Äiti, joka katosi (ja miksi aina käyttää kivoja pikkareita!)

Tällä viikolla on yh-äitin pikkaria kiristänyt! Ja otsasuoni on pullottanut verenpaineen kurotellessa taivaita. Olen aikaisemmin ollut todella pitkäpinnainen ja yleensä jaksanut arjen haasteita hyvin. Vauva-arki on kuitenkin opettanut minut pillastumaan, raivostumaan ja itkeskelemään ihan jonnin joutaviakin hömpötyksiä. Pienikin poikkipuolinen sana, niin tekee mieli iskeä ihmisiä tikulla silmään.  Perssilmään. Sukkapuikolla. Ja pienikin vastoinkäyminen, niin olen heittämässä hanskoja naulaan ja muuttamassa Siperiaan karhunkasvattajaksi.

Olen huomannut, että pikkumiehen kanniskelusta ja liikunnan totaalisesta puutteesta johtuen olkapääni ovat ottaneet tavoitteekseen sijaita kroppani etupuolella keskiakselin sijaan. Näytän samalta kuin ala-asteella, kun olin se ensimmäinen tyttö jonka tissit alkoivat kasvaa, ja yritin peitellä asiaa näyttämällä Quasimodolta työntäessäni olkapäitä etelää kohti. Jep, koska se näytti niin paljon paremmalta!

Varasin siis fyssarin ja sainkin sen sopivasti maanantaille, jolloin perhetyöntekijä viikottain ilmestyy oveni taa. Jippii. Tunsin oloni lähes ylpeäksi. Plussapallo ottamassa ensivierähdystä liikunnan pariin ja hyvään oloon. Rullasin silmäpussini ja pistin tukkani ponnarille, vaihdoin siistit ja ennen kaikkea reiättömät pikkuhousut (en siksi, että olisin pokannut sen fyssarin, ei tällä pärställä ja peräsimellä, olen vain joskus joutunut riisumaan alaosankin fyssarilla, ja silloin päälläni olivat tietysti juuri ne vanhat ja reikäiset mummobyysat!!) Laitoin kaiken valmiiksi ja odottelin, että ovikello soi. Odotin ja odotin. Kun kymmeneen minuuttiin ei ketään kuulunut, otin puhelimen ja rimmpautin toimistolle. Hämmästynyt työntekijä otti ylös nimeni ja lupasi selvittää asian perin pohjin. Noh, odotin lisää. Pian puhelimeni soi. Ystävällinen naisääni kertoi pahoitellen, ettei tosiaan kukaan ollut tulossa. Uutisiinkin asti kirinyt tietoverkkojen kaatuminen oli iskenyt tietoihini ja pyyhkinyt minut pois. Kukaan ei ollut tulossa, koska koneella minua ei ollut edes olemassa.

Jos olisin normaalitilassa, olisin pahoitellut asiaa, harmitellut, ja lähtenyt ruokakauppaan. Tai ryyppäämään. Mutta olen vastikää synnyttänyt, väsynyt, hormoneiden härnäämä, tohvelieläimen älykkyysosamäärällä varustettu ihmisraunio, joten tottakai suhtauduin asiaan sillä ainoalla tavalla, joka sisältäni irtosi. Itku. Soitin terveysasemalle ja valitin puhelimeen vastanneelle paralle, etten pääse jumppatuokioon, kun "mua ei ole olemassa". Näin jälkikäteen ajateltuna on ihme, ettei ovelle ilmestynyt Kellokosken psyk-tiimiä pakkopaitoineen. Tai edes jotain kristillistä tätihahmoa tarjoamaan kuunteluapua.

Loppupäivästä hyväksyin jo oman olemassaoloni ja kotipalvelukin tarjosi korvaavaa aikaa keskiviikkoaamulle. Check. Mieltä toki lämmitti myös se, että onnistuin voittamaan facebook-kisassa itselleni yksilölliset pohjalliset ja 40 minuutin mittaiset treffit - kenenpä muun kuin fyssarin kanssa. Karma loves this bitch! Hain vielä lisävauhtia Ikeasta, jossa onnistuin kävelemään kassan ohi käyttämättä pennin jeniä. Tämä oli toki yllättävän helppoa, kun tilillä oli 2,56€ rahaa.

Tällä viikolla olen myös kohdannut suurempaa väsymystä, kuin pitkiin aikoihin! Neljän kuukauden humputukset, hulinat tai jotkut hiton mammuttimarkkinat on täysillä päällä. Neljän kuukauden iässä vauva oppii niin paljon koko ajan, ettei tämän pienet aivot yksinkertaisesti kykene käsittelemään kaikkea uutta ja ihmeellistä, joten asioihin reagoidaan pistämällä mutsin viimeisetkin hermotsolut painekattilaan ja liimataan kansi kiinni. Välillä Milo nukkuu yön lähes läpi. Välillä herätään tunnin välein. Sitten kitistään, nauretaan, kitistään lisää, syljetään tuttia ja nauretaan jälleen. Neljän kuukauden hulinoita voisi paremminkin kutsua neljän kuukauden maanisdepressiiviseksi periodiksi.

Tänään taistelimme taas nukkumaan menosta. Tunnin makasimme kahdestaan sängyssä, jonka jälkeen minä totesin, että fuck it, ja jätin Milon pyörimään keskenään sänkyyn mobilen soitellessa korvia raastavia sulosointuja. Yhtäkkiä tajusin, että en muistanut vaihtaa yöksi vaippaa. Tein pikavaihdon pinnasängyssä ja yritin hillitä akselinsa ympäri pyörivää bebeä (note to self. Muista lisätä se hiton laitasuoja!). Pyöritin mobileen lisää poweria, jotta se pimputtelisi niitä sulosäveliä ainakin vielä seuraavat viisi minuuttia ja poistuin huoneesta toivoen parasta. Noh. Bachelor valitsi rakkautensa ja minä menin katsomaan, että mihin solmuun pikkumies oli itsensä ruususeremonian aikana pyöritellyt. No, pyörinyt oli joo. Siellä, minne pään jätin, olivat nyt jalat. Ja alati jotain havitteleva pikkukaveri oli viskanntu kainaloon asetetun norsupehmolelunsa jalkopäähän ja tarttunut... Kyllä. Siihen kusivaippaan, jonka ajatuksissani olin jättänyt sängyn jalkopäähän! Siellä nelikuiseni pyöri onnellisena ja halaili pissavaippaansa. Ratkesin aivan luonnottomaan nauruun, keräsin itseni, hain wipesit ja yhdessä Milon kanssa kikattelimme menemään. Nappasin mielessäni vuoden mutsi palkinnon käteeni, kiitin paikalle saapunutta yleisöä, kumarsin ja toivotin pikkumiehelle jälleen hyvät yöt poistuessani päässäni raikuvien aplodien saattelemana huoneesta. Vuoden mutsi, jep!

Onneksi on ystäviä. Ja mutsiystäviä. Ja äiti. Ja isi. Isi lainasi bemaria, kun mun Nissani on korjaajan hellässä huomassa. Äiti osti Ikeassa jogurttijäätelön, joka kylmyydestään huolimatta lämmitti tätä plussapalloa sisältä. Ja onneksi on ystäviä, joille valittaa ja jotka tulevat meille kahville. Ja mutsiystäviä, jotka vievät Espalle piknikille leikkimään, että elämä on ihanaa. Ja onhan se välillä, kun Annika toi kotimaisia mansikoitakin! Ja onhan toi Milomies aika ihana. Ainakin, kun se hymyilee, nukkuu ja sukeltaa! Ja onneksi on useampi pari ehjiä ja puhtaita pikkareita, niin en tuhlannut ainoitani, sillä ensi viikolla on uusi yritys fyssarin kanssa!

Ainiin. Ja viisauden sanoja äidiltäni. Hän opetti, että aina pitäisi olla kivat pikkarit. Vaikka kuinka olisi muuten hömssyinen olo ja pyykkipäivää pukkaisi, niin alusvaatteisiin kannattaa panostaa. Jos näet sattuu vaikka onnettomuus, ja jos ei muuten lusikkaa heitä nurkkaan, niin viimeistään häpeään voi kuolla, kun järjettömän komea ensihoitaja tai nuori, unelmien poikamieheen kelpaava lääkäri näkee jarrut mummokalsongeissa. Hyh hyh! Joten naiset rakkaat, panostakaa pikkupöksyihinne ;)

Testaa: Onko vauvavuosi vienyt sinut mennessään?

Testaa: onko vauvavuosi vienyt sinut mennessään? 

Vauvavuosi voi viedä yhden jos toisenkin äidin mennessään. Jotkut äidit sulkeutuvat omaan pikku vauvamaailmaansa, eivätkä oikein muista aina välillä pistäytyä täällä muiden kuolevaisten keskuudessa. He hukkuvat vauvahömpötyksiin niin pahasti, että unohtavat olla mitään muuta, kuin äitejä. Tee alla oleva testi ja tarkista, kuinka pulassa olet. Rastita kaikki sinuun sopivat väittämät ja laske lopuksi pisteesi.

() Jos katsot ympärillesi NYT, näet jossain näköpiirissäsi puklurätin, 1p. (Lisäpiste, jos päälläsi olevissa vaatteissa on puklua)

() Käytät enemmmän rahaa vauvan vaatteisiin kuin omiisi, 1p

() Ripsivärisi on yli vuoden vanha, 1p

() Tunnistat ainakin 10 pilttimakua sokkona, 1p

() Olohuoneen huonekaluista määrällisesti useampi on vauvalle kuin aikuisille, 1p

() Et juhlinut edellisiä syntymäpäiviäsi, 1p 

() Tiedät sentilleen, mitä vaippapaketti maksaa lähikaupassasi, 1p 

() ... mutta sinulla ei ole mitään hajua, mitä leffalippu maksaa, 1p

() Olet aktiivinen facebookin vauvaryhmässä, 1p. (+5p jos olet ylläpitäjä)

() Olet viimeisen kahden viikon aikana lukenut jotain vauvajulkaisua, esim. vauva-lehteä, 1p

() Et ole viimeisen kahden viikon aikana tavannut yhtään lapsetonta ystävääsi, 1p 

() Muistat lonkalta viimeiset neuvolassa mitatut painon ja pituuden, molemmista 1p

() Sinulla on kahdet vaunut, 1 p

() ... tai yhdet, jotka maksoivat vähintään puolet keskimääräisestä kuukausiansiostasi, 1p 

() Olet oppinut juomaan haaleaa kahvia, 1p 

() Äitisi käyttää mitä luultavimmin seksikkäämpiä alusvaatteita kuin sinä, 1p 

() Olet viimeisen 24 h aikana puhunut tai viestitellyt jollekin siitä, miten vauva nukkui viime yönä, 1p

() Käyt useammin hypermarketissa kuin harrastat seksiä, 1p

() Käyt muskarissa, 1p

() Jos taasen et tiedä mikä on muskari, -1p

() Käyt perhekerhossa, 1p. (+3p, jos vedät perhekerhoa!)

