Mitä tehdä, kun kotimaiset tomaatit maksavat kilolta enemmän kuin oma keho...

  

Äiti, mä haluun näitä!

5-vuotias toteaa K-marketissa ja osoittaa punaisena hehkuvaa kotimaisten tomaattien kauniisti pyramidin muotoon aseteltua kasaa. Hetken mietin mielessäni, miten tomaatit pysyvät noin nätissä pinossa leviämättä pitkin heviosastoa kuin ne kuuluisat jokisen eväät. Hintalappu paljastaa minulle kuitenkin totuuden. Kauppias voi pistää kaikessa rauhassa työelämään tutustujat ja kaiken maailman tyhjän panttina pyörivät kuntoutujat kasaamaan jos minkä moista taideteosta kotimaisista vihanneksista. Näillä kilohinnoilla kun on enää kovin harvalla varaa tuhota tettiläisten taidetta.

Rakas, ei me nyt oteta niitä tomaatteja. Mut miten olis nää… * skannaa katseellaan heviosastoa ja etsii kausivihanneksia, joita voisi ostaa edes semi kohtuulliseen hintaan *

Niin. Perunat. Tehdään rakas ranskalaisia tänään.

Muuan itä-helsinkiläinen, eläkeikään ehtinyt, oman elämänsä Karen-hahmo antaa minulle heviosastolla pahaa silmää. Hän on todennäköisesti sitä mieltä, että jos lapsi tahtoo vihanneksia, tulee lapselle syöttää vihanneksia. Todennäköisesti rouvan mielestä kaikkien tulisi myös syödä lihaa, ruisleivän kuuluu olla kovaa ja soijarouhe on saatanasta.

Mutta minkäs teet. Kun otan oman bruttopalkkani, jaan sen kuukauden aikana tehdyillä työpäivillä ja jaan tämän summan omilla elokiloillani, niin voin iloksi todeta, että kotimainen tomaatti huutaa kuusi euroa enemmän kilolta, kuin tämä oma kehoni temppeli kerää hoitoalalta päiväpalkkaa. Ajatus herättää mielessäni lukemattomia puujalkavitsejä, mutta myös huolta.

Kaikki johtuu itänaapurin isännän vellomasta sodasta. Tai siitä se kaikki ainakin lähti. Nyt kun hirmuteot Ukrainan tontilla ovat jatkuneet jo vuoden päivät, alkavat kaikki elintarvikkeet olla hinnoissaan, oli sodalla vaikutusta niiden tuotantoon tai ei.

Lopen uupuneena illalla nautin pienen lasin punaista. Halpa kyykkymerlotti ei vienyt minua makumatkalle italiaan, vaikka etiketissä niin luvattiin. Oman mielen makumatkalle minua toki tuskin olisi vienyt tässä vaiheessa edes se ylähyllyn Cabernetti, johon tässä markkinataloudessa ei sairaanhoitajalla ole enää varaa kuin jouluna ja juhannuksena.

Pienessä sievässä mietin ratkaisuja taloudelliseen huoleeni. Ei sillä, etteikö se kyykkymerlotti olisi päihdyttänyt yhtä lailla kuin ylähyllyn tumman tamminen ja tanniininen vinetto, mutta varsin paljon miellyttävämpää on hakea arjesta pakoilevaa pientä päihtymystilaa caberneella, kuin polttoviinalla.

Mummoni todennäköisesti käskisi minun keikkailla. Kaikki hoitoalalla keikkailee. Ja kyllä kuulemma nuorena jaksaa. Vaan kun ei jaksa. Tässä arjen loputtomassa, herätyskellon pirinän, äiti mulla on nälkä – huutojen ja kaksituhattaluvun kohtuuttomien odotusten maailmassa aika ja energia ovat keskivertoduunarilla enää harvoin balanssissa. Helppohan se on toki hänen sanoa. Hänen ollessaan minun ikäiseni tehtiin limonaadikin kokaiinista. Totta hitossa ne jaksoi! Tänä päivänä limonaadissa on enää jonkun jalkapalloilijan kuva ja varoitus liiallisella käytöllä aiheutuvista laksatiivisista vaikutuksista.

