Vauvavuosi 2018 alkoi minun kohdallani tammikuussa, kun tuo pieni apinan, enkelin, ihmislapsen ja luciferin risteytys revittiin brutaalisti vatsanpeitteideni läpi. Okei, ei ehkä niin brutaalisti, vaikka siltä kyllä seuraavana päivänä tuntui. Ihan kuin joku olisi raivaussahalla tehnyt vähän pientä pintaremonttia meikäläisen kellukerenkaalle. Noh, se siitä.
Vauvavuosi ei todellakaan kohdallani ollut vaaleanpunaisessa pumpulissa kellumista. Itse kuulun siihen massaan, joka oikeasti odotti töihin pääsyä. Alussa, koliikkilapsen ainokaisena vanhempana ajattelin, että elämä ei voisi enää olla hirveämpää. Valvoin päivät ja valvoin yöt. Näytin vamppyyrilta ja tunsin oloni eläväksi kuolleeksi. Tai ihan vain kuolleeksi. Aivotoiminta lakkasi jossain maaliskuun tietämillä kokonaan.
Onneksi tilanne helpotti. Tuli kesä, kärpäset ja kiinteät ruoat, jotka lopettivat vatsavaivat.
Syksyyn mennessä olin kuitenkin jo täysin tympääntynyt istumaan kotona. On eri asia, jos kotiovesta paukahtaa sisälle joka päivä, tai edes silloin tällöin, joku isihahmo. Meillä ei tule ovesta edes mainoslehtisiä nykyään, puhumattakaan, että siitä paukkaisi joku mies. Aamusta iltaan yksin naperon kanssa himassa. Joo, käytiinhän mekin kaiken maailman vauvadeitseillä ja pyörittiin Tokmanneilla. Mutta vuorokaudessa on 24 tuntia. Jos 2 niistä kahvittelee, 2 nukkuu ja 2 istuu itkemässä suihkussa, niin jää siinä silti kamalasti aikaa jäljelle. En varmasti valehtele paljoakaan, jos sanoisin, etten eläessäni ole ollut näin tympääntynyt, kuin tänä syksynä.
Jep. Oli toki myös ihana seurata Milon kasvua, katsoa kun napero oppii uusia juttuja ja osoittaa kiinnostusta ympäröivää maailmaa kohtaan. Pyörii ensin ympäri ja lopulta nousee kontilleen ja seinää vasten seisomaan. Mutta kyllä ne iänikuiset lasten rallatuksetkin kuulkaa pukkaa peräsuolesta asti pihalle, kun niitä tarpeeksi kuuntelee. Narikassa roikkuvien aivojeni vuoksi kykenin katsomaan Netflixistä vain ö-luokan tasoista kamaa, jonka vuoksi häpeän nykyään silmät päästäni, kun joku tarkastelee "suositeltua sinulle" listaa.
Niinpä Milo meni tarhaan ja minä töihin. Saimme Milolle tarhapaikan Kalasatamasta, joka oli sinänsä nappi valinta, sillä äitini on aivan päiväkodin vieressä töissä (hänkin päiväkodissa, muttei sentään samassa). Päiväkoti Pikkutylli on ympärivuorokautinen päiväkoti. Homma toimii niin, että saan viedä Milon hoitoon työvuorojeni ajaksi, jotka ilmoitan aina vähintään viikkoa aikaisemmin. Vapaapäivinä lasta ei saa tarhaan viedä, ja jos vaihtaisin nyt päivätöihin, niin myös päiväkotipaikka vaihtuisi heti. Taitavat olla aika kortilla nuo paikat. Enkä yhtään ihmettele, sillä nykyään jo pelkkä cittarin kassa saattaa olla kolmivuorotyö. Ympärivuorokautinen on nimensä mukaisesti auki 247, joten tarvittaessa voin jättää Milon sinne myös yöksi.
Kävimme tutustumassa päiväkotiin kahtena päivänä, pari tuntia kerralla. Ajattelin aluksi, että onpa hirmu vähän, mutta niiden kahden päivän jälkeen olin täysin varma, että vallan mainiosti riitti pari päivää. Milo on uusissa tilanteissa sellainen mereen tipahtava ahvena, sopeutuu mihin vain. Jo toisena päivänä poika paineli jumppasalissa pallojen perässä into pinkeenä, vaikka minä juttelin päikkytädin kanssa viereisessä huoneessa.
