusta iltaan yksin naperon kanssa himassa. Joo, käytiinhän mekin kaiken maailman vauvadeitseillä ja pyörittiin Tokmanneilla. Mutta vuorokaudessa on 24 tuntia. Jos 2 niistä kahvittelee, 2 nukkuu ja 2 istuu itkemässä suihkussa, niin jää siinä silti kamalasti aikaa jäljelle. En varmasti valehtele paljoakaan, jos sanoisin, etten eläessäni ole ollut näin tympääntynyt, kuin tänä syksynä.

Jep. Oli toki myös ihana seurata Milon kasvua, katsoa kun napero oppii uusia juttuja ja osoittaa kiinnostusta ympäröivää maailmaa kohtaan. Pyörii ensin ympäri ja lopulta nousee kontilleen ja seinää vasten seisomaan. Mutta kyllä ne iänikuiset lasten rallatuksetkin kuulkaa pukkaa peräsuolesta asti pihalle, kun niitä tarpeeksi kuuntelee. Narikassa roikkuvien aivojeni vuoksi kykenin katsomaan Netflixistä vain ö-luokan tasoista kamaa, jonka vuoksi häpeän nykyään silmät päästäni, kun joku tarkastelee "suositeltua sinulle" listaa.

Niinpä Milo meni tarhaan ja minä töihin. Saimme Milolle tarhapaikan Kalasatamasta, joka oli sinänsä nappi valinta, sillä äitini on aivan päiväkodin vieressä töissä (hänkin päiväkodissa, muttei sentään samassa). Päiväkoti Pikkutylli on ympärivuorokautinen päiväkoti. Homma toimii niin, että saan viedä Milon hoitoon työvuorojeni ajaksi, jotka ilmoitan aina vähintään viikkoa aikaisemmin. Vapaapäivinä lasta ei saa tarhaan viedä, ja jos vaihtaisin nyt päivätöihin, niin myös päiväkotipaikka vaihtuisi heti. Taitavat olla aika kortilla nuo paikat. Enkä yhtään ihmettele, sillä nykyään jo pelkkä cittarin kassa saattaa olla kolmivuorotyö. Ympärivuorokautinen on nimensä mukaisesti auki 247, joten tarvittaessa voin jättää Milon sinne myös yöksi.

Kävimme tutustumassa päiväkotiin kahtena päivänä, pari tuntia kerralla. Ajattelin aluksi, että onpa hirmu vähän, mutta niiden kahden päivän jälkeen olin täysin varma, että vallan mainiosti riitti pari päivää. Milo on uusissa tilanteissa sellainen mereen tipahtava ahvena, sopeutuu mihin vain. Jo toisena päivänä poika paineli jumppasalissa pallojen perässä into pinkeenä, vaikka minä juttelin päikkytädin kanssa viereisessä huoneessa.

Itse palasin sairaanhoitajan hommiin Kivelään. Tuntui jotenkin vähän hassulta, sillä jäädessäni äitiyslomalle, oli osasto väistötiloissa Kustaankartanossa. Osasto oli siis sama, duunikaverit samoja ja käytänteet tuttuja, mutta osoite uusi. Ensimmäisen päivän taisin pyöriä kuin puolukka pillussa (pillu on muuten vanhan kansan sana puolukankerääjälle, siis jollekin laitteelle, jolla poimittiin punaisia vitamiinipommeja syysmetsistä. Niin että härskit mielet hiljaa siellä!). Äkkiä sitä kuitenkin orientoitui aikaan ja paikkaan. Pienet, mammaloman kutistamat aivosoluni törmäilivät aika piankin toisiinsa, ja ihan kuin tyhjästä, muistin käyttäjätunnukseni Pegasokseen. Seisoin hetken käytävällä ja mietin, että mitä hittoa tässä pitäisi tehdä. Ja tsädäm. Kuin pyörällä ajoa, ei sitä unohda. Ja ryhdyin hommiin.

Sitten ne yllätykset, joita tämän tekstin otsikkokin jo lupailee.