Sen sijaan, että olisin miettinyt parempipalkkaisia töitä, ylimääräisiä keikkavuoroja tai omaisuuteni likvidoimista, suunnittelin sodan lopettamista. Pienessä sievässä merlotpöhinässä suunnittelin rakentavani Ukrainan ja Venäjän rajalle ladun ja heittäväni sinne ladun pieleen pari tusinaa ylempään keskiluokkaan kuuluvaa, bräniköiden peltosten omistajaa. Ja ehkä kiihdyttimeksi pari koiranulkoiluttajaa. Voih, sitä laturaivon määrää. Sen kaksikaistaisen hiihtotien yli ei menisi enää yksikään sotilas, sen vannon.

Ps. Lähettäkää Cabernettia.

Pps. Pliis.

 

Mistä seuraavaksi huolestutaan?

 

Olen viime aikoina herännyt miettimään sitä, miten vain 36 ikävuoden aikana maailma on muuttunut niin paljon. Siinä missä minä osasin viimeisinä teinivuosinani kaikki nokialaisten numerot ulkoa (ja olin sekä 3210 että 3310 ylpeä omistaja aikanaan), niin nykyään älypuhelinten ”speksit” ovat minulle yhtä selkeitä kuin kaikki ne hemmetin suomen kielen sanamuodot joskus seiskalla. Illatiivi, allatiivi, akkusatiivi ja tiivitaavi ovat vaihtuneet snapdragoniin, kahdeksanydinprosessoriin, kymmenen bitin värisyvyyteen ja qualcomiin? Pitäisikö näistä sitten muka ymmärtää jotain?

Yhä useammin löydän itsenikin muistelemassa vanhoja päiviä. Niitä aikoja, kun puhelimeen vastattiin vielä sukunimellä. Ja mummilan puhelimessa oli se veikeä rulla, jota pyörittämällä numeroja valittiin. Se, jolla soittaminen vei kirjaimellisesti suurten ikäluokkien iän ja terveyden! Voi luoja, että se numeroiden valinta kesti silloin kauan. Siinä ajassa, kun ehti valitsemaan numeron, pystyi laittamaan pyykit narulle, keittämään sumpit, katselemaan kuuden uutiset ja viikkaamaan ne vaatteet jo kaappiinkin.

Sitten saatiin markkinoille kannettavat, ja pian kännykät. Kuuminta hottia oli oma ”kolmekakskymppi”, jossa oli väriä vaihtavat kuoret. Kiskalta ostettiin myös hologrammitarroja, joilla peitettiin näyttö. Se olikin tosi cool, kun yhdessä kulmassa pystyi lukemaan tekstareita ja toisessa näyttöön ilmestyi joku kuppanen merenneito. Lopulta puhelimeen tuli värit, sitten äly ja internetti. Niitä seurasi sosiaalinen media, valeuutiset, memet ja tinderi. Ja siittä se kansakunnan alamäki sitten alkoikin.

Mutta missä mennään 20 vuoden päästä?

Vanhempana joudun kantamaan jälkikasvustani huolta. Niin tekivät minunkin vanhempani, ja tekevät vieläkin. Ja kun kaikki tämä ihmeellinen teknologia astui kuvioihin, tuli heidän työstään kertaheitolla hankalampaa. Koitappa siinä paimentaa niitä elämäsi lampaita, kun lampaat ajaa mönkkäreillä pakoon.

Siinä, missä omat vanhempani joutuivat miettimään, vedänkö jossain nurkan takana norttia tai häröilenkö siideripieruissani jossain lähipuistikoissa, niin nykyajan vanhemmat joutuvat yhä harvemmin huolehtimaan näistä kahdesta. Keskiketterää saa vielä kohtuu hintaan, mutta tupakkatuotteet ovat jo niin kalliita, että korkeintaan ylemmällä keskiluokalla on niihin varaa. Ja hyvä niin. Nuoret eivät myöskään juo niin kuin ennen. Kaikkien vallitsevien kyselytutkimusten mukaan keskikalja ja kittaaminen on yksinkertaisesti out.

Mistähän minä olen joskus huolestunut? Loppujen lopuksi maailma on kehittynyt niin paljon viimeisen 20 vuoden aikana, että on lähes mahdoton arvailla, mistä minä vielä kannan tuon oman ”elämäni ilon” kohdalla huolta. Siinä missä vielä pari vuotta sitten pennut pöllivät partateriä kassoilta, niin tänä päivänä jälleenmyyntiarvolta kaupan kovinta kamaa on kotimaiset tomaatit. Ratsaanko siis oman lapseni reppua tupakkaa, teknologiaa vai tomaatteja etsien?