Itse palasin sairaanhoitajan hommiin Kivelään. Tuntui jotenkin vähän hassulta, sillä jäädessäni äitiyslomalle, oli osasto väistötiloissa Kustaankartanossa. Osasto oli siis sama, duunikaverit samoja ja käytänteet tuttuja, mutta osoite uusi. Ensimmäisen päivän taisin pyöriä kuin puolukka pillussa (pillu on muuten vanhan kansan sana puolukankerääjälle, siis jollekin laitteelle, jolla poimittiin punaisia vitamiinipommeja syysmetsistä. Niin että härskit mielet hiljaa siellä!). Äkkiä sitä kuitenkin orientoitui aikaan ja paikkaan. Pienet, mammaloman kutistamat aivosoluni törmäilivät aika piankin toisiinsa, ja ihan kuin tyhjästä, muistin käyttäjätunnukseni Pegasokseen. Seisoin hetken käytävällä ja mietin, että mitä hittoa tässä pitäisi tehdä. Ja tsädäm. Kuin pyörällä ajoa, ei sitä unohda. Ja ryhdyin hommiin.
Sitten ne yllätykset, joita tämän tekstin otsikkokin jo lupailee.
Ensinnäkin. Jokainen äiti, joka jättää lapsensa tarhaan, kuulee lähipiiriltä ja ohikulkijoilta ja kaupan kassoilta sitä ainaista jaarittelua niistä pöpöistä. Että varaudu siihen, että lapsi on koko ajan kipeä. Eka vuosi sairastetaan. Olinkin siis varautunut tähän, ainakin noin niin kuin henkisesti. Siihen sen sijaan en varautunut, että meikäläinen itse kahden viikon jälkeen olisi sairastanut kaksi paskatautia ja yhden, hemmetin sitkeäräkäisen nuhan. Olin henkisesti varautunut hoitamaan lasta, hellimään ja paapomaan pipiä parkaa, mutten osannut lainkaan varautua siihen, että tekisin sitä itse kipeänä.
Ja ne aamut. Kuvittelin, että olisin kuoleman oma, kun tiuku repii viideltä ylös sängystä ja kutsuu sorvin ääreen. Mutta arvatkaapa mitä. Niin vain on vauvavuosi karaissut valvojaa, että viiden tunnin unilla jaksan painaa työpäivän aivan sata lasissa, ja energiaa jää vielä kotiinkin. En minä mikään missi näiden silmäpussien kanssa varmasti ole, mutta yhtään sen väsyneempi en ole töiden aloituksen jälkeen ollut, kuin mammavapaillakaan.
Vasta töissä ymmärsin myös yhden asian, jota en kotona ollessani ollut laisinkaan tajunnut. Elämä vauvan kanssa on odottamista. Aloitamme leikin, ja odotan, että Milo tympääntyy siihen, jotta voimme keksiä jonkun toisen leikin. Odotan välipalaa, odotan päikkäreitä, odotan, että Milo herää päikkäreiltä, odotan, että taas syödään. Elämä on yhtä odottamista. Elämä on myös keskeytyksiä. Mitään astiakoneen tyhjennystä suurempaa rallia ei kannata ottaa ristikseen, sillä se koneen tyhjennys voi kestää mitä vain kolmen minuutin ja kolmen tunnin välillä. Töissä saan kuitenkin touhuta keskeytyksettä. Ja saan tehdä. Aktiivisesti tehdä. En ollut edes ymmärtänyt, kuinka paljon tätä kaipasin. Minun ei tarvitse odottaa ketään eikä mitään, vaan voin pistää hösseliksi ja saan aikaiseksi. Huikea tunne, kun asioita tapahtuu, enkä vain istu olkkarin matolla kaivamassa nenää ja omaa henkistä hautaa.
Minä en mitenkään erityisemmin stressanut tarhan aloitusta. Kuten todettu, Milo on sellainen kala vedessä-kaveri, joten tiesin varmasti, että bebe sopeutuu. Jännitin oikeastaan vain päikkäreitä (Milon historialla en olisi ihmetellyt, jos kaveri olisi valvonut kolme vuorokautta putkeen päikyn aloituksen jälkeen), mutta äkkiä nekin rupesivat sujumaan. Odotin kuitenkin, että olisin edes hiukan kaivannut lasta. Päivän aikana edes vähän ikävöinyt pikkuapinaa. Mutta ei. Ei ole ikävä. Voin rehellisesti sanoa, että työpäivien aikana en edes mieti Miloa. Työyhteisö imaisee mukaansa, sillai hyvällä tavalla. Töitä tehdessä keskityn käsillä olevaan asiaan ja kaffetauolla nauraa räkätän duunikavereiden kanssa toinen toistan hölmömmille jutuille. (Voin kertoa, että rankka duuni ja just sen mukaiset huvit!)
Siinä sen sijaan olin oikeassa, että nyt yhteinen aikamme Milon kanssa on jotenkin arvokkaampaa. Kun ensin saan keskittyä töissä hommiini ja vaihtaa kuulumisia aikuisten kanssa, niin on ihan kivaa vastapainoa istua tuossa keskellä olkkarin mattoa ja sovitella yhdessä Milon kanssa palikoita puurasian reikiin. Ja niitä lastenlaulujakin jaksaa kuunnella, ainakin hetken.