Ensinnäkin. Jokainen äiti, joka jättää lapsensa tarhaan, kuulee lähipiiriltä ja ohikulkijoilta ja kaupan kassoilta sitä ainaista jaarittelua niistä pöpöistä. Että varaudu siihen, että lapsi on koko ajan kipeä. Eka vuosi sairastetaan. Olinkin siis varautunut tähän, ainakin noin niin kuin henkisesti. Siihen sen sijaan en varautunut, että meikäläinen itse kahden viikon jälkeen olisi sairastanut kaksi paskatautia ja yhden, hemmetin sitkeäräkäisen nuhan. Olin henkisesti varautunut hoitamaan lasta, hellimään ja paapomaan pipiä parkaa, mutten osannut lainkaan varautua siihen, että tekisin sitä itse kipeänä.

Ja ne aamut. Kuvittelin, että olisin kuoleman oma, kun tiuku repii viideltä ylös sängystä ja kutsuu sorvin ääreen. Mutta arvatkaapa mitä. Niin vain on vauvavuosi karaissut valvojaa, että viiden tunnin unilla jaksan painaa työpäivän aivan sata lasissa, ja energiaa jää vielä kotiinkin. En minä mikään missi näiden silmäpussien kanssa varmasti ole, mutta yhtään sen väsyneempi en ole töiden aloituksen jälkeen ollut, kuin mammavapaillakaan.

Vasta töissä ymmärsin myös yhden asian, jota en kotona ollessani ollut laisinkaan tajunnut. Elämä vauvan kanssa on odottamista. Aloitamme leikin, ja odotan, että Milo tympääntyy siihen, jotta voimme keksiä jonkun toisen leikin. Odotan välipalaa, odotan päikkäreitä, odotan, että Milo herää päikkäreiltä, odotan, että taas syödään. Elämä on yhtä odottamista. Elämä on myös keskeytyksiä. Mitään astiakoneen tyhjennystä suurempaa rallia ei kannata ottaa ristikseen, sillä se koneen tyhjennys voi kestää mitä vain kolmen minuutin ja kolmen tunnin välillä. Töissä saan kuitenkin touhuta keskeytyksettä. Ja saan tehdä. Aktiivisesti tehdä. En ollut edes ymmärtänyt, kuinka paljon tätä kaipasin. Minun ei tarvitse odottaa ketään eikä mitään, vaan voin pistää hösseliksi ja saan aikaiseksi. Huikea tunne, kun asioita tapahtuu, enkä vain istu olkkarin matolla kaivamassa nenää ja omaa henkistä hautaa.

Minä en mitenkään erityisemmin stressanut tarhan aloitusta. Kuten todettu, Milo on sellainen kala vedessä-kaveri, joten tiesin varmasti, että bebe sopeutuu. Jännitin oikeastaan vain päikkäreitä (Milon historialla en olisi ihmetellyt, jos kaveri olisi valvonut kolme vuorokautta putkeen päikyn aloituksen jälkeen), mutta äkkiä nekin rupesivat sujumaan. Odotin kuitenkin, että olisin edes hiukan kaivannut lasta. Päivän aikana edes vähän ikävöinyt pikkuapinaa. Mutta ei. Ei ole ikävä. Voin rehellisesti sanoa, että työpäivien aikana en edes mieti Miloa. Työyhteisö imaisee mukaansa, sillai hyvällä tavalla. Töitä tehdessä keskityn käsillä olevaan asiaan ja kaffetauolla nauraa räkätän duunikavereiden kanssa toinen toistan hölmömmille jutuille. (Voin kertoa, että rankka duuni ja just sen mukaiset huvit!)

Siinä sen sijaan olin oikeassa, että nyt yhteinen aikamme Milon kanssa on jotenkin arvokkaampaa. Kun ensin saan keskittyä töissä hommiini ja vaihtaa kuulumisia aikuisten kanssa, niin on ihan kivaa vastapainoa istua tuossa keskellä olkkarin mattoa ja sovitella yhdessä Milon kanssa palikoita puurasian reikiin. Ja niitä lastenlaulujakin jaksaa kuunnella, ainakin hetken.