Tai tulenko minä ylipäätään ymmärtämään lastani? Kun minä aikanaan kakkosluokalla piirsin kaunokirjoituksen tunnilla kauniita heittoja H-kirjaimeen, kokoontuvat nykyajan kakkoset koodaamaan. Omissa muistoissani kakkosluokalla tietotekniikka tarkoitti parakin perän pientä huonetta, jossa oli kaksi tarkoin varjeltua ATK-laitetta, joita sai käyttää vain erityistarkoituksessa ja opettajan ankarassa valvonnassa. Nykyään eskareilla on jo läppärit.

Niin, notta mistä minä sitten huolestun?

Ps. Jos kuulostaa näin eläkeläiseltä, niin saako HSL-lipuista jo alennuksen. Ihan vaan vaikka säälistä?

Kesäloma kakskakkonen

 Tuolta se tuli ja tonne se meni. Projekti kesäloma kakskakkonen on nyt saatu kunnialla päätökseen. Ja kuten minkä tahansa vakavasti otettavan projektin kohdalla, myös kakskakkosen kohdalla on syytä tehdä kattava reflektointi, itsearviointi ja tulosten laajamittainen tarkastelu. 

Loma startattiin mökkeilemällä. Yyhooäippä (jankutus maximus), neljävee (puheripulitus koittamus) ja pari ystävää vietimme kesäkuun kaksi ensimmäistä viikkoa Juuassa. Kuten Suomen suveen kuuluu, elohopeamittari hipoi pariin otteeseen kymppiä, mutta pysyi suurimman osan ajasta visusti sen alapuolella. Silti oli ihanaa. Siellä lätkimme hyttysiä (initys unitus), grillasimme makkaraa (sydän- ja verisuonitautimus varmistus), paransimme maailmaa (krapulatus hankitus) ja löimme löylyä (gaude amus alalaudemus). 

Mökillä on kyllä mukavaa, mutta on siinä varjopuolensakin. Täytyy sanoa, että kun kaksi viikkoa luukutti radio novaa ettereistä menemään pelkän metsän keskellä, niin tuli aika tutuksi taas kaikki tämän hetken kuumimmat renkutukset ja itkuvirret. Se on kumma, että ihminen on käynyt kuussa kuusysi, mutta sen vaaran taakse ei vieläkään yletä minkään järkevän kanavat radiotaajuus. Kahden viikon jälkeen rupesi sen verran repimään se jatkuva rakkaudenkaipuu, että sivistykseen paluu tuntui jo ihan fiksulta ajatukselta.  ”En voi elää ilman sinua”. No hyvä. Kuole pois. 

Lomaa jatkoin Kreikassa purjehtien. Ah, mikä vapaus, kun istuu jossain turkoosin meren ympäröivänä purkkarin kannella ja antaa elämän viedä. Olin jotenkin niin huumaantunut tuosta vapaudesta (ja ajoittain keskivertoa kehnommasta, mutta edullisesta talonviinistä), että saatoin tabula rasa-ilmeeni ja paikalla mutten läsnä – olemukseni kanssa vaikuttaa siltä, että olisin pentuna vetäny vähän liian lujaa pulkalla puuhun. Mutta se viikko sai vapaana laineilla lilluvan yyhoomutsin vain sellaiseen transsiin, jota ei millään mömmöillä voi saavuttaa!

Loman viimeinen etappi vietettiin muuan miesoletetun kanssa Jurmalassa. Oli muuten kiva paikka (ja vielä kivempi oli matkaseura). Sellainen simppeli (Jurmala, ei se mies). Käytiin syömässä, juomassa, vesipuistossa, kokeiltiin suppailua ja vuokrattiin hotellilta sellaiset niin romut, vaihteettomat rotiskot, ettei niitä aina hyvällä tahdollakaan voinut polkupyöriksi kutsua. Mutta nimellinen oli hintakin: sen kun otat, ja noh, ehkä palautat. Eivät varmaan huomaisi, vaikka oltaisi viety ne ongelmajätteet mukanamme. 

