"Tänä vuonna en kyllä hössötä joulua. Lahjoja ei osteta, ei ainakaan aikuisille. Nautitaan hyvästä ruoasta ja yhdessäolosta. Saunotaan, seurustellaan, juodaan glögiä. Kuunnellaan joulumusiikkia ja fiilistellään joulun henkeä, yhdessä. "
Niin. Ne kuuluisat viimeiset sanat. Ja yhtäkkiä, kuin huomaamatta takavasemmalta saapuu joulustressi. Joka vuosi. Käynnissä on operaatio joulu.
Joulu on lasten juhla. Tämä on totta. Joulu oli minullekin lapsena erityisen tärkeä. Ei se takia, että joulupöytä olisi notkunut suosikkejani (ennen kaikkea, koska niitä oli syöty jo koko joulukuu muutenkin) vaan näin rehellisesti sanottuna sen takia, että kuusen alla odotti aina valtava lahjakasa. Läjäpäin lahjoja yhdelle jos toiselle, jotka sai avata vasta ruokailun päätteeksi, kun vanhempi väki kiskoi kahvia nassuun. Muistan jo lapsena, kuinka tiesin vallan mainiosti, että pehmeästä, hieman pitkulaisesta paketista löytyi villasukat. Hymy korvissa ja vuolaasti muistin kiittää mummia hänen taidolla kutomistaan sukista, vaikka kaikki kyllä tiesivät, että tuo jo käsitteeksikin muodostunut 'pehmeä paketti' ei vetänyt millään tasolla vertoja sille riemulle, joka kajahti ilmoille, kun paketista kääriytyi pihalle pleikkari.
Palatakseni siihen joulupöytään. What's going on there? Maailmassa, jossa globalisaatio on tuonut kaikki herkut jokaisen saataville. Rapeakuorista pizzaa, jonka sula juusto ja valikoidut, tarkkaan valitut täytteet hemmottelevat makunystyröitä. Ranskalaisia juustoja, jotka tanssivat suussa yhdessä pehmeästi huumaavan punaviinin kanssa. Kreikkalaisia oliiveja, mieleenpainuvia merenantimia, eksoottisia mausteita, maailman makuja lähikaupan hyllyiltä kauppahallin herkkuihin. Stokkalta saisi vaikka seepraa joulupöytään, jos haluaisi. Ja suomalainen istuu joulupöydässä, kuuntelee Vesku Loiria hymy persiissä ja kauhoo lautaselle lisää lanttuloodaa.
Joulun jälkkäripuolikaan ei vakuuta allekirjoittanutta. Joulutortut? Valmisvoitaikinasta väkerrettyjä, hakaristin näköisiä härpäkkeitä, joiden keskellä on luumulöntti. Ja vihreät kuulat? Täytyy kyllä myöntää, että siinä on pärynänmakuinen marmeladi brändätty viimeisen päälle oikein. Ja se uusin villitys, näiden kahden edellisen yhdistelmä. Hyh hyh. Poikkeuksen tekevät piparit, jotka taitavat sopia jokaisen suomalaisen suuhun (ja te härskit mielet, hyi teitä!), mutta kyllä niistäkin on vedetty jo överit jouluaattoon mennessä. Lapsena muuten vannoin aina, että isona ostan piparitaikinan pakkaseen ja syön ihan sellaisenaan, taikinana. Nuori anarkisti. No, muutettuani omilleni tein sitten yksi joulu niin. Marraskuun lopulla ostin taikinan ja napostelin sitä pakkasesta pikkuhiljaa. Koko taikina meni. Oli sen arvoista!
Jouluna syödään liikaa. Sikana liikaa. Sikaa. Valitetaan suklaan ja herkkujen määrästä ja samaan aikaan ahdetaan lisää torttua turpaan. Kuntosalien omistajat käärivät hyvät hillot, kun jouluna itseinhoon itsensä syöneet perheenäidit rientävät zumbaamaan. Minä en ottaisi kuitenkaan jouluressiä ylensyömisestä, vaikka se taitaa yksi kuolemansynti ollakin. On niitä pahempiakin syntejä (kuten joulutorttujen ja vihreiden kuulien yhdistäminen!). Oma äitini aina sanoo, ettei sillä ole mitään väliä, mitä syö joulun ja uudenvuoden välissä. Sillä sen sijaan on merkistystä, mitä syö uudenvuoden ja joulun välissä. Niin että grillikautta odotellessa.
Ja ne tontut. Mestaritontut, tallitontut, puutarhatontut... Kaverit liikuskelevat talven pahimmilla pakkasilla huopatossuissaan pitkin kyliä ja stalkkaavat lapsia tehden muistiinpanojaan. Ensin lapsille opetetaan läpi vuoden, että jos tuntematon setä tarjoaa namia, niin pitää juosta karkuun niin paljon, kuin kintuista pääsee ja karjua apua täydellä volyymilla. Check. Mutta jostain syystä joulun alla on sitten ihan okei, jos joku vanha, pikkiriikkinen, parrakas setämies kuikkii ikkunan takana salaa? Ok.