Vauvavuoden Murphyn lait

1. Jos äiti vannoo muistavansa jotain, hän unohtaa sen.

2. Jos isä vannoo muistavansa jotain, hän unohtaa sen, mutta äiti muistaa asian.

3. Bussin saa tulemaan sytyttämällä tupakan ja vauvan saa heräämään laittamalla lautaselle lämmintä ruokaa.

4. Mitä ikinä mietitkin, joku on jo pohtinut sitä jo vauva.fi-keskusteluissa, ja on tultu siihen tulokseen, että olet huono äiti, koska -lisää tähän mikä tahansa syy-

5. Niskapaskojen todennäköisyys on suoraan verrannollinen mukana olevien vaihtovaatteiden määrään.

6. Todennäköisyys pitkiin päiväuniin on kääntäen verrannollinen äidin tarvitsemaan omaan aikaan.

7. Kadonnut kuumemittari löytyy samana päivänä, kun ostat uuden.

8. Tuttien määrä on taloudessa vakio, vaikka niitä ostaisi lisää.

9. Tahrat irtoavat heikoimmin niistä vaatteista, joista pidät eniten.

10. Mitä enemmän lapsella on vaatteita päällä, sitä todennäköisempää on, ettei vaippaa tarvitse sittenkään vaihtaa.

11. Kakkavaippa putoaa lattialle aina peepuoli alaspäin.

12. Jos lattian paskatahroja ei korjaa HETI pois, joku astuu siihen. Todennäköisesti äiti.

13. Mitä useammin anopille/mummolle puhuu vauvan ruokavaliosta, sitä todennäköisempää on, että kyseinen henkilö sujauttaa kettukarkin/ranskanperunan mukulan suuhun.

14. Vauva tarvitsee äitiään aina kaikista eniten juuri silloin, kun kahvi kupissa on kuumaa.

Operaatio joulu

"Tänä vuonna en kyllä hössötä joulua. Lahjoja ei osteta, ei ainakaan aikuisille. Nautitaan hyvästä ruoasta ja yhdessäolosta. Saunotaan, seurustellaan, juodaan glögiä. Kuunnellaan joulumusiikkia ja fiilistellään joulun henkeä, yhdessä. "

Niin. Ne kuuluisat viimeiset sanat. Ja yhtäkkiä, kuin huomaamatta takavasemmalta saapuu joulustressi. Joka vuosi. Käynnissä on operaatio joulu.

Joulu on lasten juhla. Tämä on totta. Joulu oli minullekin lapsena erityisen tärkeä. Ei se takia, että joulupöytä olisi notkunut suosikkejani (ennen kaikkea, koska niitä oli syöty jo koko joulukuu muutenkin) vaan näin rehellisesti sanottuna sen takia, että kuusen alla odotti aina valtava lahjakasa. Läjäpäin lahjoja yhdelle jos toiselle, jotka sai avata vasta ruokailun päätteeksi, kun vanhempi väki kiskoi kahvia nassuun. Muistan jo lapsena, kuinka tiesin vallan mainiosti, että pehmeästä, hieman pitkulaisesta paketista löytyi villasukat. Hymy korvissa ja vuolaasti muistin kiittää mummia hänen taidolla kutomistaan sukista, vaikka kaikki kyllä tiesivät, että tuo jo käsitteeksikin muodostunut 'pehmeä paketti' ei vetänyt millään tasolla vertoja sille riemulle, joka kajahti ilmoille, kun paketista kääriytyi pihalle pleikkari.

Palatakseni siihen joulupöytään. What's going on there? Maailmassa, jossa globalisaatio on tuonut kaikki herkut jokaisen saataville. Rapeakuorista pizzaa, jonka sula juusto ja valikoidut, tarkkaan valitut täytteet hemmottelevat makunystyröitä. Ranskalaisia juustoja, jotka tanssivat suussa yhdessä pehmeästi huumaavan punaviinin kanssa. Kreikkalaisia oliiveja, mieleenpainuvia merenantimia, eksoottisia mausteita, maailman makuja lähikaupan hyllyiltä kauppahallin herkkuihin. Stokkalta saisi vaikka seepraa joulupöytään, jos haluaisi. Ja suomalainen istuu joulupöydässä, kuuntelee Vesku Loiria hymy persiissä ja kauhoo lautaselle lisää lanttuloodaa.