Mysteerimies on muuten osoittanut olevansa 6/5. Viimeistään siinä vaiheessa, kun sairastellessani pyysin häneltä kaupasta vanukasta, ja hän kantoi JOKAISTA jacky makupalan makuvaihtoehtoa kaksi kappaletta jääkaappiin, niin tiesin, että this one is a keeper. Kyllä. Jok. Ikistä. Makua. Kausimakuakin. 

Haettuani vähän lisälomapäiviä nenästä kaivetulla kahdella viivalla, oli tänään taas aika palata töihin. Kyllä sitä tuolla aamulla liikennevaloissa mietti, että on tämä elämä yks hiton pieni talo preerialla. Arkisia herätyksiä, valloitettavia Mount Pyykkejä ja arki-iltoja Netflixiläisen korkeakulttuurin parissa. Niin ja sitä elämän kuivinta peruskauraa arjessa alati pyörivän kysymysen ympärillä: mitä tänään syötäisiin? 

Mutta vaikka lomat on nyt kakskakkosen kohdalla taputeltu, niin onneksi on viikonloput. Ruhtinaallisten veronpalautusten jälkeen rahaa on tilillä sen verran, että näillä ysivitosen hinnoilla perhelomalle voi lähteä tohon Lahdentien varteen. Nelosetapilla Korson kupeessa pikaiset pullakahvit ja kotio.

When life gives you lemons...

 Jos elämä antaa sinulle sitruunoita niin… Anna ne takaisin. Ei ole olemassa ilmaisia lounaita. Jotain mätää siinä sitruunassa on oltava. Vähintäänkin pienellä printillä joku supersitova, lähes avioliittoon rinnastettava kytky. Se onkin sitten kiva, kun yhtä ilmaista sitruunaa vastaan niitä saatanan happamia hetelmiä tulee ovista ja ikkunoista seuraavat viisi vuotta.

Eroon pääsee vasta infernaalisen puhelinlaskun jälkeen, joka syntyy asiakaspalveluun rimputtelusta. Siellä puhua päpättää puhelinvastaaja monotonisella äänellä. Jos haluat tilata lisää sitruunoita, paina yksi. Jos haluat limonadireseptin, paina kaksi. Jos haluat kuunnella Kake Randelinin tuotannon, paina kolme. Jos haluat irtisanoa tilauksesi, odota, palvelemme sinua mahdollisimman pian. Jonotus maksaa normaalin keskisuuren kerrostalokolmion vuokran verran. Jonotusaikamme on… Kolme vuotta, kahdeksan päivää.

 

Todennäköisesti helpommin puhelimen päähän saisi itse Putinin kuin siinä aspassa työskentelevän, oikean ihmisen.

 

Siispä. Ilmaisten sitruunoiden sijaan suosittelen vihanneksia. Vihannekset on pop. Ne tekevät hyvää keholle, mielelle ja jos suositaan lähiruokaa, myös kansantaloudelle. Itse asiassa koko kansakuntamme voisi huomattavasti paremmin, jos vihanneksia laitettaisi päivällispöytään eikä joka hiton vaalikierroksella eduskuntaan.

 

Peruna on runon mukaan ruoka ihan oikea ja porkkana vahvistaa hampaita. Sipuli tekee hyvää silmille, palkokasvit kasvattavat habaa ja selleri… No, selleri on kyllä pahaa. Punajuuri alentaa verenpainetta, joka on ihan kiva vastareaktio sille määrälle adrenaliinia joka syntyy, kun se perkeleen liukas pallo luiskahtaa leikkuulaudalla kädestä ja sinkoutuu tuhannen auringon voimalla kohti hellan kulmaa, josta kimpoaa valkoisen pöytäliinan kautta ilmassa kierähtäen matolle. Ja koska edes paantunein martta ei irrota punajuurta puuvillasta, voi lähteä hyvällä omallatunnolla Ikeaan.

Että niin.

Hei me lennetään

 Vielä ennen historian kirjoihin painuvaa, apokalyptista vuotta 2019, minä matkustin paljon. Missään ei palaudu niin kuin maisemaa vaihtamalla. Kiersin Etelä-Afrikan savanneja, join happaman omenaista siideriä Dublinissa, lilluttelin varpaita Välimeressä ja istuin kyykkykakalla jossain Bunjabin peltojen keskellä (koska mikään ei saa ihmiseen liikettä niin kuin intialainen turistiripaska, trust me!). 