Vauvavuosi ei todellakaan kohdallani ollut vaaleanpunaisessa pumpulissa kellumista. Itse kuulun siihen massaan, joka oikeasti odotti töihin pääsyä. Alussa, koliikkilapsen ainokaisena vanhempana ajattelin, että elämä ei voisi enää olla hirveämpää. Valvoin päivät ja valvoin yöt. Näytin vamppyyrilta ja tunsin oloni eläväksi kuolleeksi. Tai ihan vain kuolleeksi. Aivotoiminta lakkasi jossain maaliskuun tietämillä kokonaan.
Onneksi tilanne helpotti. Tuli kesä, kärpäset ja kiinteät ruoat, jotka lopettivat vatsavaivat.
Syksyyn mennessä olin kuitenkin jo täysin tympääntynyt istumaan kotona. On eri asia, jos kotiovesta paukahtaa sisälle joka päivä, tai edes silloin tällöin, joku isihahmo. Meillä ei tule ovesta edes mainoslehtisiä nykyään, puhumattakaan, että siitä paukkaisi joku mies. Aamusta iltaan yksin naperon kanssa himassa. Joo, käytiinhän mekin kaiken maailman vauvadeitseillä ja pyörittiin Tokmanneilla. Mutta vuorokaudessa on 24 tuntia. Jos 2 niistä kahvittelee, 2 nukkuu ja 2 istuu itkemässä suihkussa, niin jää siinä silti kamalasti aikaa jäljelle. En varmasti valehtele paljoakaan, jos sanoisin, etten eläessäni ole ollut näin tympääntynyt, kuin tänä syksynä.
Jep. Oli toki myös ihana seurata Milon kasvua, katsoa kun napero oppii uusia juttuja ja osoittaa kiinnostusta ympäröivää maailmaa kohtaan. Pyörii ensin ympäri ja lopulta nousee kontilleen ja seinää vasten seisomaan. Mutta kyllä ne iänikuiset lasten rallatuksetkin kuulkaa pukkaa peräsuolesta asti pihalle, kun niitä tarpeeksi kuuntelee. Narikassa roikkuvien aivojeni vuoksi kykenin katsomaan Netflixistä vain ö-luokan tasoista kamaa, jonka vuoksi häpeän nykyään silmät päästäni, kun joku tarkastelee "suositeltua sinulle" listaa.
Niinpä Milo meni tarhaan ja minä töihin. Saimme Milolle tarhapaikan Kalasatamasta, joka oli sinänsä nappi valinta, sillä äitini on aivan päiväkodin vieressä töissä (hänkin päiväkodissa, muttei sentään samassa). Päiväkoti Pikkutylli on ympärivuorokautinen päiväkoti. Homma toimii niin, että saan viedä Milon hoitoon työvuorojeni ajaksi, jotka ilmoitan aina vähintään viikkoa aikaisemmin. Vapaapäivinä lasta ei saa tarhaan viedä, ja jos vaihtaisin nyt päivätöihin, niin myös päiväkotipaikka vaihtuisi heti. Taitavat olla aika kortilla nuo paikat. Enkä yhtään ihmettele, sillä nykyään jo pelkkä cittarin kassa saattaa olla kolmivuorotyö. Ympärivuorokautinen on nimensä mukaisesti auki 247, joten tarvittaessa voin jättää Milon sinne myös yöksi.
Kävimme tutustumassa päiväkotiin kahtena päivänä, pari tuntia kerralla. Ajattelin aluksi, että onpa hirmu vähän, mutta niiden kahden päivän jälkeen olin täysin varma, että vallan mainiosti riitti pari päivää. Milo on uusissa tilanteissa sellainen mereen tipahtava ahvena, sopeutuu mihin vain. Jo toisena päivänä poika paineli jumppasalissa pallojen perässä into pinkeenä, vaikka minä juttelin päikkytädin kanssa viereisessä huoneessa.
Itse palasin sairaanhoitajan hommiin Kivelään. Tuntui jotenkin vähän hassulta, sillä jäädessäni äitiyslomalle, oli osasto väistötiloissa Kustaankartanossa. Osasto oli siis sama, duunikaverit samoja ja käytänteet tuttuja, mutta osoite uusi. Ensimmäisen päivän taisin pyöriä kuin puolukka pillussa (pillu on muuten vanhan kansan sana puolukankerääjälle, siis jollekin laitteelle, jolla poimittiin punaisia vitamiinipommeja syysmetsistä. Niin että härskit mielet hiljaa siellä!). Äkkiä sitä kuitenkin orientoitui aikaan ja paikkaan. Pienet, mammaloman kutistamat aivosoluni törmäilivät aika piankin toisiinsa, ja ihan kuin tyhjästä, muistin käyttäjätunnukseni Pegasokseen. Seisoin hetken käytävällä ja mietin, että mitä hittoa tässä pitäisi tehdä. Ja tsädäm. Kuin pyörällä ajoa, ei sitä unohda. Ja ryhdyin hommiin.