Joulun jälkkäripuolikaan ei vakuuta allekirjoittanutta. Joulutortut? Valmisvoitaikinasta väkerrettyjä, hakaristin näköisiä härpäkkeitä, joiden keskellä on luumulöntti. Ja vihreät kuulat? Täytyy kyllä myöntää, että siinä on pärynänmakuinen marmeladi brändätty viimeisen päälle oikein. Ja se uusin villitys, näiden kahden edellisen yhdistelmä. Hyh hyh. Poikkeuksen tekevät piparit, jotka taitavat sopia jokaisen suomalaisen suuhun (ja te härskit mielet, hyi teitä!), mutta kyllä niistäkin on vedetty jo överit jouluaattoon mennessä. Lapsena muuten vannoin aina, että isona ostan piparitaikinan pakkaseen ja syön ihan sellaisenaan, taikinana. Nuori anarkisti. No, muutettuani omilleni tein sitten yksi joulu niin. Marraskuun lopulla ostin taikinan ja napostelin sitä pakkasesta pikkuhiljaa. Koko taikina meni. Oli sen arvoista!

Jouluna syödään liikaa. Sikana liikaa. Sikaa. Valitetaan suklaan ja herkkujen määrästä ja samaan aikaan ahdetaan lisää torttua turpaan. Kuntosalien omistajat käärivät hyvät hillot, kun jouluna itseinhoon itsensä syöneet perheenäidit rientävät zumbaamaan. Minä en ottaisi kuitenkaan jouluressiä ylensyömisestä, vaikka se taitaa yksi kuolemansynti ollakin. On niitä pahempiakin syntejä (kuten joulutorttujen ja vihreiden kuulien yhdistäminen!). Oma äitini aina sanoo, ettei sillä ole mitään väliä, mitä syö joulun ja uudenvuoden välissä. Sillä sen sijaan on merkistystä, mitä syö uudenvuoden ja joulun välissä. Niin että grillikautta odotellessa.

Ja ne tontut. Mestaritontut, tallitontut, puutarhatontut... Kaverit liikuskelevat talven pahimmilla pakkasilla huopatossuissaan pitkin kyliä ja stalkkaavat lapsia tehden muistiinpanojaan. Ensin lapsille opetetaan läpi vuoden, että jos tuntematon setä tarjoaa namia, niin pitää juosta karkuun niin paljon, kuin kintuista pääsee ja karjua apua täydellä volyymilla. Check. Mutta jostain syystä joulun alla on sitten ihan okei, jos joku vanha, pikkiriikkinen, parrakas setämies kuikkii ikkunan takana salaa? Ok.

Ja joulupukki, se vasta kaiffari onkin. Kansan suurta rakkautta ja vilpitöntä luottamusta herättävä, nykyään yhä useammin selvin päin pippaloihin ilmestyvä isähahmo, joka diktaattorin elkein päättää tonttujen muistiinpanojen perusteella, kuka ansaitsee pleikkarin ja kuka sen pehmeän paketin. Toisaalta toivon, että pukki olisi oikeasti olemassa. Siitäkin huolimatta, ettei meikäläisen kaikki seikkailut ole ihan päivänvaloa kestävää materiaalia, niin noin niin kuin pääpiirteittäin voisin sanoa, että olisin ihan semi vahvoilla näillä meriiteillä. En nyt ehkä pleikkarityttö, mutta joku vähän vanhempi nintendo ainakin.

Mutta se liene vain unelmaa. Jos joulupukki olisi oikeasti olemassa, olisi hänet tuomittu orjatyövoimasta jo aikoja sitten elinkautiseen, josta hän olisi tietysti vapautunut kolmessa vuodessa hyvällä käytöksellä (ja joulupukin aseman huomioon ottaen, vuolaalla lahjonnalla!). Hän jatkaisi Korvatunturilla joulubisneksiensä pyörittämistä, mutta toiminnan keulakuvana toimisi muori, tuo harras feministi ja keittiön kuningatar, joka pitäisi huolen siitä, että puolet mestaritonttu-nimikkeellä palkattavista tontuista olisi naisia ja perunalaatikko jatkossakin imelää. 

Minä olen tänä vuonna pitänyt lupaukseni. En ole ressannut joulua. Syömme huomenna joululounasta isäni luona nyyttärimeiningillä. Minun nilkkaani kosahti jälkkäri. En ole käynyt kaupassa, enkä ole edes ihan varma, mitä aion tehdä. En ressaa. Yhtään lahjaa en kanna mukanani, kaiken saa kuitenkin -70% heti joulun jälkeen. Illalla aion käydä saunassa, istuttaa jouluherkkujen paisuttaman persaukseni sohvalle, korkata punkun ja nauttia hiljaisuudesta. Ehkä syön piparin tai pari.