Ja joulupukki, se vasta kaiffari onkin. Kansan suurta rakkautta ja vilpitöntä luottamusta herättävä, nykyään yhä useammin selvin päin pippaloihin ilmestyvä isähahmo, joka diktaattorin elkein päättää tonttujen muistiinpanojen perusteella, kuka ansaitsee pleikkarin ja kuka sen pehmeän paketin. Toisaalta toivon, että pukki olisi oikeasti olemassa. Siitäkin huolimatta, ettei meikäläisen kaikki seikkailut ole ihan päivänvaloa kestävää materiaalia, niin noin niin kuin pääpiirteittäin voisin sanoa, että olisin ihan semi vahvoilla näillä meriiteillä. En nyt ehkä pleikkarityttö, mutta joku vähän vanhempi nintendo ainakin.
Mutta se liene vain unelmaa. Jos joulupukki olisi oikeasti olemassa, olisi hänet tuomittu orjatyövoimasta jo aikoja sitten elinkautiseen, josta hän olisi tietysti vapautunut kolmessa vuodessa hyvällä käytöksellä (ja joulupukin aseman huomioon ottaen, vuolaalla lahjonnalla!). Hän jatkaisi Korvatunturilla joulubisneksiensä pyörittämistä, mutta toiminnan keulakuvana toimisi muori, tuo harras feministi ja keittiön kuningatar, joka pitäisi huolen siitä, että puolet mestaritonttu-nimikkeellä palkattavista tontuista olisi naisia ja perunalaatikko jatkossakin imelää.
Minä olen tänä vuonna pitänyt lupaukseni. En ole ressannut joulua. Syömme huomenna joululounasta isäni luona nyyttärimeiningillä. Minun nilkkaani kosahti jälkkäri. En ole käynyt kaupassa, enkä ole edes ihan varma, mitä aion tehdä. En ressaa. Yhtään lahjaa en kanna mukanani, kaiken saa kuitenkin -70% heti joulun jälkeen. Illalla aion käydä saunassa, istuttaa jouluherkkujen paisuttaman persaukseni sohvalle, korkata punkun ja nauttia hiljaisuudesta. Ehkä syön piparin tai pari.
Ihanaa ja ressitöntä joulua!
Milo ja Mutsi <3
Niin. Ne kuuluisat viimeiset sanat. Ja yhtäkkiä, kuin huomaamatta takavasemmalta saapuu joulustressi. Joka vuosi. Käynnissä on operaatio joulu.
Joulu on lasten juhla. Tämä on totta. Joulu oli minullekin lapsena erityisen tärkeä. Ei se takia, että joulupöytä olisi notkunut suosikkejani (ennen kaikkea, koska niitä oli syöty jo koko joulukuu muutenkin) vaan näin rehellisesti sanottuna sen takia, että kuusen alla odotti aina valtava lahjakasa. Läjäpäin lahjoja yhdelle jos toiselle, jotka sai avata vasta ruokailun päätteeksi, kun vanhempi väki kiskoi kahvia nassuun. Muistan jo lapsena, kuinka tiesin vallan mainiosti, että pehmeästä, hieman pitkulaisesta paketista löytyi villasukat. Hymy korvissa ja vuolaasti muistin kiittää mummia hänen taidolla kutomistaan sukista, vaikka kaikki kyllä tiesivät, että tuo jo käsitteeksikin muodostunut 'pehmeä paketti' ei vetänyt millään tasolla vertoja sille riemulle, joka kajahti ilmoille, kun paketista kääriytyi pihalle pleikkari.
Palatakseni siihen joulupöytään. What's going on there? Maailmassa, jossa globalisaatio on tuonut kaikki herkut jokaisen saataville. Rapeakuorista pizzaa, jonka sula juusto ja valikoidut, tarkkaan valitut täytteet hemmottelevat makunystyröitä. Ranskalaisia juustoja, jotka tanssivat suussa yhdessä pehmeästi huumaavan punaviinin kanssa. Kreikkalaisia oliiveja, mieleenpainuvia merenantimia, eksoottisia mausteita, maailman makuja lähikaupan hyllyiltä kauppahallin herkkuihin. Stokkalta saisi vaikka seepraa joulupöytään, jos haluaisi. Ja suomalainen istuu joulupöydässä, kuuntelee Vesku Loiria hymy persiissä ja kauhoo lautaselle lisää lanttuloodaa.