Sitten ne yllätykset, joita tämän tekstin otsikkokin jo lupailee.
Ensinnäkin. Jokainen äiti, joka jättää lapsensa tarhaan, kuulee lähipiiriltä ja ohikulkijoilta ja kaupan kassoilta sitä ainaista jaarittelua niistä pöpöistä. Että varaudu siihen, että lapsi on koko ajan kipeä. Eka vuosi sairastetaan. Olinkin siis varautunut tähän, ainakin noin niin kuin henkisesti. Siihen sen sijaan en varautunut, että meikäläinen itse kahden viikon jälkeen olisi sairastanut kaksi paskatautia ja yhden, hemmetin sitkeäräkäisen nuhan. Olin henkisesti varautunut hoitamaan lasta, hellimään ja paapomaan pipiä parkaa, mutten osannut lainkaan varautua siihen, että tekisin sitä itse kipeänä.
Ja ne aamut. Kuvittelin, että olisin kuoleman oma, kun tiuku repii viideltä ylös sängystä ja kutsuu sorvin ääreen. Mutta arvatkaapa mitä. Niin vain on vauvavuosi karaissut valvojaa, että viiden tunnin unilla jaksan painaa työpäivän aivan sata lasissa, ja energiaa jää vielä kotiinkin. En minä mikään missi näiden silmäpussien kanssa varmasti ole, mutta yhtään sen väsyneempi en ole töiden aloituksen jälkeen ollut, kuin mammavapaillakaan.
Vasta töissä ymmärsin myös yhden asian, jota en kotona ollessani ollut laisinkaan tajunnut. Elämä vauvan kanssa on odottamista. Aloitamme leikin, ja odotan, että Milo tympääntyy siihen, jotta voimme keksiä jonkun toisen leikin. Odotan välipalaa, odotan päikkäreitä, odotan, että Milo herää päikkäreiltä, odotan, että taas syödään. Elämä on yhtä odottamista. Elämä on myös keskeytyksiä. Mitään astiakoneen tyhjennystä suurempaa rallia ei kannata ottaa ristikseen, sillä se koneen tyhjennys voi kestää mitä vain kolmen minuutin ja kolmen tunnin välillä. Töissä saan kuitenkin touhuta keskeytyksettä. Ja saan tehdä. Aktiivisesti tehdä. En ollut edes ymmärtänyt, kuinka paljon tätä kaipasin. Minun ei tarvitse odottaa ketään eikä mitään, vaan voin pistää hösseliksi ja saan aikaiseksi. Huikea tunne, kun asioita tapahtuu, enkä vain istu olkkarin matolla kaivamassa nenää ja omaa henkistä hautaa.
Minä en mitenkään erityisemmin stressanut tarhan aloitusta. Kuten todettu, Milo on sellainen kala vedessä-kaveri, joten tiesin varmasti, että bebe sopeutuu. Jännitin oikeastaan vain päikkäreitä (Milon historialla en olisi ihmetellyt, jos kaveri olisi valvonut kolme vuorokautta putkeen päikyn aloituksen jälkeen), mutta äkkiä nekin rupesivat sujumaan. Odotin kuitenkin, että olisin edes hiukan kaivannut lasta. Päivän aikana edes vähän ikävöinyt pikkuapinaa. Mutta ei. Ei ole ikävä. Voin rehellisesti sanoa, että työpäivien aikana en edes mieti Miloa. Työyhteisö imaisee mukaansa, sillai hyvällä tavalla. Töitä tehdessä keskityn käsillä olevaan asiaan ja kaffetauolla nauraa räkätän duunikavereiden kanssa toinen toistan hölmömmille jutuille. (Voin kertoa, että rankka duuni ja just sen mukaiset huvit!)
Siinä sen sijaan olin oikeassa, että nyt yhteinen aikamme Milon kanssa on jotenkin arvokkaampaa. Kun ensin saan keskittyä töissä hommiini ja vaihtaa kuulumisia aikuisten kanssa, niin on ihan kivaa vastapainoa istua tuossa keskellä olkkarin mattoa ja sovitella yhdessä Milon kanssa palikoita puurasian reikiin. Ja niitä lastenlaulujakin jaksaa kuunnella, ainakin hetken.
Kiitos tästä tekstistä!Työt aloitin suoraan vanhempainvapaalta viime viikolla. Työajalla tämäkin luettu, keskeytyksettä. :D
ReplyDelete