Ihanaa ja ressitöntä joulua!

Milo ja Mutsi <3

Saako äiti (itsekkäästi) nauttia vapaa-ajastaan?

Muutama päivä sitten jossain vauvaryhmässä tuli puhetta siitä, minkä ikäisinä lapsia oli viety hoitoon, varsinkin yökylään. "Yleisin" suositus on tunti per ikäkuukausi, ja useat äidit noudattavatkin tätä ohjenuoraa. Toiset peräänkuuluttivat yökyläilyjä lapsen kasvun ja kehityksen tahdissa, hyvä juttu sekin. Osa oli sitä mieltä, että lapsen paikka on ehdottomasti äidin vierellä. Toisalta esiin nousi myös ajatus siitä, että hyvinvoiva äiti on lapselleen parasta, ja jos se vaatii silloin tällöin äidin poissaoloa, on se varsin hyväksyttävää.

Se mikä iski kuitenkin tikkua silmääni, oli yökyläilyjen tarpeen kyseinalaistaminen. Muutama äiti äityikin puolustamaan omia yksinäisiä öitään sillä, että joskus heidänkin on nukuttava kunnolla, jotta jaksaa. Esiin nousi koliikki ja refluksi, huonosti nukutut ensikuukaudet, joita seuraavat hulinat ja muut yövillitykset. Ymmärrän tämänkin. Pahimpina kuukausina meikäläinen olisi sellaisenaan sopinut Thrillerin musiikkivideolle humppaamaan elävänä kuolleena. Siivouskin mainittiin, niin paljon mukavampaa rauhassa touhuta, kun voi keskeytyksettä keskittyä luuttuamiseen. Totta.
Mutta yksi kommentti ärsytti niin paljon, että imaisin välittömästi kilon hiekkaa pikkuhousuihin. "Eikö muka vauvavuotta voi olla käymättä ulkona?". Ei voi, kommentoin. Minä en vähäistä vapaa-aikaani tuhlaa siihen, että kiillottelen hopeoita tai jynssään lattialistoja. Enkä viime aikoina ole käyttänyt sitä aikaa kyllä järin nukkumiseenkaan.

Miksi äidin pitäisi vauvavuonna käyttää vapaa-aikansa vain muiden hyvinvoinnin edistämiseen? Miksei saa olla vähän itsekäs?

Minä haluaisin olla sellainen äiti, joka imee silkasta lasten läsnäolosta niin paljon onnea ja iloa, että en edes haluaisi poistua kotoa. Tämä ei siis ole mitään vittuilua. Tällaisia äitejä on, minäkin heitä tunnen. He ovat onnellisia juuri siinä paikallaan, omassa perhekuplassaan ja nauttivat arjen pienistä hetkistä. Minä haluaisin olla yksi näistä äideistä. Rakennella joulua, koristella kotia, leipoa pipareita itse tehdystä taikinasta ja suukotella mukuloita nukkumaan ja käpertyä sen jälkeen onnellisena pienten tuhisijoiden viereen.

Mutta kun en ole.

Voinko siis olla vauvavuotta käymättä ulkona? En. Minä saan onnea ja iloa Milon kanssa touhuamisesta, mutta tarvitsen vastapainoksi muutakin. Olen äiti, mutta olen myös tytär, sisko, ystävä ja nainen. Minun on välillä saatava parantaa maailmaa (hah, ihan hirveestippä on parantunut) punaviinin ja ystävien kera. Pulloittain, ei laseittain. Rakastan teatteria, haluan käydä tapahtumissa ja pysyä olevinaan mukana kulttuurin kuvitteellisella aallonharjalla. Olen nainen, 31-vuotias (mutta 24, jos joku kysyy) sinkkunainen, enkä ajatellut ruveta vanhaksipiiaksi ja hankkia kymmentä kissaa ja sellaita viheltävää teepannua ihan vielä näillä kymmenyksillä.