() Maissinaksut ovat mielestäsi ihan ok naposteltavia, 1p 

() Kännykässäsi on lapsen kehitystä seuraava app, 1p

() Muistelet aikaa ennen raskautta lämmöllä, 1p

() Muistelet aikaa ennen raskautta katkerana, 1p

() Et muista aikaa ennen raskautta, 10p

() Et muista milloin viimeksi nukuit 8 h putkeen, 1p 

() Tukkasi on nyt ponnarilla, 1p

() Viimeisin kännykälläsi räpsäisemä kuva on vauvastasi, 1p

() Puhelimesi taustakuvassa on vauvasi, 1p

() Yksi piste jokaisesta raskauskilosta, jonka aiot tiputtaa vielä ennen kesää, ?p

() Pelkäät, ettet ole enää seksuaalisesti haluttava, 1p

() Sinulla on kesäfestareille liput, -3p. (Jos festareilla esiintyy Fröbelin palikat, Hevisaurus tai Titi-nalle, +10p)

Tulokset: Onko vauvavuosi siis vienyt sinut mennessään?

0p. Et ole äiti

1-5 p. Olet varmaan isä. 

6-59 p. Olet ihana äiti! Lapsesi saa olla onnellinen, kun on päässyt osaksi elämääsi, aivan kuin sinäkin olet onnellinen hänestä. Elätte yhdessä vauvavuotta, mutta et ole umpihurahtanut. Yhdessä te olette <3

Yli 60p. Halloota! Tule pois sieltä!

Erään äidin synninpäästö

Tiedättekö mitä olen viime aikoina pohtinut? Äitien tulisi chillata.

Olen tässä mökkeillessä saanut aikaa funtsia asioita. On se jännä miten paljon juttuja tuleekaan mieleen, kun Netflix ei tarjoile valmiiksi pureskeltua materiaalia, vaan ihan itse joutuu omista, harmaista aivosoluistaan etsimään ajatukset. Olen tässä tullut siihen tulokseen, että niiiin monien äitien pitäisi oppia chillaamaan. Ottamaan rennosti välillä, hölläämään.

Äitiydestä on jossain välissä tullut aika vouhottamista. En toki tiedä millaista oli olla äiti vaikka 80-luvulla, kun minun äitini minut sai. Varmaan omalla tavallaan paljon vaikeampaa, kun ei ollut nettiä josta tietoa kaivella, ei bodyja (jep, ei kuulemma ollut!), ei hienoja astiasarjoja tai superhypererogonomisia, pimeässä kiiltäviä ja valkoista kohinaa soittavia tutteja. Silloin tultiin toimeen sillä mitä oli. Ja ihan suht kelpo veronmaksaja minustakin tuli. Muistan, että meidät potkittiin aina pihalle leikkimään. Kaikki pihan mukulat rakensimme hiekkaimpeuremia yhdessä ja kasasimme majoja ties mistä risuista ja horsmista. Työkaluvajan takana oli oja, jonne ei saanut mennä, joten totta hitossa siellä oltiin. Taloyhtiön talkoissa saatiin aina korillinen muumi- ja smurffilimpskaa. En missään muualla ollut nähnyt niin anteliasta tarjoilua kun siellä. Sai juoda niin paljon kuin jaksoi. Kuusivuotiaana se oli varmaan juuri pullon molempia. Ja sitten niistä lasipulloista irroteltiin niitä etikettejä ja keräiltiin miesten kaljapulloista korkit. Ne olivat suuria aarteita, joilla käytiin kauppaa seuraaviin talkoisiin saakka. Muistelin tovi sitten yhden silloisen naapurin pojan, nyt jo aikuisen miehen, kanssa sitä, että aina joku vanhemmista oli kotona. Jos omat vanhemmat lähtivät vaikka kauppaan, niin huikattiin, että jos on hätä, niin menkää Hannan ovelle. Ja siellä sitten oltiin, jos tuli vaikka vakava ja akuutti laastarin tarve.

Silloin tuli haavereita. Ensimmäiset tatuoinnit tulivat purkkapaketeista ja asfalteista. Mokattiin, kaaduttiin, noustiin ja ylös ja jatkettiin. Satu puri kotileikissä ja Paula veti lapiolla vahingossa Maijaa päähän. Sitä hetki itkettiin, juostiin äitin luo ja yhteisten, häpeää tihkuvien anteeksiantoseremonioiden jälkeen jatkettiin leikkejä. Henkiset haaverit olivat elämää, ja ne kostettiin viimeistään hellepäivän vesipyssymatsissa, joissa yhdellä ainoalla täytöllä super soaker kakstonninen kasteli kaikki!

Entäpä nykyään. Nykyään on pumpulivanhemmuutta. Olen tehnyt kattavaa tutkimusta aiheesta kokonaisen parin tunnin ajan, eli olen vähintäänkin äärimmäisen perehtynyt aiheeseen. Parhaat näkökulmat aiheen pariin toki tarjoaa kuitenkin päiväkodissa työskentelevä äitini, joka on yli kolmenkymmen vuoden aikana urallaan nähnyt saman muutoksen. Lapset synnytetään pumpuliin ja pidetään siellä. Koko lapsuuden ajan varotaan kaikkea mahdollista elävää ja elotonta, varjellaan kaikelta pahalta. Ennen kaikkea mielipahalta. Opetetaan, että lapsi on maailman napa. Ainut ja rakkain. Ja onkin. Oma lapsi on äidin maailman napa! En kiistä sitä! Mutta kuten lapsi oppii jo pian syntymänsä jälkeen, täällä on muitakin ihmisiä kuin äiti (aluksi valitettavasti, murrosiässä onneksi!) Ja niillä muillakin ihmisillä on napa.

Kun kummipoikani meni ekalle luokalle, oli koulussa järjestetty keväällä vanhemmille infotilaisuus. Joku vanhemmista oli kysynyt opettajilta, että kuinka jo kesällä voisi lasta valmistaa tulevaan koitokseen, koulun ja ekan luokan alkuun. Vastaus oli simppeli. Pelatkaa lautapelejä - ja voittakaa. Lapset osaavat nykyään käsitellä äärimmäisen huonosti pettymyksiä. Ei haluta, että äidin pikku kiukkupussi alkaa riehumaan, joten mieluummin hävitään vaikka tahallaan. Parhaassa tapauksessa kehotetaan isompia sisaruksia myös häviämään. Kitinän päälle todetaan tälle vilunkipelille syyksi ainoastaan se että "kun se on niin pienkin". Ja näitä vanhemmuuden karhunpalveluksia riittää. Olen kuullut senkin, ettei lapselle saisi sanoa ei. Tulisi selittää, ymmärtää, käsittää, vääntää rautalangasta tai ratakiskosta. Mutta ei ei saa sanoa! Ja kuinkas käy sitten koulussa, kun opettaja ensimmäisen kerran tokaisee, että älä Sakari heitä värikynillä Saaran silmää. EI! Sakari-parkahan on ihan pihalla. Häntä kielletään??? Missä tuttu ja turvallinen pumpuli ja ratakisko?

Mielestäni on ihan ok, jos joku haluaa hemmotella pikku-Saken piloille tai tarjota omalle kullalleen helpon alun tässä pahassa maailmassa. Vaikka mahdotontahan se on, sillä joku on se Saara, joka saa kynästä silmään. Mikä minua risoo on se, että tämän kaltaisesta, täydellisen pumpulivanhemmuuden tavoittelusta on tullut normi. Se, mitä minultakin odotetaan. Ja jos näistä säännöistä poikkeaa, niin on helvetti irti. Ei suoranainen helvetti, vaan sellainen passiivisaggressiivinen vittuilu. "En minä ainakaan ymmärrä, että miten voit..." "Kyllä minä ainakin välitän lapsestani sen verran, että jaksan..." "En ymmärrä, miten voit altistaa lapsesi tuollaiselle...". Ei sanota suoraan, että pahoinpitelet lastasi, mutta tuodaan se kuitenkin rivien välistä esiin.

Lapsi ei mene rikki, jos juot saunasiiderin imettäessä. Eikä hän mene rikki siitäkään, jos vähän aikaa itkee, jotta äiti saa rauhassa kaataa perunoista vedet pois. Lapsi ei mene rikki jos hän kaatuu tai tippuu kiipeilytelineeltä. Lapsi ei hajoa, jos turhautuneena kengännauhojen sitomisen vaikeuteen heittää kengät kiukun siivittämänä eteisen nurkkaan ja lähtee tarhaan vähän liian pienissä tarralenkkareissa. Eikä lapsi ainakaan hajoa siihen, jos hänet pakotetaan lähtemään kotiin kesken just parhaiden leikkien.

Söin raskausaikana salmiakkia jos siltä tuntui. Lapseni oli ensimmäisen kerran hoidossa mummolassa noin kuukauden vanhana, kun menin ystäväni kanssa lähikaupungin kylpylään rentoutumaan. Olen antanut lapselleni hanasta lämmintä vettä korvikkeeseen sekoitettuna, kun en ole kestänyt huutoa niin pitkään, että olisin keitellyt ja jäähdytellyt. Olen antanut lapsen itkeä, jotta ehdin huuhdella hoitoaineet tai syödä ruokani edes haaleana. Jätän neljäkuiseni mummille yöksi muutaman viikon päästä, vaikka hän ei ole vielä vuotta vanha. Juon ruoan kanssa lasin punkkua, ehkä toisenkin. Joskus en edes syö ja silti juon! Joskus kiroilen, joskus korotan ääntäni, kun oikein niin maan perkeleesti hermoa kiristää. Muutaman kerran olen kolmikuiseni istuttanut katsomaan salkkareita, jotta saan vihdoinkin lounaan syötyä. Olen joskus pahimpien itkupotkuraivarien aikaan ihan oikeasti miettinyt, että mitä hittoa ajattelin, kun kuvittelin yksin selviytyväni lapsesta. Olen katunut koko lapsen saamista, itkenyt, raivonnut ja kerännyt itseni uudestaan. Olen tehnyt lukemattomia virheitä, monien sääntöjen mukaan laiminlyönyt lapseni hoidon ja jättänyt hänet useita kertoja hoitoon hyvinkin pienenä ihan vain siksi, että halusin hengähtää.

Ja silti olemme hengissä. Ja pieni Milo-mies vaikuttaa ainakin omissa silmissäni ihan super onnelliselta vauvalta!

Enkä usko, että olen ainut. Monet äidit haluaisivat joskus myöntää, että ottaa päähän, kaduttaa ja pelottaa. En varmasti ole ainut, joka kaipaisi joskus omaa aikaa tai lämmintä ateriaa. Mutta ei kehdata, koska se ei ole lapselle parhaaksi. Oman hyvinvoinnin kustannuksella revitään selkänahasta jokainen hyvinvoinnin ripe ja lahjoitetaan jälkikasvulle, jotta tämä saisi parhaan mahdollisen alun ja elämän. Nakataan pennut pieneen pumpuliympyrään ja henkemme pitimillä pidetään kiinni rajoista, ettei nyt vaan sattuisi mitään, kuten Nikke Ankarakin sanoo. Ja jossain vaiheessa tästä on tullut se normi, se jota oletetaan tapahtuvan. Näin lapsia kasvatetaan. Täysin lasten ehdoilla, mutta niin, ettei pienokainen joudu kokemaan haavereita, pettymyksiä tai mielipahaa.

