Muutama päivä sitten jossain vauvaryhmässä tuli puhetta siitä, minkä ikäisinä lapsia oli viety hoitoon, varsinkin yökylään. "Yleisin" suositus on tunti per ikäkuukausi, ja useat äidit noudattavatkin tätä ohjenuoraa. Toiset peräänkuuluttivat yökyläilyjä lapsen kasvun ja kehityksen tahdissa, hyvä juttu sekin. Osa oli sitä mieltä, että lapsen paikka on ehdottomasti äidin vierellä. Toisalta esiin nousi myös ajatus siitä, että hyvinvoiva äiti on lapselleen parasta, ja jos se vaatii silloin tällöin äidin poissaoloa, on se varsin hyväksyttävää.
Se mikä iski kuitenkin tikkua silmääni, oli yökyläilyjen tarpeen kyseinalaistaminen. Muutama äiti äityikin puolustamaan omia yksinäisiä öitään sillä, että joskus heidänkin on nukuttava kunnolla, jotta jaksaa. Esiin nousi koliikki ja refluksi, huonosti nukutut ensikuukaudet, joita seuraavat hulinat ja muut yövillitykset. Ymmärrän tämänkin. Pahimpina kuukausina meikäläinen olisi sellaisenaan sopinut Thrillerin musiikkivideolle humppaamaan elävänä kuolleena. Siivouskin mainittiin, niin paljon mukavampaa rauhassa touhuta, kun voi keskeytyksettä keskittyä luuttuamiseen. Totta.
Mutta yksi kommentti ärsytti niin paljon, että imaisin välittömästi kilon hiekkaa pikkuhousuihin. "Eikö muka vauvavuotta voi olla käymättä ulkona?". Ei voi, kommentoin. Minä en vähäistä vapaa-aikaani tuhlaa siihen, että kiillottelen hopeoita tai jynssään lattialistoja. Enkä viime aikoina ole käyttänyt sitä aikaa kyllä järin nukkumiseenkaan.
Miksi äidin pitäisi vauvavuonna käyttää vapaa-aikansa vain muiden hyvinvoinnin edistämiseen? Miksei saa olla vähän itsekäs?
Minä haluaisin olla sellainen äiti, joka imee silkasta lasten läsnäolosta niin paljon onnea ja iloa, että en edes haluaisi poistua kotoa. Tämä ei siis ole mitään vittuilua. Tällaisia äitejä on, minäkin heitä tunnen. He ovat onnellisia juuri siinä paikallaan, omassa perhekuplassaan ja nauttivat arjen pienistä hetkistä. Minä haluaisin olla yksi näistä äideistä. Rakennella joulua, koristella kotia, leipoa pipareita itse tehdystä taikinasta ja suukotella mukuloita nukkumaan ja käpertyä sen jälkeen onnellisena pienten tuhisijoiden viereen.
Mutta kun en ole.
Voinko siis olla vauvavuotta käymättä ulkona? En. Minä saan onnea ja iloa Milon kanssa touhuamisesta, mutta tarvitsen vastapainoksi muutakin. Olen äiti, mutta olen myös tytär, sisko, ystävä ja nainen. Minun on välillä saatava parantaa maailmaa (hah, ihan hirveestippä on parantunut) punaviinin ja ystävien kera. Pulloittain, ei laseittain. Rakastan teatteria, haluan käydä tapahtumissa ja pysyä olevinaan mukana kulttuurin kuvitteellisella aallonharjalla. Olen nainen, 31-vuotias (mutta 24, jos joku kysyy) sinkkunainen, enkä ajatellut ruveta vanhaksipiiaksi ja hankkia kymmentä kissaa ja sellaita viheltävää teepannua ihan vielä näillä kymmenyksillä.
Kun meitä äitejä nyt sitten on niin hiton moneen junaan ja asemalle ja kyydistäkin jää, niin meistä ihan jokainen ei halua myöskään viettää kolmekymppisiään kotona. Ja se on oikeasti ihan ok. Perinteisesti, ihan biologiankin vuoksi, lapsia hankitaan niinä vuosina, kun on energiaa. Enkä tarkoita, että se energia pitäisi käyttää ainoastaan siihen, että viiden promillen jurrissa roikkuu lauantai-iltana (eli kympin uutisten aikaan, koska hormoniviinapää) baaritiskin nurkassa ja vinkuu vielä yhtä paukkua. Ei ulos meno tarkoita sitä, että pitää vetää sipuli ihan sekaisin. Kukin käyttää vapaa-aikansa kuin tahtoo. Lapsettomat ikätoverit juoksevat hekin tapahtumissa, messuilla, häissä ja hipoissa. Tai eivät juokse, jotkut jäävät kotiin ihan ilman jälkikasvuakin. Minua kuitenkin ahdistaa se, että oletetaan, että nyt kun kupeistani on tulla tupsahtanut tuollainen suloinen hekuman hedelmä, niin yhtäkkiä minun ei kuuluisi olla äiti, vaan vain ja ainoastaan äiti. Ihan kuin minulla ei olisi enää oikeutta haluta olla mitään muuta.
Minä arvostan molempia vanhempiani. He ovat tehneet eteeni paljon. Arvostan äidissäni sitä, että hän jaksoi avioeron jälkeen autottomana kantaa kaikki ne tuhannet maitolitrat meille kotiin. Arvostan sitä, että isäni ei vain tee eteeni asioita puolestani, vaan jaksaa myös viisaana viilipyttynä opettaa tällaista vähän hermoheikkoa yksilöä (nim. vaihdoin auton akun itse, ja oon kuitenkin tyttö!). Mutta mistä minä vanhempiani ihailen? Niistä asioista, joita he eivät ole tehneet minun vuokseni, vaan itsensä vuoksi. Ihailen äitiäni, joka uskalsi lähteä Lappiin pari vuotta sitten ensikertalaisena vaeltamaan, ja löysi sitä kautta itsestään uusia puolia. Ihailen isääni, joka istuu joka vuosi Kreikassa purkkarinsa valtavan ruorin takana ja elää unelmaansa aalloilla keinuen. Ihailen sitä, että he ottavat omasta onnestaan vastuun ja tekevät sitä, mikä heistä itsestään tuntuu hyvältä.
Minäkin olen viime aikoina ottanut enemmän aikaa itselleni. Tyttöjen kanssa risteilimme vadelmaveneellä stand upista (ja kuplajuomasta) nauttien. Olen karannut extemporeideana Veeran kanssa savusaunan lauteille sulattamaan huolia ja avasin illalla pikkusen paremman viinipullon ihan yksin, ylähyllyn pullo vain minulle itselleni. Olen nauttinut niin ystävieni kuin itseni seurasta ilman jälkikasvuni läsnäoloa. Nauttinut! Ne ovat olleet vastapainoa arjelle, joka sekin toki on täynnä sadottain niitä pieniä ihania äitipoika-hetkiä, jotka ovat vain meidän omiamme. Ja jonain päivänä toivon, että Milo arvostaa minua niistä asioista, joita hänen eteensä olen tehnyt ja teen, olenhan hänen äitinsä. Mutta toivon, että Milo ennen kaikkea ihailee minua, sillä otan omasta onnestani vastuun ja teen niitä asioita, jotka saavat minun sieluni hymyilemään. Noin niinkuin nätisti ilmaistuna.
"Lapsi ei kohtele itseään, niin kuin äiti kohtelee lasta, vaan niin kuin äiti kohtelee itseään".
No comments:
Post a Comment