Kun meitä äitejä nyt sitten on niin hiton moneen junaan ja asemalle ja kyydistäkin jää, niin meistä ihan jokainen ei halua myöskään viettää kolmekymppisiään kotona. Ja se on oikeasti ihan ok. Perinteisesti, ihan biologiankin vuoksi, lapsia hankitaan niinä vuosina, kun on energiaa. Enkä tarkoita, että se energia pitäisi käyttää ainoastaan siihen, että viiden promillen jurrissa roikkuu lauantai-iltana (eli kympin uutisten aikaan, koska hormoniviinapää) baaritiskin nurkassa ja vinkuu vielä yhtä paukkua. Ei ulos meno tarkoita sitä, että pitää vetää sipuli ihan sekaisin. Kukin käyttää vapaa-aikansa kuin tahtoo. Lapsettomat ikätoverit juoksevat hekin tapahtumissa, messuilla, häissä ja hipoissa. Tai eivät juokse, jotkut jäävät kotiin ihan ilman jälkikasvuakin. Minua kuitenkin ahdistaa se, että oletetaan, että nyt kun kupeistani on tulla tupsahtanut tuollainen suloinen hekuman hedelmä, niin yhtäkkiä minun ei kuuluisi olla äiti, vaan vain ja ainoastaan äiti. Ihan kuin minulla ei olisi enää oikeutta haluta olla mitään muuta.

Minä arvostan molempia vanhempiani. He ovat tehneet eteeni paljon. Arvostan äidissäni sitä, että hän jaksoi avioeron jälkeen autottomana kantaa kaikki ne tuhannet maitolitrat meille kotiin. Arvostan sitä, että isäni ei vain tee eteeni asioita puolestani, vaan jaksaa myös viisaana viilipyttynä opettaa tällaista vähän hermoheikkoa yksilöä (nim. vaihdoin auton akun itse, ja oon kuitenkin tyttö!). Mutta mistä minä vanhempiani ihailen? Niistä asioista, joita he eivät ole tehneet minun vuokseni, vaan itsensä vuoksi. Ihailen äitiäni, joka uskalsi lähteä Lappiin pari vuotta sitten ensikertalaisena vaeltamaan, ja löysi sitä kautta itsestään uusia puolia. Ihailen isääni, joka istuu joka vuosi Kreikassa purkkarinsa valtavan ruorin takana ja elää unelmaansa aalloilla keinuen. Ihailen sitä, että he ottavat omasta onnestaan vastuun ja tekevät sitä, mikä heistä itsestään tuntuu hyvältä.

Minäkin olen viime aikoina ottanut enemmän aikaa itselleni. Tyttöjen kanssa risteilimme  vadelmaveneellä stand upista (ja kuplajuomasta) nauttien. Olen karannut extemporeideana Veeran kanssa savusaunan lauteille sulattamaan huolia ja avasin illalla pikkusen paremman viinipullon ihan yksin, ylähyllyn pullo vain minulle itselleni. Olen nauttinut niin ystävieni kuin itseni seurasta ilman jälkikasvuni läsnäoloa. Nauttinut! Ne ovat olleet vastapainoa arjelle, joka sekin toki on täynnä sadottain niitä pieniä ihania äitipoika-hetkiä, jotka ovat vain meidän omiamme. Ja jonain päivänä toivon, että Milo arvostaa minua niistä asioista, joita hänen eteensä olen tehnyt ja teen, olenhan hänen äitinsä. Mutta toivon, että Milo ennen kaikkea ihailee minua, sillä otan omasta onnestani vastuun ja teen niitä asioita, jotka saavat minun sieluni hymyilemään. Noin niinkuin nätisti ilmaistuna.

"Lapsi ei kohtele itseään, niin kuin äiti kohtelee lasta, vaan niin kuin äiti kohtelee itseään". 

Yhen stadilaisen yh-mutsin stoori

Jos bylsii ilman spärdärii ja viel glömmaa skruudaa piltsui, ni voi käydä niinku meitsille. Toissakesänä kusin stiksii ja sain sit tietää, et venaan skidii. Sen skidin fatsi otti heti hatkat, ku kuuli. Feelu jätkä. Että sillee meni mistii heti se homma.