Viime maanantaina kuitenkin pakkasin rakkaaseen haglöfsiini parit t-paidat ja pikkuhousut ja lähdin sukuloimaan. Ensimmäistä kertaa vuosiin pääsin pidemmälle, kuin Helsingin seudun liikenteen viimoiselle vyöhykkelle. Kummisetäni ja tätini asuttavat nykyään suomalaisille varsin tuttua saarta, Teneriffaa, joten suuntasin uudet lenkkitossuni kohti Kanariaa. Koska sesonki on jo ohi, jouduin lentämään Brittein kautta. 

Voin kertoa, että aika on kullannut joitain muistoja matkustamisesta. Ei herran jeesus se lentokoneen penkki on näet kyllä pieni. Varsinkin, jos viereiseen penkkiin sattuu istahtamaan sellainen viime hetken ihminen. Tiedättekö, niitä ”kyllä tässä vielä hyvin ehtii” tyyppejä, jotka ovat kuitenkin kaikkialta aina myöhässä. Tietysti tuo hikoileva ihmisoletettu tuli istumaan juuri minun viereeni, juostuaan ilmeisesti koko kentän läpi ilman deodoranttia. Hän lössähti keskipenkille ja kaivoi repustaan voikkuleivän, jossa oli majoneesia, kananmunaa, valkosipulia ja yksi varsin surullisen näköinen maustekurkku. Jackfuckingpot.  

Stanstedin kentällä minua odotti pienet päikkärit. Laskeuduimme paikallista aikaa keskiyön paikkeilla, jonka jälkeen minun piti odotella viisi raastavan pitkää tuntia ennen lähtöaulan aukeamista. Mutustin eväsnäkkileipääni ja pilkin. Kroppani huusi unta kuin Danny 18-vuotiaita laulajalupauksia, mutta nukkumisesta ei tullut mitään. Istuinluuni tuntuivat porautuvan kylmään kivilattiaan kuin sorvi keinuhevosen persreikään. Viiden tunnin kykkimisen jälkeen päätä särki, hartioita kivisti ja otsassa jomotti, mutta takalistoni oli täysin tunnoton. 

Kun viimein pääsin lähtöaulaan ja odottelemaan seuraavan koneen boardingin alkamista, iski jäätävä nälkä. Kylmällä kivilattialla nautittu näkkileipä ei täyttänyt kauaa, joten jotain oli saatava. Kun joskus viiden aikaan aamuyöstä lentokentän kioski aukesi, huusi sen jääkaapissa majaillut hiilarihöttöleipä nimeäni kuin demoni lastaan. Vajaa viiden punnan hinnalla lunastin omakseni tyhjiä kaloreita ja pullollisen vähähiilihappoista makuvettä. Mikään ei ole hetkeen maistunut niin hyvältä. 

Nautittuani surullisen, mutta herkullisen aamiaisen pääsin vihdoinkin nousemaan koneeseen. Briteissä ilma tuoksui keväältä. Kapusin täynnä toivoa toiselle lennolleni, jossa minulle oli varattu ikkunapaikka. Se on paikkana paras, koska a. olen vitun lapsellinen ja b. ikkunaan on hyvä nojata nukkuessa. 

Viereeni istahti kaksi pientä tyttöä, noin neli- ja viisivuotiaat, joita selvästi jännitti kovasti. Heidän äitinsä, pinkkeihin rastoihin ja kirkkaanvihreisiin farkkuihin sonnustautunut naishenkilö haahuili huolestuneena käytävällä. Tuo pokemonkouluttajan näköinen äitihahahmo sönkötti jotain lentoemännille ja lähestyi sitten suru silmässä minua. Hänen lapsensa istuivat paikoilla 22D ja 22E, mutta äidin pylly olisi pitänyt istuttaa paikalle 30B. Nice. Niin paljon kuin himoitsinkin ikkunapaikkaa, niin inhimillisyys ja empatia voittivat ja luovutin paikkani lasten äidille. Sitä paitsi hän alkoi olla jo niin ”reunalla”, että tiedä mitkä vasamat se olisi tähdännyt taivaisiin, jos sen olisi suostunut. 