Joskus pitäisi chillata. On ihan ok syöttää pienokaisille pilttejä ja itse tilata pizza. Tai tilata vaikka lapsellekin pizza. Hui kauhistus! Välillä voi olla pari karkkipäivää peräkkäin. Äitikin saa romahtaa, kaatua ja itkeä. Ja äiti saa myös irrotella, vetää ladymoonissa lärvät ja yöpyä tyttöin kera hotellissa, ja silti hän rakastaa lapsiaan. Ja jos asfaltti vähän raapaisee tai otsa kolahtaa, niin ne on elämän makuisia haavereita, ei niihin kuole. Sitä paitsi puussa kiipeily isin kanssa on varmaan sata kertaa hauskempaa, kuin yksikään näennäisen turvallinen pleikkaripeli, jota on helppo pelailla siellä pumpuliympyrässä. En toki sano, että kaikki kasvatusopukset olisivat väärässä. Sinkkosella on ehdottomasti hyviä pointteja, enkä jättäisi minäkään nelikuistani vielä viikoksi mummolaan. Ei toki. Mutta pienet poikkeukset arjessa tekevät arjesta ihanaa. Ei sitä punkkuakaan ihan joka päivä voi vetää, eikä nyt ihan pullotolkulla tai tonkkaa kerralla. Mutta lasi silloin tällöin tekee kaikille meistä ihan eetvarttia. Ja ennen kaikkea peräänkuulutan sitä, että nämä arjen pienet hetket tehtäisi ihan pokkana, eikä piilotella salmiakkipusseja kylppärin kaapissa tai yksin omassa päässä pohdita, että oonpas huono äiti, kun haluan omaa aikaa. Tehdään inhimillisyydestä uusi normi!

Lapselle parasta on onnellinen äiti.

Tekevälle sattuu!

Tekevälle sattuu. Niin ne väittää. Ihan oikeassa ovat.

Aamu alkoi aurinkoisissa merkeissä. Ainakin noin niin kuin säätilan puolesta. Tunnelma oli myös lämmin ilman jääkaappia, joka eilen irtisanoutui ja leipäilee nyt tuossa kuistilla. Ystäväni oli ollut tarkoitus viedä ypuulle aittaan mennessään iltapalalla käytetyt juustot ja jogurtit kylmäkellariin. Sen sijaan kylmäkellarista löytyi aamulla meitin uimakassi. Ja kun ei kylmää, märkää uikkariakaan viitsinyt leivän päälle laittaa, niin riskillä levitin siivun yön yli pihalla levännyttä oltermannia. Tulkoon ripuli jos on tullakseen. Mökillähän voi painella menemään vaikka ilman housuja, jos ne loppuvat!

Nukuin päikkärit. Kolmannet, vai oliko peräti neljännet lapsen syntymän jälkeen. Teki muuten eetvarttia. Näin unta, että yritin salakuljettaa suklaata pikkuhousuissani jollekin äitikaverilleni, jota en kylläkään tunnistanut. Joku riittävän pimeä tyyppi kuitenkin, pakko olla. Päikkäreiden jälkeen ruokin pikkumiehen jollain porkkanaperunamössöllä, joka kävi kaupaksi kuin kalakukko Kuopion torilla. Grillasimme, mätimme safkat naamariin ja pompimme Nissaniin suuntana Joensuu. Tarkoitus oli piipahtaa paikallisessa Punaisen Ristin Kontissa, nakata Agata juna-asemalle ja napata uusi jääkaappi takapaksiin. Simppeliä, eiks je?

Kaikki alkoi mainiosti. Milo nukahti heti autoon. Ajelimme hiljaisia maanteitä, ei ristin sielua missään, vain joku paikallinen Teuvo maanteiden kuninkaana polki menemään pyörällään ilman paitaa. Joensuun Kontista löytyi ihana hattivattibody Milolle ja paljon kyseenalaisia vaatekertoja joista saimme hyvät naurut! (Oikeasti, ihmiset, ihan jokaista rättiä EI kannata säästää eikä ainakaan kierrättää! Jotkut jakut vain toimivat paremmin lattiarätteinä kuin kynähameen kanssa).

Siitä ne huolet sitten alkoivat. Tekevälle tosiaan sattuu! Sammutimme auton Joensuun juna-aseman parkkiin. Höpisimme siinä joutavia ja Milo veti kitusiinsa pullollisen mölöä. Heitimme Agatalle heipat ja hyppäsimme Nissaniin. Käänsin avainta virtalukossa ja tsädäm. Ei pihahdustakaan. Uusi akku otti ja petti. He, jotka tuntevat minut hyvin tietävät, että pinnani vastaavissa tilanteissa on yhtä pitkä kuin kiinalainen kesäloma. Ensimmäisenä on tärkeintä löytää joku, jota syyttää. Vielä parempi, jos se on joku täysin syytön. Henkilö sen ei tarvitse olla. Auto tai vaikka ihan pyhä henki kelpaa. Tai huono tuuri. Kunhan jonkun saa noitua suohon siinä ongelmaa ratkoessaan. Seuraava askel on paniikki, pakokauhu ja tietysti soitto isille. Isi ei vastannut. Mulkku. Kävin kysymässä taksijonossa nenää kaivavalta kuskilta, josko hänellä sattuisi löytymään kaapelit. "Joo, nää meidän autot on kato niin paljon hienompia, että me ei näistä ruveta antamaan virtaa". Pidä pirssisi. Ja tunkkisi. Ja ne perkeleen kaapelisikin. Tämä muistetaan. Boikotoin loppuelämäni Joensuun taksia. Tai ehkä koko taksiliikettä. Ja kaikkia taksikuskeja. En tunne yhtään, mutta jos tuntisin, niin poistaisin facebook-kavereista välittömästi enkä ainakaan kutsuisi mun synttäreille tai antaisi lainata mun hiekkalapioo. Heri 31v. Näin päätin.

Kysäisin vielä pelkääjän paikalla torin laidalla istuvalta mummukalta, että josko heillä löytyisi volttia antaa. Hänen poikansa oli kuulemma tulossa junalla ja tämä kyseinen menopeli oli tuon pojan auto. Mummo ei sen enempää osannut arvata, kuin että "ei se niitä kesällä autossa pidä, talvella vain". Jahas. Siis mitäh? Jos olisin kysynyt kelloa, niin mummo olisi varmaan todennut, että kun heillä vain aamuisin on ranteessa. Yhtä loogista.

Palasin autolle ja mietin, että mihinkähän sitä nyt sitten rimputtelisi. No, joku tiepalvelu, sieltä tulee varmasti joku herttainen ja kohtelias nuori mies pelastamaan äidin, veljen ja pikkuvauvan, joka onneksi jatkoi onnellisena sikeiden vetämistä takapenkillä. Sitten se tapahtui. Ilma kirkastui, valoilmiö suorastaan häikäisi, kuului vaimeaa, mutta kaunista kuorolaulua ja aika pysähtyi. Taivaan isi (koska oma isi ei vieläkään vastannut puhelimeen) lähetti meille ihka oikean enkelin!! Nainen huikkaisi autoltansa, että hän voi tulla tarjoamaan virtaa! Kusin hunajaa ja laukkasin pikkusen liian onnellisena naisen luo, ihan kuin koiranpentu, jonka omistajat olisivat olleet vuoden (eli minuutin) poissa ja saapuneet vihdoin vessasta! Minulla ei ole kaapeleita. Eipä ollut hänelläkään. Mies kuulemma varmaan siirtänyt toiseen autoon ne. Kiitin kauniisti ja lähdin kävelemään leuka rinnassa takaisin omaa Nissania kohti. Nainen totesi perääni, että hän voi kyllä ajella kanssani huoltoasemalle, jos heillä vaikka olisi lainata. Mitäh? Mistä näitä ihmisiä vielä löytyy, jotka tuntemattomia näin auttavat? Hyppäsin enkelimobileen ja ajoimme paikalliselle nesteelle, jossa nuori kesähessu ojensi minulle kaapelit lainaan kysymättä edes henkkareita. Ajelimme takaisin asemalle, kytkimme kaapelit ja tsädäm, mottori huurasi tyytyväisenä kun virta-avainta lukossa käänsi. Kiitin naista niin vuolaasti kuin vain pystyin. Monta kertaa. Ehkä vähän liian monta, kuulostin jo varmaan vähän epätoivoiselta. Lupasimme molemmat ensi töiksemme ostaa kaapelit, sekä minä että hän. Hän nappasi vielä lainakaapelitkin matkaan ja lupasi palauttaa huoltoasemalle, olihan se kotimatkan varrella. Minä lirautin taas vähän hunajaa housuun ja lupasin myös muistaa häntä iltarukouksissani, joskin se liene turhaa. Enkelit on varmaan ihan hyvää pataa yläkerran isin kanssa.

Nokka kohti Giganttia. Jätin auton käyntiin pihalle ja menin liikkeeseen vahingossa aurinkolaseissa. Aurinkolaseissani on siis vahvuudet. Näytin hölmöltä, ihan kuin yrittäisin mökkikledjuissani olla jotenkin tosi cool laseissani. Tai perheväkivallan uhrilta, saatoin näyttää myös siltä, joten nostin lasit otsalle ja paikansin kylmälaitteet puolisokeana. Noin. Valitsin parhaan näköisen ja rupesin kutsumaan (varmaan harottavilla) silmilläni myyjää. Komea, noin keskimäärin ikäiseni myyjä nappasikin katseeni ja saapui luokseni. "Jaa pakastinta" hän tokaisi. Mitä vitun pakastinta? Minä haluan jääkaapin! Laitoin lasit takaisin nenälle ja hiffasin, että olin aikani ihastellut pienen pieniä pakastimia. Myyjä vei minut toiselle puolelle käytävää ja kappas. Jääkaappeja. Valitsin parhaan, tällä kertaa arskat visusti silmillä. Noutopisteellä saimme odotella tovin. Mikäs siinä päivää paistatellessa, paitsi että vauva oli päättänyt herätä ja autoparkin vieressä oli joku minimaalisten, lentävien pikkuöttiäisten tukikohta, josta ne hyökkäsivät silmiin ja sieraimiin. Siinä koitin syöttää turvaistuimessa vääntelehtivää mukulaa ja väistellä nieluuni pyrkiviä, lentäviä vittusaatanoita. Lopulta samainen, komia myyjä tuli kertomaan, että koneella oli virhe. Tuotteita ei ollutkaan varastossa, mutta he voisivat myydä näytekappaleen. Tai sitten perua kaupan. Perua? Tänne asti ei ajettu ja enkeleitä tavattu vaan, jotta mökille palattaisi tyhjin käsin. Joten ei muuta kuin kuplamuoviin ja kyytiin. Saimme kaupan päällisiksi vielä parinkympin lahjakortin. Se kuplamuovi taisi tosin ilahduttaa allekirjoittanutta kaikista eniten. Ja se komea myyjä.