Joulun jälkkäripuolikaan ei vakuuta allekirjoittanutta. Joulutortut? Valmisvoitaikinasta väkerrettyjä, hakaristin näköisiä härpäkkeitä, joiden keskellä on luumulöntti. Ja vihreät kuulat? Täytyy kyllä myöntää, että siinä on pärynänmakuinen marmeladi brändätty viimeisen päälle oikein. Ja se uusin villitys, näiden kahden edellisen yhdistelmä. Hyh hyh. Poikkeuksen tekevät piparit, jotka taitavat sopia jokaisen suomalaisen suuhun (ja te härskit mielet, hyi teitä!), mutta kyllä niistäkin on vedetty jo överit jouluaattoon mennessä. Lapsena muuten vannoin aina, että isona ostan piparitaikinan pakkaseen ja syön ihan sellaisenaan, taikinana. Nuori anarkisti. No, muutettuani omilleni tein sitten yksi joulu niin. Marraskuun lopulla ostin taikinan ja napostelin sitä pakkasesta pikkuhiljaa. Koko taikina meni. Oli sen arvoista!
Jouluna syödään liikaa. Sikana liikaa. Sikaa. Valitetaan suklaan ja herkkujen määrästä ja samaan aikaan ahdetaan lisää torttua turpaan. Kuntosalien omistajat käärivät hyvät hillot, kun jouluna itseinhoon itsensä syöneet perheenäidit rientävät zumbaamaan. Minä en ottaisi kuitenkaan jouluressiä ylensyömisestä, vaikka se taitaa yksi kuolemansynti ollakin. On niitä pahempiakin syntejä (kuten joulutorttujen ja vihreiden kuulien yhdistäminen!). Oma äitini aina sanoo, ettei sillä ole mitään väliä, mitä syö joulun ja uudenvuoden välissä. Sillä sen sijaan on merkistystä, mitä syö uudenvuoden ja joulun välissä. Niin että grillikautta odotellessa.
Ja ne tontut. Mestaritontut, tallitontut, puutarhatontut... Kaverit liikuskelevat talven pahimmilla pakkasilla huopatossuissaan pitkin kyliä ja stalkkaavat lapsia tehden muistiinpanojaan. Ensin lapsille opetetaan läpi vuoden, että jos tuntematon setä tarjoaa namia, niin pitää juosta karkuun niin paljon, kuin kintuista pääsee ja karjua apua täydellä volyymilla. Check. Mutta jostain syystä joulun alla on sitten ihan okei, jos joku vanha, pikkiriikkinen, parrakas setämies kuikkii ikkunan takana salaa? Ok.
Ja joulupukki, se vasta kaiffari onkin. Kansan suurta rakkautta ja vilpitöntä luottamusta herättävä, nykyään yhä useammin selvin päin pippaloihin ilmestyvä isähahmo, joka diktaattorin elkein päättää tonttujen muistiinpanojen perusteella, kuka ansaitsee pleikkarin ja kuka sen pehmeän paketin. Toisaalta toivon, että pukki olisi oikeasti olemassa. Siitäkin huolimatta, ettei meikäläisen kaikki seikkailut ole ihan päivänvaloa kestävää materiaalia, niin noin niin kuin pääpiirteittäin voisin sanoa, että olisin ihan semi vahvoilla näillä meriiteillä. En nyt ehkä pleikkarityttö, mutta joku vähän vanhempi nintendo ainakin.
Mutta se liene vain unelmaa. Jos joulupukki olisi oikeasti olemassa, olisi hänet tuomittu orjatyövoimasta jo aikoja sitten elinkautiseen, josta hän olisi tietysti vapautunut kolmessa vuodessa hyvällä käytöksellä (ja joulupukin aseman huomioon ottaen, vuolaalla lahjonnalla!). Hän jatkaisi Korvatunturilla joulubisneksiensä pyörittämistä, mutta toiminnan keulakuvana toimisi muori, tuo harras feministi ja keittiön kuningatar, joka pitäisi huolen siitä, että puolet mestaritonttu-nimikkeellä palkattavista tontuista olisi naisia ja perunalaatikko jatkossakin imelää.
Minä olen tänä vuonna pitänyt lupaukseni. En ole ressannut joulua. Syömme huomenna joululounasta isäni luona nyyttärimeiningillä. Minun nilkkaani kosahti jälkkäri. En ole käynyt kaupassa, enkä ole edes ihan varma, mitä aion tehdä. En ressaa. Yhtään lahjaa en kanna mukanani, kaiken saa kuitenkin -70% heti joulun jälkeen. Illalla aion käydä saunassa, istuttaa jouluherkkujen paisuttaman persaukseni sohvalle, korkata punkun ja nauttia hiljaisuudesta. Ehkä syön piparin tai pari.
Ihanaa ja ressitöntä joulua!
Milo ja Mutsi <3
No comments:
Post a Comment