Raskausaika otti semi koville. Venttasin yksin ekaa kersaa, maga senku kasvo ja joka mesta kropas oli gisa. Sklabbit turpos nii, ettei stiflat meinannu mahtuu. Skagasin ihan simona sitä synytystäki. Ilmoitin heti ekoil tärsyi sille neuvolan hoitsulle, et meisti fjoosasta ei ykskään sklodde könyis pihalle, vaik olis kuinka vahvat mömmöt pohjalla. Se hoitsu lykkäs mulle vaik mitä matskui händyy ja käski ottaa iha iisisti. 9 kk on longi tiima, ehtisin funtsii niit juttui viel vai kui.
No. Oliha se 9 kk aika skeidaa. Varsinki lopussa, ku ei paljoo muut kyenny, ku sittaa perseellä.

Ne siel naikkaril yritti kyl saada mua födaa sen sikidin viivast pihalle, mut ei vaa bygenny, ku skagasin nii hitosti. Lekuri sit pisti meitsin leikkauksee. Sinä aamuna vedin brekuks jonku hiilaridrinksun ja köörattiin mun frendin Katan kaa naikkarille. Jouduttiin pari timmaa venaa, ennen ku päästii leikkurii. Kylhä siin vähän spennas, mut pakko oli vaa yrittää ottaa chillisti.

Olihan se sit aika buli fiilis, ku sai ekaa kertaa kunnol tsiigaa omaa skidii. Snadi kundi, kolme koogee ja risat silkkaa lovee. Oli pakko brassailla heti somee fotolla, et tsiigatkaa mitä meisti väsäs iha ite. Meikän maga tykkäs vähä kyttyrää niist kaikist mömmöist, joita leikkaukses sain, oli kyl pari ekaa yöt aika nihkeit. Ne hoitsut oli kyl onneks mageit, koutsas toukan hoidos ja jeesas jos ei ite jaksanu. Olin jo päättäny, et se skidi ei tulis meitsin daisareista skruudaa mölöö, vaa flindasta sais dokaa, ni ne hoitstut tsögas sit korviketta skidille heti startista. Kolmantena päivänä homma alkoi skulaa ja päästiinki himaa.

Heti himas iski kunnon masis. Baby blues. Spiidasin vaa ja skidi rages kaikki yöt. Olin kelannu, et ku diggaan punkust, ni salee heti himas vedän pari glasarii, mut vedin sen verta styrkkii kipupilsui, et ei pystyny vetää yhtää brenkkuu. Oli aika raffii se alku, onneks pysty bamlaa frendien kans ja broidi budjas meil pari ekaa viikkoo. Aika kova depiski iski päälle siin.

Jossai vaihees kuitenki rupes olee iisimpää. Uskalsin föraakki skidin kans biligal iha kahestaa, ja dösäs en enää studannu sitä, et jos skidi vaa skitsoo täböö, et muu lössi tsiigais vinoo. Bygasin semmosen oman mammaringinki, metskasin netistä muit mutsei, divattii tsuffee ja bamlattiin schaissee. Hittasin muitaki yh-mutsei netist ja whatsapissa skriivaillaa vielki joka päivä.

Nykyään ton kundin kans on jo ihan kliffaa. Se ei viel dallaa, mut stondaa jo ilman stötsää. Se ei viel bamlaa, mut snaijataan kyl toisiamme. Bondataan ihan kybäl, enkä bytskais tota enää mihkää. Kävi kyllä sairaan hyvä munkki, ku sain noin fantsun skidin. Ja älkää nyt kelatko, et oon ihan deekiksellä, mut kyl se punkkuki on 9 kuukauden breikin jälkee aika kipeen hyvää!

<3 

Ihana, kamala pikkujouluaika

Pikkujouluaika. Ah, ihana, kamala pikkujouluaika.

Tiedättekö, maailma on täynnä kaiken maailman höpöhöpömyyttejä alkoholista. "Join kaikkea sekaisin" liene niistä suosituin. Että sipuli menisi muka enempi sekaisin, jos sekoittelee kuplajuomaa ja votkulipaukkuja. Höpön löpön. Ihmisen kroppaparka ei välitä tipan tippaa siitä, onko alkoholin sekana tullut nautittua mitä e-aineita ja esansseja. Vain sillä on väliä, kuinka paljon alkoholia juo. Maksa parka tekee pahimpina ryyppyiltoina niin paljon töitä, että hesessä se olisi jo valittu kuukauden työntekijäksi, eikä se kuulkaa niitä skumpan kuplia siellä polttele. Se nyt vaan on karu fakta, että jos saunailtoina juo pari siiperiä ja pikkujouluissa vetää pullon kirkasta jonkun talkkari-Pertin navasta, niin dagenefterinä on vähän heikko happi ja joku napakarva hampaan välissä. (Ja Pertillä helevetinmoinen tarina kerrottavana!)