Nyt meillä on bränikkä jääkaappi. Bueno homma. Toivon, että tämä blogiteksti tavoittaa sen enkelin, joka Joensuun juna-asemalla ojensi auttavaa kättään ja autoaan. Päätin matkalla takaisin, että ensi viikolla pyrin itsekin tekemään ainakin yhden spontaanin hyvän työn jollekin toiselle. Pistetään hyvä kiertämään. Huomisen ja keskiviikon osalta päätin kuitenkin olla tekemättä mitään. Jos tekevälle sattuu, niin on parasta maata laakereillaan, niin jos pariin päivään ei mitään grande katastrofeja nyt sitten osuisi kohdalle!

Nii ja jos tämä sattuu tavoittamaan sen Gigantin myyjän, niin otappa yhteyttä, jos tällainen vähän lihava ja pikkusen vittuuntunut, likinäköinen helsinkiläisäiti on just se, joka sun venettä keinuttaa! Täällä ollaan, purjeet ojossa. Tuu vaan pärisyttää mun moottoria! 

Mikä näitä keittiöitä oikein vaivaa?

Muutama aamu sitten heräsin herätyskelloon. Ensimmäinen ajatukseni oli, että kuin hiton pitkään ollaan nukuttu, jos kaveri jo nyt tulee iltapäiväkahville. Ei pitkään laisinkaan. Kello oli kahdeksan. Avasin oven unenpöpperöisenä ja pienessä pöhnässä katsoin ovikellon rimputtajaa: mies työliiveissä, työkalut pakissa, vasara rinnuslenkissä roikkuen. Miehen iho oli ruskettunut ja ääni matala.  Tuo mies, kuuma kuin hella kutosella, katseli minua hämmissään. "Oliko tänne se keittiön purku?" Tuhat ajatusta laukkasi unen sumentamissa aivoissani. Teki mieli nojata ovenpieleen hemaisevan seksikkäänä, taivuttaa jalkaa viettelevästi ja kutsua mies samettisella äänensävyllä aamukaffelle kanssani. Mutta kun salamannopeasti funtin asiaa tarkemmin ja näin itseni roikkumassa eteisen ovenpielessä pohje ojossa lausumassa miehelle "hei, you touch my tralalaa, my ding ding dong", niin totesin, että ehkä parempi vain olla hiljaa. Sitä paitsi, mies oli tulossa purkamaan keittiötä, ei rakentamaan uutta. Totesin kohteliaasti, että pidän keittiöstäni ja suljin oven.

Ainakaan tämän yh:n elämään ei mahdu paljoakaan kotikokkausta. Kyllä 'äitien tekemä ruoka' on se, jota useimmiten pöydästä löytyy. Jos ylipäätään löytyy mitään lämmintä. Yleensä ei. Ruokaympyräni koostuu nykyään leivästä, jogurtista, kaiken maailman smoothiesta ja linssisipseistä, jotka on muuten ihan hitsin hyviä! Kyse ei ole siitä, ettenkö jaksasi kokata, jaksaisin toki. Ongelma on siinä, ettei koskaan voi tietää, milloin pieni mieheni päättää nostaa myrskyn, millon on masu pipi, milloin nälkä ja milloin muuten vain kiva roikkua äipän olkapäällä ja katsella alati lapsen silmissä kasvavaa maailmaa. Yritäppä siinä nyt vihanneksia leikata yhdellä kädellä tai paistinpannua vahtia. Mieleen muistuu epätoivoinen yritykseni tehdä makaronilaatikkoa, kun ensimmäinen satsi makaroneja paloi pohjaan ja toinen kiehui mössöksi. Oli kyllä eksoottinen mättö. Makaronimössölaatikko-patentti on muuten sit mun kun reseptiä alatte havitella. Etenkin Sukula ja Välimäki, pitäkää näppinne erossa ja nyplätkää vaan niitä herneenversoja piffeillenne. Nih!

Olin super innoissani, kun vihdoin koitti se päivä, kun pääsimme lähtemään mökille. Lähtö ei sujunut tietenkään niin kuin Strömsössä tai millään muullakaan kermaperseaskartelupaikkakunnalla. Auton akku simahti vikan kerran, auto lukittui, työkalut oli Töölössä ja pinna niin perkeleen kireällä. Mutta se siitä. En halua muistella sitä enempää.

Mökillä mätetään menemään! Ei sellaista pötsiä, johon ei mökillä muutamaa ekstrakiloa tarttuisi. Rilli tirisee, käsi hakeutuu herkuille, kalja on kylmää ja ruokaympyrät ja kolmiot on jätetty kotiin. Kerran sitä vain eletään!! (Ja monilla kesän maggaramäärät takaavat myös se, että se ainut elämä ei ole kovin pitkä!) Verenpaine soi korvissa, kun kabanossia tökätään notskitikkuun, kääritään folioon kiukaalle ja käristetään grillissä. Kaikki mahdolliset vihannekset ja sienet täytetään tuorejuustoilla ja kääritään pekoniin. Jos friteeratut salaatinlehdet olisivat juttu, niin niitä söisivät nimenomaan suomalaiset mökeillessään. Mutta minkäs sille mahtaa, kun kesäloma ja elämä ovat niin lyhyitä, että niistä pitää nauttia. Kyllä niitä ituhippilinssihömpötyksiä ehtii syödä seuraavassa elämässä. Ja ensi viikolla työpaikkaruokalassa. 

Grillaaminen on muuten yksi niistä asioista, joissa nallekarkit eivät mene tasan. Ensin Marjatta pesee perunat, kuorii ja hakkaa paljain käsin muusiksi, vääntää salaatit ja marinoi lihat. Hän lypsää lehmän, kirnuaa siitä voita, iskee pannulle ja taikoo kantarellikastikkeen aamulla kerätyistä kanttarelleista. Sitten hän nappaa kolmannenkymmenennen hirvikärpäsen hiuksistaan (mistä näitä riittää??), leipoo leivän, kattaa pöydän ja pitää huolen, ettei kylmä kalja lopu. Pena tulee, iskee rillin tulille, polttaa pari pihviä, imee kaljaa tölkistä ja kehuu itseään. Ja kaikki seuraavalla viikolla kehuvat, että olipa Penan grillibileissä niin hyvä tarjoilu! Marjatta tiskaa.

Minäkin olin Penan lailla super innoissani, että pääsen mökillä vihdoin kyökkiin ja grillin ääreen. Hoidan toki sinkkuäippänä sekä Marjatan että Penan roolit! Pitkään kuola valuen mietin, että mitähän kaikkea herkkua sitten mökillä grillaillaan. Ja pikkumiehelle tietysti maistiaisia kaiken maailman kasviksista ja hedelmistä. Ostettiinkin vino pino ruokaa, kaikki yhden pysähdyksen taktiikalla koko viikoksi. Ja karjalanpiirakoita. Ne on nimenomaan parhaita juuri täällä!

Tänä aamuna sitten mietin, että mikähän meitin nenää vaivaa. Ihan kuin olisin impannut unissani kynsilakanpoistoainetta. (Unissakävely on niin last season! Unissaimppailu on tämän vuosikymmenen juttu!) Avasin jääkaapin ja mietin, että olenkohan minä nyt ihan hulluksi tulossa. Sitten avasin pakastelokeron. Jäätävä asetonin haju täytti salamana koko mökkeröisen. Nappasin pikkumiehen kainaloon ja painelimme kuistille ihmettelemään, että mikähän jääkaappia vaivaa. Koko mökki haisi niin pahalle, ettei sisällä voinut edes harkitakaan olevansa! Luotettavasta tietolähteestä, eli vauva.fi:n keskustelupalstoilta, kalastimme tiedon, että kyse on feonista. Tai fenonista. No joku fucking jääkaappiferonomi se oli. Se ei ole vaarallista ihmiselle, mutta otsonikerrokselle kylläkin. Avaamalla pakastelokeron aiheutimme ainakin tämän mökin kokoisen holen otsonikerrosparkaan. Pentinnimellä odotettavissa tulevina vuosina erityisen pistävää auringonpaistetta!

Jääkaappi on nyt pihalla. Ja puolet ruoista pilalla. Myös ne karjalanpiirakat. Höh. Onneksi viini säästyi. Ja onneksi mökillä on kylmäkellari, joka on yhtä lämmin, kuin Päivi Räsäsen ajatukset homoavioliitoista. Nyt kun olisi sen keittiöpurkumiehen puhelinnumero. Voisi tulla kantamaan kaapin pois. Ja minut kynnyksen yli. Eiku...

Ps. Kuha on saapas.

ÄLÄ sano näitä asioita äidille!

Jos oma henkikulta on kallis, niin kuin se useimmille on, niin kaikkia asioita ei kannata täräyttää päin äidin nassua. Jokaisen äidin sisällä asuu pieni leijona. Tai ehkä iso leijona, jos synnytyksestä on vain joitain kuukausia aikaa, niin kuin allekirjoittaneella. Tai valtava leijona, vaikkei vielä olisi ehtinyt edes koko pentua pihalle pungertaa. Raskaana oleva äitileijona se vasta vihainen otus näet onkin!

1. "Nuku nyt kun vielä voit."Tätä kuulin raskaana ollessani. Yöt olivat yhtä tuskaa. Kääntyminen oli sirkustemppu tai vähintäänkin aika penteleenmoinen urheilusuoritus, joka piti kuitenkin tehdä tunnin välein, sillä lonkat puutuivat ja tuntui, kun ipana olisi yrittänyt syntyä perskankun kautta juuri nyt. Ja joka kerta kun kääntyi, niin armoton pissahätä. Sitten sitä könysi ison vatsansa kanssa vessaan, pissasi sen ruokalusikallisen verran joka rakkoon enää siinä vaiheessa mahtui ja kömpi takaisin sänkyyn vain aloittaakseen koko shown tunnin päästä uudestaan. Niin että nuku siinä sitten! Samaa nukkumishommaa toitotetaan lapsen syntymän jälkeen: nuku, kun lapsi nukkuu. Mutta entä jos ei vaan juuri silloin väsytä? Jos on tottunut nukkumaan pitkät yöunet, niin on sitä nyt pirun vaikea vaihta sellaiseen rytmiin, jossa nukkuu tunnin siellä ja tunnin täällä.

2. "Onkohan sun lapsella nälkä/jano/väsymys/jokuhelvetinhengellinenretriitti/?". Niin. Vauvat itkee. Ja voin kertoa, että kaikki äidit tekevät ihan kaikkensa, jotta vauvat eivät itkisi. Vauvan itkua kestää jos se on jonkun toisen vauvan. Se on niin kuin katsoisi pränikän ferrarin romuttamista. Tuntuu pahalta jos se on jonkun muun, mutta helvetin pahalta, jos se lyttyyn lyötävä menopeli on oma. Äidit tekevät ihan kaikkensa, jotta jälkikasvu hiljenisi. Muistan, kun ystäväni Anna lensi kotiin Tukholmaan ja hänen joitain kuukausia vanha poikansa huusi kuin päätä irti leikattaisi. Ja taxfreen myyjä kehtasi todeta, että "ehkä sillä on nälkä". Niin... Jo joitain kuukausia oli Anna ollut tuon mukulan äiti, imettänyt ja hössöttänyt, tuudittanut, pessyt ja hoivannut. Mutta piru vie, ei tajunnut, että sillähän on NÄLKÄ, kun kolmatta tuntia putkeen rikkoi äidin tärykalvoja.