Ei nämä overnight – vaihdot ole enää yli kolmikymppisen ihmisen hommaa. Mutta täällä nyt ollaan!

Vitutuskyselyn kootut ketutukset

 Joku näitä valitusvirsiäni lukeva yksilö lähetti minulle eräänä päivänä vitutuskyselyn. Siis kirjaimellisesti kyselyn, jossa piti listata asioita, joiden ansiosta syksyn fallistisen muotoiset metsän antimet kasvavat keskelle otsaa. Ookoo 

1. Ihmiset, jotka höyläävät juustoa kääntämättä sitä välillä. Jos sitä kokoperheen punaiseen muoviin pakattua edamia ei näet käännä, niin jossain kuudennen ja kahdeksannen siivun kohdalla alkaa jo toiseen päähän muodostua sellainen hyppyri. Parikymmentä siivua lisää ja juusto muistuttaa enemmän Holmenkollenia kuin leivänpäällistä. 

2. Ihmiset, jotka kirjoittaa ketä. Se on k u k a. Ei Kaija Kookaan laulanut, että KETÄ KEKSI RAKKAUDEN? 

3. Se fiilis, kun pyöräilet keväällä ekaa kertaa kympin ja mietit, palautuuko toosikseen enää ikinä tunto. 

4. Kevät ja grillimätöt. Jokaisella naapurustolla, iltapäivälehdellä ja sukuhaaralla on oma makuraatinsa, joka testaa kesän uutuusmakkarat viimeistään toukokuussa. Naapurin keskivertoa älyllisesti köyhemmästä Jormastakin kuoriutuu varsinainen Kape Aihinen, kun se polttaa perinteistä hiillosta tuossa kerrostalokaksionsa parvekkeella niin, että veren vapaat triglyseridit nousevat ihan silkasta hajusta tälläkin puolella betoniseinää. 

5. Live laugh love – taulut. Ja kaikki ne sellaiset ”voit olla mitä vain jos päätät niin” – lätinät meikäläinen facebook-feedissä. Aina ei tee mieli elää, nauraa ja rakastaa. Joskus tekee mieli juoda liikaa punaviiniä ja syödä jääkaapista asioita, jotka sijaitsevat siellä ruokakolmion kärkihuipussa. Ja aina ei vaan voi olla mitä haluaisi. Olen minäkin koittanut joskus olla selvempi kuin mitä oikeasti olenkaan. Kun ei se vaan mene niin, että pyhällä halulla puhaltaa nollat tauluun. 

6. Ihmiset, jotka jäävät metron oviaukkoon seisomaan. Tarvitseeko tätä edes selittää? 

7. Usko itseesi – ihmiset. Vitut. Minähän se tyyppi olen, joka itseni tähän sotkuun alun perin sainkin! 

8. Kaikki mahdolliset kuulutukset aina. Siis mikä siinä on, että ihminen kävi kuussa vuonna kuusysi, mutta herran vuonna 2022 ei ole vielä kehitetty kaiuttimia, joiden kaikuessa puheesta saisi jotain selvää? 

9. Mainoskatkot. Niitä on vaan liikaa. Telkkarissa. Radiossa. Joka paikassa on mainoksia ja niiden suomia korvamatoja. Hitto odotan sitä päivää, kun posti laajentaa taas palveluitaan ja löydän itseni kiroilemasta ovisilmästä, kun posteljooni hyräilee toisella puolella ovea mäkkärin tunnaria. Pada pappaapaa. Pappaadada.  

10. Se iänikuinen vertaus voileivästä, joka tippuu voipuoli alaspäin. Ei elämä ole noin simppeliä. Ensinnäkin olet viettänyt viisitoista minuuttia pohtien ja tullut lopulta siihen tulokseen, että kyllä, luoja on sen niin tarkoittanut ja luonto määrännyt, että juusto tulee kinkun päälle. Sitten käyt pienen moraalisen taiston ja eettisen kamppailun hyvän juuston ja sen 17-prosenttisen, laihduttavan, mauttoman, värittömän ja läpinäkyvän kumilätyn välillä. Moraalisesti oikein olisi valita kevyempi versio, laihduttaa pari kiloa, liittyä painonvartijoihin ja välttää sydän- ja verisuonisairaudet. Mutta se 39-prosenttinen, suolaista makua tirskuva perusjuusto huutaa nimeäsi jääkaapin perällä, yksinäisenä, vain hennon valon osuessa juustopaketin kylkeen kutsuvasti. Lopulta, tehtyäsi moraalisesti epäilyttävän, mutta inhimillisesti ymmärrettävän valinnan, lataat juustot ja makkarat leivälle ja lyöt kylkeen juustohöylällä leikatut, pikkusen epätasaisen paksuiset kurkut. Siinä vaiheessa, jos leipä tippuu lattialle, niin se ei todellakaan osu lattiaan voipuoli alaspäin, vaan niin, että kaikki tarkoin harkitut ja huolella valitut täytteet levittäytyvät keittiön lattialle kuin sotilaat raatteentielle. 