Ja sitten on se kuuluisa, että skumpan kuplat nousevat päähän. Halloota? Mikä sä oot? Joku akvaario?

Mutta suojakänni. Se on ihan oikeasti juttu. Joskus saikkuhoitsukoulussa pläräsin lääkärien tietokantoja ja etsin sille jopa ihan vedenpitävän, tieteellisen selityksen. Se oli useamman lauseen mittainen, ja sisälsi enemmän hienoja sanoja ja monimutkaisia käsitteitä kuin keskivertokansalainen kykenee ymmärtämään tai minä muistamaan. Mutta suojakänni tosiaan on juttu!

Olin ennen baarissa töissä. Voi niitä vuosia. Pikkujoulut alkoivat lokaakuussa ja jatkuivat välipäiviin. Pahimpia asiakkaita olivat ne jouluna ja juhannusena kotoa poistuvat Pirkot ja Seijat. Yks sininen enkeli, kiitti. Saattoivat jättää joku kymmenen senttiä tippiä, harvemmin sitäkään. Jossain kolmentoista ja viidentoista paukun kohdalla Seija oli sammunut vessaan ja Pirkko jutteli baarin nurkan jukkapalmulle. Ja siinä vaiheessa, kun heitä kehoitti lähtemään kotiin (ja jäämään sinne loppuelämäksi), niin alkoi sellainen sininen enkelikuoro laulaa, että taivaan porteilla jäädään toiseksi. "Tyttö HEI, mä oon käyny paareissa jo ennen ku sä shynnyit". Niinpä niin.

Mikä näissä pikkujouluissa onkaan, että me suomalaisparat menemme raukat ihan sekaisin? Yhtäkkiä koko maan läpi leviää jonkun ruton lailla tolkuton jano ja hirveä himo. Eipä sen puoleen, itsekin olen puolivahingossa painanut jonkun näkymättömän tonttulakin päähäni. Vielä alkusyksyllä, kun jaksoin juosta kolmesti viikossa salilla ja kehitellä uusia, itämaisia reseptejä kyökkini uumenissa, niin nyt viilentelen skumppaa jääkaapissa ja paremman puutteessa kuolaan Netflixistä Frontierin uutta kautta, jossa pääosassa heiluu Jason Momoa. On se kuuma. Kuuma ku hella ysillä, vaikka asteikko loppuu kutoseen.

Silti tänään aion uskaltautua radalle, vaikka onkin pikkujouluviikonlopuista pahimpia, ja takuulla liikenteessä on enempi ja vähempi Seijoja ja Pirkkoja. On kuulkaa jo toinen kerta tällä viikolla, kun tämä mamma pistää tanssikengät jalkaan! Olimme ystävieni kanssa näet komediaristeilyllä viime sunnuntaina. Näin yyhooäidin elämää viettäen ovat aika vähissä ne kerrat, kun pääsen ulos humputtelemaan, ja "vanhoihin, hyviin aikoihin" verrattuna minulla oli varmaan viidet-kuudet kännit vetämättä tältä syssyltä. Ja vedin sitten ne kaikki kerralla. Siitä oli kuulkaa hehkeys kaukana, kun jatkoilla vielä kahdeksan aikaan aamulla huitelin hytin nurkassa skumppaa huiviin. Riinan ja Marin kanssa sitten yhdeltätoista vielä tujussa humalassa valtasimme spa-osaston, jossa ei (muiden onneksi) ollut ketään muita. Siellä kelluttiin olot pois kuplien keskellä. Saunassa istuin yksin jonkun sairaalamyssyä muistuttavan pefletin päällä ja lauloin saunakauhaan leijonakuningasta.

Hyviä aikoja.

Tänään ajattelin jarrutella hiukan, ettei aamulla enää promilleja puhaltelisi. Ottaa sillä tavalla sivistyneesti, siemailla ja maistella ilman armotonta jurria (hah!). Olen jopa iltaa varten varannut sitä punkkua, jonka vuoksi ei Alkossa tarvitse pyllistää.

Voimia ja rakkautta kaikille kyyppariystävilleni <3