3. "Sä oot äitiyslomalla, sullahan on aikaa". Ennen kaikkea tämä!! Tuon pienen palluran, niin rakas kuin se onkin, hoitaminen on täysi työ. Vaatii oikeasti jo jonkin näköistä suunnittelua, että voin ylipäätään kirjoittaa tätä blogia. Ensin aamulla mukula on syötettävä ja juotettava. Sitten on tarjottava aivojumppaa, jotain kivoja kuvakirjoja tai muuta kehitykselle sopivaa. Ja sitten lapsi on syötettävä ja juotettava taas. Suunnittelen päikkärit oikeaan aikaan, jottei mukula ole liian pirteä tai vaihtoehtoisesti yliväsynyt. Tuuditan vaunuja parvekkeella vähintään vartin, jotta mukula nukkuu puoli tuntia. Kun olen kaksi tuntia tehnyt töitä tämän puolituntisen eteen omaa rauhaa, kirjoitan samalla blogia toisella kädellä, tungen pikkusen vanhaa sämpylää suuhuni toisella ja ryystän kahvia kitusiini jossain siinä välissä. Ja kun mukula herää, aloitan rumban uudestaan. Maitopullo, kuvakirja, kakkavaippa, bataattisose, jumppapallo, maitopullo, nukutus, *kirosana *kirosana nuku nyt, itkupotkuraivari, tutti ja uni. Ja lounasaika! Puoli tuntia rauhaa. Illalla minullakin on toki omaa aikaa enemmän, kun pentu painuu vihdoin yöpuulle ja äitileijona saa nauttia savannin rauhasta. Niinhän sinä ehkä luulet? Ei. Kun vauva vihdoin nukkuu (useiden epäonnistuneiden nukutusyritysten pääteeksi) niin alkaa kapuaminen Mount Pyykkivuoren huipulle. Tämän lisäksi jotain pitäisi varmaan itsekin syödä, jotain muuta kuin kahvia ja homepilkkuja rakentelevia sämpylänkantoja. Pikaisesti vielä luuttuaa lattian ja tyhjentää ja täyttää astiakoneen. Noin. Kellon viisarit hipovat puoltayötä. Siinä vaiheessa kun sitä omaa aikaa olisi, niin kaikista eniten tahtoo vain nukkua!

4. "Mäkin oon tänä viikonloppuna niinku yksinhuoltaja". Jos mies lähtee poikain kanssa Talliinaan kulttuurimatkalle ja jättää vaimokkeen yhdeksi yöksi ja kahdeksi päiväksi kotiin vauvan kanssa, niin se ei tee yksinhuotajaa. Ei, vaikka se reissu venyisi kuukauden mittaiseksi. Yksikään työmatka ei tee yksinhuoltajaa, ei avioriita eikä edes jalkapallon MM-kisat, vaikka Timppa katoaisi kolmeksi viikoksi pubiin. Yksinhuoltajuus ei ole vain sitä, että on yksin kotona lapsen kanssa. Se on täysi vastuu koko pienen elämästä. Siis myös taloudellinen vastuu. Jos Timppa jalkapallon tillottamisen ohessa kantaa päivätyöstä hilloa himaan, niin kyllähän se helpottaa kummasti taloudellista taakkaa ja sitä valtavaa lovea, jonka vauvan saaminen lompakkoon nakertaa. Jos lapsi on sairas, niin yksinholtaja itse hoitaa lapsen, ei siinä mietitä, että kumpi jää himaan. Kesälomat suunnitellaan yksin ja jouluna ei vain voi olla töissä, sillä päiväkoti on kiinni. Yksi viikonloppu ei tee siis ysinhuoltajaa, sikäli mikäli Timppa tulee Tallinnasta ehjin nahoin takaisin. Sääntöönhän pitää olla aina poikkeus. Välillä poikain reissut on niin rajuja, että Tallinna tosiaan tekee yksinhuoltajan.

5. "Kyllä meidän mummotkin ja vaaritkin hengissä selvisi, vaikka..". Niin. Kaikki oli ennen niin hyvin. Paremmin. Nykyään on vain uusavuttomia vanhempia, jotka hemmottelevat mukulat pilalle. Kyllä ennenkin pärjättiin, kun kouluun tarvottiin kahdeksan kilometriä suon läpi, ilman hyttysmyrkkyä, nälkäisenä ja alasti. Leluina oli vain käpylehmiä, vesi kannettiin naapuripitäjästä hiihtäen kesälläkin ja miehet oli puuta ja laivat rautaa vai miten se meni. En minä sitä, ettemmekö välillä voisi ottaa isovanhemmistamme mallia. Voimme, monessakin asiassa. Itsekin voisin vähän kunnostutua keittiön puolella. Autoa pidemmät matkat voi myös kävellä. Eikä niitä uusia perunoita tarvitse kuoria! Mutta on se aika monet muistot kullanneetkin. Mielestäni on ihan kiva, ettei keittiössä kattilan pohjalle jäänyt vesi jäädy talviöinä. Ja pidän housuista, on kiva, että naisetkin voivat niitä käyttää. Äidinmaidonkorvikkeet ovat oikeasti hyvää tavaraa ja on ihan kiva, että saunassa voi löylytellä eikä synnyttää. Ja vaikka minun vaarini selvisikin hengissä, niin kaksi hänen veljistään ei päässyt puhaltamaan montaakaan synttärikynttilää kakustaan. Ollaan siis onnellisia, että nykyään on kantoreput, masiinat, antibiootit, uberhienot vaunut ja soivat lelut (okei, viimeiset voisi poistaa maailmasta, niitä hiton renkutuksia ei kyllä kuuntele kukaan kovin pitkään!).

Näin. Ainakaan näitä ei siis kannataa laukoa päin äitileijonan taulua. Voihan sitä toki kokeilla, mutta suuttuessaan naarasleijona määrää vauhdin ja sinä suunnan. Siinä pakoon pinkoessaan voi sitten miettiä, että olisiko kannattanut olla vain ihan hissun kissun.

Mutta mitä muita tulee mieleen?  Unohtuiko joku?

Märkää rättiä päin pläsiä. Läiskis!

Tänään elämä otti märän, haisevan tiskirätin ja täräytti sillä suoraan naamatauluun. Huiskis. Läiskis Noin heilahti rätti. Juon paraikaa viiniä, ihan hemmetin ansaittua sellaista. Mietin jo, että sairaanhoitajana sitä kun taitaa kanyloinnin, niin mitäpä jos vetäisi piuhat suoraan cabernetpönikästä laskimoon.

Aamulla menin ystäväni Riinan kanssa käymään Malmin sairaalassa röntgenissä. Lääkärisetä oli laittanut lähetteen selkärangan kuvauksiin, josko sieltä löytyisi syy mystisille selkäkivuilleni. Riina oli mukana, sillä ymmärrettävästä syystä lasta ei kuviin voinut ottaa mukaan. Ne, keitä ei ole kuvattu aikaisemmin, niin voin kertoa, että tilaisuus ei ole mitenkään kiusallinen, jos röngenhoitaja vaan on ammattimainen. Mutta ammattimaisuudesta huolimatta on se kyllä vähän hassua, kun roikkuu yläosattomissa jossain rautatangossa, ja joku tuntematon käskee pidättämään hengitystä, sitten taas hengittämään, liikkumaan ja roikkumaan. Jossain vaiheessa mietin, että olo oli kuin jotain sadomasojuttuja leikkisin. En tietenkään, hyi pois tällaiset ajatukset minusta. Mutta kieltämättä röntgenissä käyminen oli lähempänä seksiä kuin minulla on aikoihin ollut tai tulee aikoihin olemaan. Ihan kiva oli myös kuulla, että kaikesta lepsuilusta ja laiskottelusta huolimatta selkäranka oli vielä tallella!

Tämän jälkeen suuntasin treffeille ystäväni luokse Itäkeskukseen. Riina heitti meidät Prisman parkkihalliin, josta jatkoimme Milon kanssa apostolinkyydillä. Tajusin autosta noustessa, että housujeni haaroissa oli nyrkin kokoinen reikä. Hiton kiva. Onneksi oli kyseessä äititreffit eikä sellaiset treffit, joista olisin odottanut mitään enempää. Toisaalta olisipa ollut miehellä easy access, kun jo valmiiksi pöksyissä sisäänkäynti.

Kyläiltiin Milon kanssa useita tunteja. Äitien kesken jauhettiin schaissea ja Milon kanssa ihmeteltiin yhdessä neljä kuukautta vanhemman poikavaavelin touhuja. Pieni paineli nelivetona menemään ympäri asuntoa ja oli maailman eniten ihmeissään lähes kaikesta. Tämä oli päivän paras juttu.

Siitä se alamäki sitten alkoi. Lähdin kotiin, ja HSL:n sivut tietysti kaatuneet, joten en yhtään tiennyt, miten bussit menevät. Päätin kokeilla onnea ja pääsinkin todistamaan bussin perän katoamista horisonttiin. No, ei siinä mitään. Näitähän sattuu. Ja vartin patsasteltuani pysäkillä pääsinkin lopulta kotiin. Matkan varrelta nappasin vielä äidin koiran mukaan, sillä olin luvannut hoitaa Mökö-haukkua äidin mennessä musikaaliin.

Minulla tällaisena ikisinkkuna on usein sellainen tyhmänrohkea asenne ns. miesten hommista. "Mihin niitä miehiä oikein tarvitaan?" Olen kykenevä, itsenäinen nainen, voimakas ja vahva, fiksu ja filmaattinen. Mitä näitä nyt on. Ja kerta tänäänkin oli sellaiset kepoiset 28 astetta lämmintä, niin varmaan ne talvinakit voisi vaihtaa kesäkumeihin. Tietysti itse. Sektiohaavan jälkeen en tosin pysty vielä oikein nostelemaan painavia nakkeja keskenäni, joten veljeni riensi avukseni. Onneksi! Tietysti pränikät työkalut prakasivat heti toisen mutterin kohdalla. Siinä taas vähän märkää rättiä naamaan, läiskis. No, vanhoilla työkaluilla mennään, sanoi mummo lumessa ja lähti lykkimään! Hyvä tästä vielä tulee!

Milo oli eri mieltä. Aluksi tyytyväinen pikkumies totesi pian, ettei tämä renkaanvaihto kyllä paljoa hotsita. Huutoitkua, kiljumista, vänkäämistä ja vinkumista. Minä tuudittelin vauvaa ja veli vaihtoi renkaita. Niinpä niin. Missä niitä miehiä tarvitaan? No näköjään tässä!