Niin että kerta kysyit. Niin nämä asiat nyt vituttaa…

Raivosiivoamista ja lampunhenkiä

 Olisipa vuosi 2016. Silloin kaikki oli vielä ihan kivasti. Meillä oli vielä orastavaa toivoa siitä, että Game of Thronesin viimeisimmät kaudet eivät olisi ihan paskoja. (Olihan ne.) Alepapyörät valtasivat ensimmäistä kertaa kadut ja Brasiliassa urheiltiin kesäolympialaisten hengessä. Suomi voitti jääkiekon nuorten maailmanmestaruuden kotikisoissa Venäjää vastaan lukemin 4-3.  Ja mikä parasta: olimme lähempänä maailmanrauhaa kuin koskaan ennen, kun Pokemon Go ilmestyi sovelluskauppoihin. Koko globaali maailma hyötyliikkui onnellisesti yhessä. Oi niitä aikoja.  

Nyt uutiset tuuttaavat toinen toisensa perään huonompia uutisia. Ukrainassa soditaan, osakekurssit romahtelevat ja jossain on taas joku variantti valloillaan. Maailman on sanottu olevan paha paikka jo vuosisatoja, mutta koskaan ennen en ole tuntenut sitä luissani näin konkreettisesti. Silti eniten palstatilaa sai toki se fakta, että Marin esiintyi valtiovierailulla nahkatakissa. 

Pinnani on ollut kireä kuin valtion budjetti tällä viikolla. Siinä missä kierrätystä hypettävät infotaulut kertovat muovipullon hajoavan 800 vuodessa ja tupakantumpinkin vasta vajaa vuosisadassa, niin meikäläisen hermot tuntuivat jo tiistaina menevän atomeiksi nanosekunnissa. Koko homman kruunasi se, kun torstai-aamuna Nissanin kojetauluun tärähti se samperin lampunhenki. Ei tarvitse olla kummoinenkaan mekaanikko tajutakseen, ettei siinä vaiheessa saa kolmea toivetta. 

Tänään, tehdessäni viikonlopun ruokaostoksia ja kerätessäni viimeisiä hermojani K-kaupan hyllyjen välissä kasaan, tuli vieläpä joku urpå heittämään pääsiäisläppää. ”Kelpaisi varmaan neidille muna näin pääsiäisen kunniaksi” hän tokaisi jossain einesten ja pesuaineiden välisillä käytävillä. Semmonen Mikaelin näköinen kaveri. Ei Granlundin. Eikä Gabrielin. Ennemminkin sellainen Agricolan näköinen, vanhalta ja ehkä vähän tuoreelta koskenkorvalta tuoksahtava arjen sankari. En lämmennyt. 

Kotiin päästyäni tein skidille ruoan, pesin koneellisen pyykkiä ja täräytin imurinkin tulille. Pieni raivosiivoaminen sellaisen musiikin tahdissa, jota yksikään vanhempi sukupolvi ei hyväksyisi, tepsii aina. Kiinalainen kämppiksemme vuoli jeesus kokoisella keittiöpuukolla pois mustia kohtia banaanista. Hitto ihmiskunnassa jokainen yksilö ottaa jossain vaiheessa elämäänsä toisen yksilön genitaalit suuhunsa, ja sitten valitetaan siitä, kun on vähän mustaa banaanissa häh! En ymmärrä. 

Onneksi huomenna on perjantai. Huomenna menen savusaunaan, näen ystäviä ja saan punaista viiniä. Kyykkyversiokin riittää tämän viikon koettelemusten jälkeen. 

Parempaa pääsiäistä ihmiset.