Kun renkaat oli lopulta vaihdettu, lähdimme lähes tyhjiin donitseihin pumppaamaan vähän ilmaa huoltoasemalle. Veljeni ajoi, minä join mineavesitölkkiä ja fiilistelin sitä, että päivän hyvä työ oli tehty. Pääsimme huoltoaseman pihaan ja veljeni parkkeerasi Nissanin pumpun pieleen. Tsekkasin ensin oikean puolen renkaat. Vasemman puolen renkaisiin letku ei enää riittänytkään, joten pyysin veljäni kääntämään auton. Hän hyppäsi rattiin ja koitti käynnistää. Ei mitään. Vain epämääräinen naksutus silloin tällöin. Läiskis, taas se rätti. Siinä sitä sitten oltiin. Vauvahan itki keuhkojaan pihalle takapenkillä, eikä lukuisita yrityksistä huolimatta laskenut desibelejä, vaikka yritin parhaani ja vielä vähän enemmän. Koira vikisi ihmeissään kuorossa. Sekin kiristi hermoa. Minä vannoin tappavani kaikki, tai ainakin sen auton. Läiskis! Taas se perkelen rätti. Käskin itku silmässä veljäni turvautumaan aina toimivaan, ultimate pelastuskeinoon: "soita isille!!"

Isi on semmonen tyyppi, että se tekee tämmöisistä elämän hirveistä katastrofeista vähän inhimillisempiä. Ja jotekin niistä sitten selviää. Hän nappasi heti jonkun ystävällisen vanhemman papparaisen siitä, iski sedän autosta löytyneet kaapelit kiinni omaani autooni ja tsädäm. Auto kehräsi onnellisena. Vauvakin nukahti, varmaan aisti kaikkitietävän ukin saapuneen paikalle ja uskalsi hänkin hengähtää. Äitiydestä täysi kymppi mulle. Läiskis!

Heitin lopulta veljeni kotiin ja nappasin vielä äitini ja hänen ystävänsä kyytiin Pasilasta. Matkalla meinasin ajaa raitiovaunun alle ja napata parikymmentä pojoa ajamalla mummukan yli (puolustuksekseni todettakoon, etten osunut, ja mummo voisi paikantaa suojatienpätkän eikä lykkiä yli mistä lystää!). Pääsin koirasta eroon ja kotiin kaksistaan pikkumihen kanssa. Päästessäni kotiin kello oli varttia vajaa yksitoista. Iskin vielä kirsikan kakkuni päälle ja potkaisin pottuvarpaalla kunnolla sohvan jalkaan. Että näin. Nyt viinilasi kourassa, varvasta pitäen mietin, että jos tuon pikkumiehen nyt siirtäisi keskellä yötä turvaistuimesta sänkyyn, niin olisiko se huono vai huono idea?

Läiskis!

Paras mutsi on paska mutsi!

Kuulun kaikennäköisiin vauvaporukoihin nykyään (jota ei olisi minusta vuosi sitten uskonut). Yhden jos toisenkin kerran on eteeni tullut dilemmoja liittyen aiheeseen hyvä äiti.

Hyvä äiti synnyttää kipujen saattelemana, mutta ne korvaa suuri rakkaus ja hurmio heti, kun hän ensimmäistä kertaa saa pienokaisen rinnalleen. Hyvä äiti imettää lapsentahtisesti, ei syö mitään kiellettyjä tai edes epäilyttäviä ruoka-aineita. Jos hyvä äiti ei imetä, hän ainakin keittää korvikeveden ja pullot jokaisen syötön välillä. Hyvä äiti tuntee syyllisyyttä siitä, ettei imetä.

Hyvä äiti lukee lapselleen iltasatuja pienestä pitäen. Hyvän äidin taloudessa televisio on kiinni aina kun pikkuinen on hereillä, jottei kasvu häiriinny vilkkuvien tv-valojen ansiosta. Hyvä äiti syöttää vain luomuruokaa, jonka on TIETYSTI tehnyt itse, koska purkkiruoat ovat saatanasta. Niitä käyttävät laiskat ja kykenemättömät äidit, jotka eivät välitä lastensa hyvinvoinnista. Jos hyvällä äidillä on piha, niin hän kasvattaa ruokansa itse. Lisäpojot siitä, jos hakee kananmunat vielä omasta kanalasta ja lannoittaa omalla kanankakalla eikä millään mustalla mullalla. Mitähän kemikaaleja ne siihenkin laittaa...

Hyvä äiti pukee lapsensa uusiin vaatteisiin, tai vaihtoehtoisesti itse tekemiinsä vaatteisiin, joita hän pesee käyttäen värittömiä, hajusteettomia, mauttomia ja näkymättömiä pesuaineita, jotka hän mielellään vielä valmistaa omassa keittiössä luonnon antimista keitellen. Talvella hän pukee lapsensa lämpimästi viimeisintä huutoa oleviin, teknisiltä ominaisuuksilta automaatiorobotiikkaakin monimutkaisempiin talvihaalareihin, joissa on vettä, tuulta ja kiusaamista hylkivä pinta. Sormet hyvä äiti pitää lämpöisenä, jos ei muuten, niin neulomalla omasta selkänahastaan pienokaiselle nahkarukkaset.

Niinpä niin! Hyvä äiti on kaikkea muuta! Olen monesti nähnyt ja törmään edelleenkin siihen, kuinka monet äidit tuntevat olevansa niin riittämättömiä. Tunnetaan huonoa omatuntoa televisiosta, tai purkkiruoista, tai kolmekuisen liian köyhästä sosiaalisesta elämästä. Pelätään pakkasia ja aurinkoa, pelätään ruoka-aineita ja ennen kaikkea sitä, että muut tuomitsevat. Julkisella paikalla imettäessä pelätään, että nänni vilahtaa ja bussissa pelätään, että pienokainen alkaa itkemään, joten mieluummin jättäydytään kotiin,  jotta kanssamatkustajat eivät häiriinny. Äidit miettivät, että onko lapsi nyt riittävästi ulkona, lattialla, selällään, mahallaan, sylissä, unessa, mummolassa... Vai ehkä liikaa?

Minäpä kerron teille, millainen on oikeasti hyvä äiti. Hyvä äiti on erehtyväinen. Hän on ihminen, joka joskus itkee ja joskus nauraa. Hän seuraa lempiohjelmaansa telkkarista viikottain ja nauttii aamuisin kahvia eilen vanhentuneen maidon kera. Hyvä äiti nauraa rehahtaa, kun lapsi kupsahtaa pyllylleen. Hyvä äiti puhaltaa haavaa ja laittaa siihen muumilaastarin ja jatkaa sitten lakanoiden laittamista kaappiin. Lakanoiden joita hän ei ole silittänyt, koska ei kaikkea jaksa. Hyvä äiti kiroilee, juo välillä lasin viiniä, mököttää ja korottaa joskus ääntään, jos ei lapselle, niin vähintäänkin tiskikoneelle, joka on varmaan hajoamassa, kun astiat ovat taas likaisia. Hyvä äiti on välillä maailman kaunein näky, kun isi vie äidin ulos. Joskus hyvä äiti muistuttaa enemmän kultahtanutta moppia, joskaan äidin ryhti ei välttämättä ole yhtä hyvä, kuin sillä mopilla. Nämä piirteet tekevät äidistä inhimillisen. Ja rakastettavan!

Miettikää nyt miehiäkin. Kuka haluaisi miehekseen jumalaisen vartalon omistavan adoniksen, jonka iho olisi ihanan ruskettunut talvellakin? Sellaisen miehen, joka syö joka aamu aamupalaksi gojimarja-macadamia-macajauhe-spirulina-pirtelön tehtynä kookosveteen, jonka mies on saanut ihka aidosta, kokonaisesta kookoksesta ihan vain puristamalla, kun on niin perkeleen kovat käsivoimatkin,! Tämä ihannemies ei koskaan valita, ei vingu, urheilee säännöllisesti, siivoaa kodin, katsoo televisiosta korkeintaan kympin uutiset ja lukee illalla mandariinikiinan sanakirjaa, sillä osaahan hän jo seitsemää kieltä sujuvasti, joten miksei lisäisi joukkoon pientä haastetta. Ihannemies syö terveellisesti, hikoilee hajuttomasti ja paskoo raakatimantteja. Ei. Naiset haluavat miehen, joka jokus mokaa. Miehen, joka poltti ensitreffeillä pastan pohjaan, jonka poskella on auton korjaamisen jäljiltä moottoriöljyä, jonka pieni pömppis kertoo vaimokkeen kokkaustaidoista ja joka sönköttää parhaan taitonsa mukaan lomamatkalla englantia, vaikkei siinä haka olekaan.

Jokainen haluaa olla paras äiti lapselleen, mutta joskus matkan varrella unohtuu, että paras äiti on myös inhimillinen olento, eikä mikään Olympos-vuorelta laskeutunut puolijumala. Ei paras mieskään ole Hercules, vaan se oma jössikkä kaikkine virheineen ja vajavuuksineen. Ja juuri sellaisen äidin lapsi haluaa! Joskus joku minua viisaampi myös totesi, että lapsi ei kohtele itseään niin kuin äiti kohtelee lastaan, vaan niin kuin äiti kohtelee itseään. Pitää paikkaansa!

Olkaamme kaikki siis omia itsejämme, paskoja mutseja. Ja kohdelkaamme itseämme silti hyvin ja armollisesti, virheistämme huolimatta. Virheet tekevät meistä parhaita mutseja. Ja se on lapsillemme parasta!

Pieniä iloja ja mehujäätä

Ensinnäkin... Se pakollinen näin äitienpäivänä. Elämäni paras asia, onni ja ilo, kupeitteni hedelmä, kyynel kyynel kyynel, ihanaa rakkautta ja päivääkään en vaihtaisi ja liiba laaba. Noin. Äitienpäivä on siltä osin taputeltu.

Ajattelin rustailla tänne jotain kaffen lomassa. Kuulumisia. Tai no, turhanpäiväisiä ajatuksia. Mitän järkevää tuskin näillä univeloilla aivosoluistani irtoaa.

Olen lähiaikoina yrittänyt saada arjen pienistä iloista kiinni. Joka päivä ei vo olla juhlaa, yh-äidilllä juhlapäiviä on ehkä vieläkin vähemmän. Mutta pienin askelin. Kevään helliessä helteillään ei ole ollut kovin vaikeaa löytää positiivisia fiboja itsestään. Kivaa piristystä talvesta selvinneelle, melankoliaa uhkuvalle mielelle.

Nämä helteet. Moro! Eilen vietin kaksi ja puoli tuntia pihalla. Poltin itselleni nätin näpsäkät t-paitarajatkin. Tiedättekö, kuinka iho ensin vähän kärähtää, mutta se muuttuu sitten rusketukseksi? No, mulle ei koskaan käy niin. Palan, olen viikon punainen, ja viikon jälkeen voin taas maastoutua lakanoihin. Näpsäkkää lähinnä näiden t-paitarajojen suhteen. Ei tarvitse koko kesää näyttää möhömahaiselta rekkamieheltä, jonka toinen käsi on roikkunut ajaessa ikkunanpielestä vähintään parin tuhannen aurinkoisen kilometrin ajan. Niin ja se möhömaha. Noh, pitäydytään niissä pienissä iloissa. Ei puhuta siitä.

Helteestä muuten tulikin mieleen. Mikä meissä suomalaisissa näin talven jälkeen on, kun ei uskota lämpömittaria, vaan väkisinkin ylipukeudutaan noin niin kuin varmuuden vuoksi. Jotenkin nuo pakkaset kai sekoittavat suomaisparkojen päät. Tänään oli superhellepäivä. Pekka Pouta oli povaillut tätä jo hyvissä ajoin ja jokainen valtamedia muisti muistuttaa äitienpäivän lämpöaallosta. Silti tänään kaupoissa pyöriessäni näin vaikka kuinka paljon ihmisiä, joilla oli paksut takit päällä. Kunnon rotsi, ei mitään välikausihömpötyksiä. Untuvaa! Syksyllä tätä pukeutumisongelmaa ei ole. Syksyllä suomalainen pukeutuu sään mukaan. Mutta keväällä itsepintaisisesti pidetään kiinni siitä 'varmuuden vuoksi' vaatekerrasta eikä millään suostuta uskomaan, että ilmankin pärjäisi. Mutta se siitä...

Avauduin blogissakin jo siitä, kuinka en oikein tule juttuun kaiken maailman pimpparien kanssa. Pelkään aina, että ne yks kaks pörräävät aukinaiseen suuhuni. Tai paidan helmasta sisään. Kerran näet kävi näin. Kesän vaihtuessa syksyyn tulevat kaikki laihaperseampparit (eli ne ikävämmät ja oikeasti vihaiset kaverit) tiensä päähän. Kuningatar häätää ne pesistä, joten ampparit ovat sekä työttömiä että kodittomia. Vailla tarkoitusta ja elämänhalua ne käyvät itsetuhoisiksi ja uhkarohkeiksi. Olin joitain vuosia sitten äitini kanssa Tokmannilla. Meikkiosastolla valikoimaa tarkastellessani yhtäkkiä kuulin, että puhelimeni värisee. Sitten muistin, ettei puhelimessani ole akkua ja tajusin, että rintaliivini värisee. Raotin villapaitani reunaa ja siellä se oli. Kapeapersepaskiainen uinut suoraan liiveihini. Käyttäydyin kuin kuka tahansa aikuinen: rupesin hulluna viuhtomaan tissiliiviäni valtavan paniikin ja pakokauhun vallassa. Kun herhiläinen ei tästä kaikesta kauhomisesta huolimatta tullut pihalle yläkautta, oli enää yksi vaihtoehto. Otin rintaliivien kaarituista kiinni ja nostin kupit korkeuksiin näyttäen koko tokmannille tissejäni. Sain kuin sainkin pimpparin pois, mutta liian myöhään. On siinä ollut vartioilla nauramista, kun ovat turvakameroita katselleet jälkikäteen. Minun vasenta tissiä ei sen sijaan nauratanut, sillä viikon se oli merkittävästi isompi kuin oikea.

Yksi amppari on kuitenkin onnistunut viemään sydämeni. Näet Pirkan amppari mehujää. Pakkauksessa tosin lukee juomajää. Juomajää? No, oli mikä oli, on tuo pinkkikeltainen herkku jokaisen hellepäivän pelastus. Ja vielä tarjouksessa meidän lähimarketissa. Mikä mäihä! Nämä on näitä elämän pieniä iloja. Mikään ei maistu niin hyvältä, kuin mehujää hellesäällä! No ehkä tosi kylmä vesi kuupperin testin jälkeen. Ainakin jos sen juoksee eikä kävele. Tai piiloudu pusikkoon, niin kuin allekirjoittanut teki yläasteella. Mutta mehujää on hyvä kakkonen.

Meillä oli vesikatko tässä taannoin. Koskaan ei yhtä tehokkaasti ymmärrä, kuinka ihanaa juokseva vesi onkaan, kuin vesikatkopäivänä. Varsinkin kun jälkikasvu irvistää sitterissä ja vääntää kunnon niskapaskat. Siinä on huumori kaukana ja hermo meinaa loppua pitkäpiimäisimmilläkin sieluilla, kun puoliksi kuivuneilla pesuräteillä hankaa jälkikasvunsa kakkaa tämän selästä. Onneksi viini ei lopu! Viiniä tarvitaan, jotta tällaisista vesikatkopäivistä selviää hengissä. Hainkin tuossa taannoin päiväreissulla Tallinnasta viiniä. Löysin myös jokaisen yh-äidin, rappiojuopon ja pikkusen liikaa paatilla nauttineen unelman: tasoittava-baarin. Okei, maistelubaarin. Idea siis on, että pöniköistä saa maistella viinejä ennen kuin tekee ostopäätöksen. Näin ei tarvitse ostaa kolmen litran sikaa säkissä, vaan voi valita mieleisensä maisteluiden perusteella. Minäkin tein näin. Maistelin kaikki viinit läpi ja ostin laatikon perustuen takuuvarmaan viininvalitsemisteniikkaan: "toi näyttää ihan kivalta".

Eilen suomalaisia hemmoteltiin taas televisiotarjonnalla. Tällaisina päivinä määritellään monessa perheessä se, kumpi pitää tossua jalassa, ja kumpi ruikuttaa siellä tohvelin alla. Sekä viisufinaali että Suomi-Kanada tulivat näet samaan aikaan telkkarista. Fiksuimmat miehet olivat jo perjantaina pelanneet varman päälle ja kantaneet Gigantista vaimokkelle kakkostelkkarin äitienpäivälahjaksi. Hoitaneet ikään kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Onnekkaimmat miehet katsoivat vaimon valinnan perusteella lätkää. Kaappihomomiehet taipuivat olevinaan vaimonsa tahtoon ja antoivat telkkarin olla kakkoskanavalla, vaikka tosiasiassa lätkä ei kiinnostanut heitä laisinkaan. Tällä yh-äidillä ei ollut vaikeuksia valita. Kanavasurffasin menemään. Näin Netflixin kanssa avoliitossa asuvana tunsin tekeväni lähes aviorikosta, kun käänsin television kaapelille. Katsoin onnen huuma korvissa soiden, kuinka leijonat hakkasivat vaahteramäen eemelit viisi yksi. Mainoskatkoilla tillotin, kun tsekki heilutti peppua ja Saara Aalto hoilasi Suomen jumbosijoille. Söin kaksi mehujäätä.

Männä viikolla pääsin myös nauttimaan niistä pienistä iloista Sipoon saaristoon. Mummon notkuvien pöytien ääressä ja pullakahvin tuoksun leijaillessa nenään ei voi kuin ihastella elämän ihanuutta. Ainut miinus oli, että kahveella tarjottiin Pullavan pitkoa. Ei siinä mitään pahaa, se pullahan oli erinomaisen ihanaa. Mutta se ärsyttävä renkutus, joka lähtee aina soimaan päässä, kun näkee kyseisen firman pitkon. Pullava, pu pu pu pullava, pu pu pu pulla pullava, pulla pullava...! Noin. Nyt se soi kaikkien teidänkin päässä. Jaettu (vahingon)ilo on paras ilo!

Pieni ilo oli myös se, kuinka syötävän suloiselta pieni poikani näytti pelastusliiveissä.

Ps. Pirkalle terveisiä. Se on mehujää eikä mikään juomajää!

Äidin arkkivihollinen: toinen äiti

Tiedättekö, mikä on äidin pahin vihollinen? Ei, se ei ole kela-Irmeli, vai mikä hitto sen internetkelatädin nimi nyt onkaan. Vaikka kieltämättä tukien hakeminen on viidakko, johon kukaan ei tahdo eksyä. Se ei myöskään ole synnärin kätilö, jonka aamumuroihin joku oli käynyt pissimässä. Pahin vihollinen ei myöskään ole hieltä haiseva lääkäri, joka tekee sisätutkimuksen mumisten kummallisesti viiksiinsä ja tehden tilanteesta äärettömän kiusallisen. Eikä se edes ole hiivatulehdus, vaikka se onkin kyllä vittumainen. Äidin pahin vihollinen on toinen äiti!

Tiedättekös sitten sitä, mistä löytää Suomen karuimman tekstin, törkeimmät loukkaukset ja murhanhimoisimmat ihmiset? Yep. Vauva.fi-palstoilta. Siellä saa todennäköisimmin henkisiä traumoja, kuin Rautiksen snägärillä saa turpaansa klo 4.30 pe-la välisenä yönä huudellessaan, että kaikki hifkifanit on homoja! Murhatutkimuksia on aloitettu vähemmällä todistusaineistolla, kuin mitä vauva-fi-keskusteluista välillä löytyy.

Ja sitten kun nämä lyödään yhteen. Äidit ja keskustelupalstat. Tämä kombo saa välillä toisen maailmansodan näyttämään hippaleikiltä! Muutenkaan kukaan ei syyllistä äitiä niin pahasti, kun toinen äiti, mutta mitäpä vielä kun sen voi tehdä kasvottomana nimimerkin takaa. En ole yksin mielipiteeni kanssa. Tein asiasta luotettavan ja kattavan tutkimuksen (eli kysyin kuudelta kaverilta) ja sain vain ja ainoastaan yhteneviä mielipiteitä ja hyväksyviä nyökytyksiä. Äidin arkkivihollinen on toinen äiti!

Synnytys ja imetys ovat oikein lempiaiheita, joista saa vähintäänkin aikaan pienen taistelun, jos ei nyt ihan kokonaista sotaa. Mielestäni on vähän jo naurettavaa, että aina kun aiheiden tiimoilta aloitetaan keskustelua, niin jonkun tulee mainita, että ”pidetään keskustelu asiallisena”. Siis aikuisille ihmisille pitää erikseen mainita, ettei asiattomuudet kuulu sivistävään ja rakentavaan keskusteluun. Eikö tämän nyt ihan lähtökohtaisesti pitäisi olla itsestäänselvyys, että jos joku pyytää imetysapua, niin ei käydä kommentoimassa, että onpas sulla vänkyrä imetysasento ja ruma nänni! Hyi meitä! Itse olen molemmissa taisteluissa usein se turpaan ottava osapuoli, sekä synnytyskeskusteluissa että imetykseen keskittyvissä aloituksissa, sillä synnytin elektiivisellä sektiolla, ja imetystä en halunnut edes yrittää.

Varsinkin viimeinen saa pyhien äitien silmiin leimahtamaan tulenlieskat ja sankan savun nousemaan korvista niin, että palohälytin raikaa. Miten niin ei edes yrittää??? Minulla on monia syitä, joita en lähde erottelemaan. En sen takia, että ne olisivat jotenkin häpeällisiä tai muutenkaan suuria salaisuuksia. Mun tissit on nähnyt moni, en häpeä niitäkään, vaikka eiväthän ne alusvaatemainoksien donnia muistutakaan kuin kaukaisesti painovoiman vetäessä nännejäni kohti lattiaa. Olen jakanut ajatukseni monelle ihmiselle, ihan tuiki tuntemattomillekin kysyttäessä. En kuitenkaan lähde erottelemaan pulloruokinnan syitä tähän ihan siitä syystä, ettei minun tarvitse. Lähtökohtaisesti kyse on omasta valinnastani, jonka olen tehnyt tukeutuen riittävään tietoon aiheen tiimoilta. Kun kuitenkin etsin aikanani aiheesta tietoa, sai tuntea päälläni tuulen ja tuiskun (ei Antin, oliskin Antti mun olkapäillä). ”Jos et aio imettää, niin miksi edes hankit lasta?” ”Vain huono äiti ei tahdo lapselleen parasta jota äidinmaito on”.

Synnytyksestä lukiessani sain päälleni samanlaisen cyberpaska-aallon. Lasten puhallettavassa vesialtaassa (jossa kuitenkin lukee ’synnytysallas’, jotta valmistaja voi pyytää triplahinnan) olohuoneessa, valaan laulannan soidessa cd-soittimesta, ilman lääkkeitä synnyttäneet äidit paheksuivat jopa niin raakaan sävyyn, että ”jos et pysty synnyttämään niin kuin naisen kuuluu, niin tee abortti”. Synnytys on kuulemma maailman luonnollisin asia. Synnytyspelkoiselle on ihan turha tulla puhumaan luonnollisuudesta. Sektio saattaa olla luonnotonta, mutta niin on muuten tukan värjäys, tatuoinnit, syöpähoidot ja silmälasitkin aika luonnottomia. Mutta vaikka luoja niin soisi, niin mieluummin painan nenälleni prillit kuin siristän.

Ja syyllistämisen aiheitahan riittää. Joku huono äiti vie lapsensa liian aikaisin hoitoon tai jopa yökylään alle vuoden vanhana. Toinen huono äiti pukee lapsensa äitiyspakkauksen bodeihin, vaikka onhan se vähän noloa, kun kaikilla vauvoilla on samat vaatteet (kyllä, olen kuullut tämän kommentin ihan oikeasti!!). Kolmas huono äiti ei kestovaippaile, tai kestovaippailee ja tuputtaa niitä pisurättejä kaikkien muiden äitien kurkusta puoliväkisin hiekkalaatikkokeskustelujen lomassa. Yksi imettää ja nauttii punaviiniä ja toinen imettää kahvilassa tosta noin vain. Yksi käyttää telkkaria mukulavahtina ja toinen ei anna vilkaistakaan koko laitosta. 

Ja ne vaunut! Siinä missä miehet keskustelevat pariskuntailloissa autoistaan, niin naiset saavat kolmen viinilasin tai (alkoholittoman) siiderin mittaisen keskustelun vaunuista. Automaattivaihteet, 7 vaihdetta, neliveto, yhdistetty kulutus 5,7l satasella, nollasta sataan 7 sekunnissa, 1960cm3 mottori, kaikilla herkuilla webastosta ratinlämmittimeen, turistaan toiselta puolelta pöytää. Alumiinirunko, säädettävä työntöaisa jossa kääntyvä nivelsäätö ergonomian tukemiseksi, kääntyvät etupyörät, kahdet renkaat, tontunnahkaverhoilu, jossa yksisarvisten merenneitojen tikkaamat ompeleet, adapterit ja mukiteline kofeiinittomalle kauramaitomocalle. Jos miehiltä kysyy, niin vaunut on harmaat ja helppo nostaa autoon. Jos naisilta kysyy, niin auto on musta, ja Emmaljungat mahtuu näppärästi kyytiin. Miesten mielestä naapurin Eskon Wolksvagen on vähän turhan mahtipontinen kaupunkiympäristöön. Ja ne naapurin Sarin ABC-vaunut, nehän on niinku vaunujen pirkat tai rainbowit. Ei jatkoon.

Ja kaiken tämän avautumisen jälkeen minun täytyy todeta, että syyllistyn toisaalta ihan samaan. En ymmärrä, miksi vaunuista pitäisi maksaa kuukausipalkan verran kovalla työllä ansaittuja euroja. Katson kummaksuen kolmevuotiasta tutti suussa bussissa ja ihmettelen, miksei muka parivuotias voi mennä mummulaan viikonlopuksi, jotta äiti saisi lähteä polttareihin eri kaupunkiin tai ihan vaan vaikka kaivaa nenää, jos siltä tuntuu. Satuin puolivahingossa kestovaippaesittelyyn perhetalossa Kontulassa. Esittelyä veti sammaleenvihreään pukeutunut nainen rastoissaan. Ajattelin välittömästi pienessä päässäni, että just tollanen ituhippi, joka kuvittelee pelastavansa maailman parin paskavaipan pesulla. Ihan niin kuin hän olisi tehnyt minulle mitään pahaa. Tai tehnyt ylipäätään yhtään mitään. Kunhan omaa osaamistaan jakoi niille, joita aihe kiinnosti. Jokainen kai katsoo näitä juttuja vain omasta näkövinkkelistään. Pitää peräänkuuluttaa suvaitsevaisuutta, vaikka välillä sitä ei tunnu väsyneenä ja tatti otsassa löytyvän paljon itseltäkään.

Toisaalta monilla keskustelupalstoilla löytyy lämmintä henkeä. Tuetaan kaveria mäessä ja annetaan lämpöisiä virtuaalihalauksia ja muuta hempeää hömppää, joka piristää kummasti räkä poskella itkevää koliikkivauvan äitiä tai muuten vain maailmaan, elämään ja peilikuvaan kyllästynyttä, uhmaikäisen kiukkupussin mutsia. Monille yksin pukluissa rypevälle äidille mobiililaitteen ihmeellisistä maailmoista löytyy vertaistukea, jota ei naapurin Sarilta ABC-vaunuineen saa tai uskalleta pyytää. Jokainen on paras äiti lapselleen – sanontaa viljellään ahkerasti keskusteluissa jos toisissa, ja hyvä niin. Toivottavasti se ajatus kasvaa. Toisaalta pitää ehkä vain löytyä pitkää piimään. Sitä, että vaikka joku kävisi arvostelemaan omia valintoja, niin ei sitä pidä ottaa niin vakavasti. (Ja välittömästi lähti muuten soimaan päässä se älä ota sitä vakavasti – laulu vanhasta Olvi-mainoksesta!). Suvaitaan sekin, että jollakin on joskus tosi huono päivä. En minäkään sitä ituhipin kestovaippailua halua arvostella. Kiva, kun edes joku yrittää pelastaa tämän pallon, itse kun yritykset ovat olleet vähän laiskanpuoleisia!

Älä ota sitä vakavasti

Älä ota sitä vakavasti

En tahdo neuvoa

Mutta kuuntele Teuvoa

Älä ota sitä vakavasti

Älä vaivu synkkyyteen

Illalla taas tavataan

Ja lauletaa uudelleen

Älä ota sitä vakavasti

Tää on vaan elämää

Jotkut syöttää pullosta

Ja toiset senkun imettää!

Ja tästä puuhapeli äititreffeille!

Twerkkaava Maija ja muita kevään merkkejä

Olipa kerran äiti, joka meni aamulla bussilla nuorimmaisen lapsensa kanssa ihan kaksin. Nuorin lapsi oli tässä tapauksessa pikkusisarukseni Santtu ja äiti tietysti minun äitini. He istuivat bussin etupaikalla, josta pikkuinen Santtu pystyi katselemaan, kun bussi kurvaili menemään kotiseutumme kaduilla. Kuskin takana sattui istumaan somalinainen täysissä hunnuissaan. Santtu katsoi häntä, ja yhtäkkiä rupesi osoittamaan naista sormella bussin toiselta puolelta ja huutamaan kovaan ääneen äidille kehotusta ”tappaa se”. Tapa se! Tapa se! Äitiäni hävetti niin paljon, että jos vain olisi voinut maan läpi vajota, niin hän olisi varmasti jättänyt kakaran huutamaan bussiin ja kuollut itse pois vajoten maan uumeniin. Tapa se! Tapa se! Santtu huusi kuin hänen henkensä riippuisi siitä. Lopulta suuren häpeän saattamana äidilläni ei ollut vaihtoehtoja. Hän otti toisen kesäsandaalinsa kätensä ja lähti lähestymään naista. Nainen rupesi perääntymään pelokkaana. Tapa se!! huusi Santtu.

Ja niin äiti läimäytti sandaalillaan somalinaisen takana pörränneen ampiaisen bussin ikkunalasiin.

Keväällä tulee aina niitä ensimmäisiä, sellaisia kevään merkkejä, jotka jo talvella ehtii unohtaa. Se tuoksu, kun märkä asfaltti on pesty pikkukivistä. Se tunne, kun saa ensimmäistä kertaa vaihtaa kevyisiin kevätkenkiin. Äitienpäivänä kerättyjen valkovuokkojen ohuet varret sormien välissä. Ja se, kun niitä pieniä terälehtiä seuraavana päivänä nyppii keittiön pöydältä. Ikkunanpesuaineen tuoksu, kun raidoittaa parvekelaseja. Ensimmäiset leskenlehdet. Se hiljaisuus, joka autoon laskeutuu, kun ajaa ensimmäistä kertaa kuukausiin kesärenkailla. Capri-pituisten housujen kaivaminen kaapista, niiden sovittaminen ja viiden kilon laihdutuslupaus. Ja se tuoksu, kun joku lähistöllä grillaa kevään ensimmäiset maggarat!

Ja sitten on noi perkeleen pimpparit. On kimalainen, herhiläinen, ampiainen, joku pirun pistiäinen. Ja ärsyttävän iso kärpänen, joka näytti ihan ampiaiselta, kun se nopeasti meni ohi. Ja kevätpörriäinen, joka on pakko ostaa, kun se kakara on niin söpö.

Uhmasin eilen flunssaani. Lähdin väkisin käymään Itäkeskuksessa, kun kämppäni kaikki seinät alkoivat kaatua mökkihöperöityneen mieleni päälle. Ensin oli päästävä hissiin. Ja mikä siellä on lattialla? No, tietysti. Paksupersepimppari. Siis sellainen karvainen, joka ’ei tee mitään’. Eikä varmaan teekään, mutta kaikki lentävät hyönteiset ovat ällöttäviä. Katselin pörriäistä hetken, kunnes se liikahti. Se kituu. Sydämeni on erityisen suuri kaikille eläimille, paitsi hyönteisille, mutta jotenkin tunsin myötätuntoa tätä pientä otusta kohtaan. Eutanasia oli ainut oikea ratkaisu. Lähdin vimmatusti ohjaamaan vaunujen eturengasta pimppariparan päälle. Kääntyvät etupyörät elivät yhtäkkiä täysin omaa elämäänsä ja vaunut kolisivat hissin seiniin, kun sovittelin rengasta eläinparan päälle. Lopulta, jackpot! Lausuin pari kaunista sanaa mielessäni Maijan muistolle (tietysti tässä vaiheessa olin jo nimennyt otuksen) ja menin P-kerrokseen.

Hyppäsin bussiin ja lukitsin vaunut. Siinä seisoskelin muina naisina kunnes huomasin sen. Vielä Maijaakin kookkaampi karvapersepimppari lensi heti seuraavalla pysäkillä sisään. Se kääntyi kannoillaan, mutta liian myöhään. Ovet olivat jo sulkeutuneet. Pimppari pyöri ovien tuntumassa ja rukoilin, että joku jäisi seuraavalla pysäkillä pois. Ja jäikin. Ja juuri kun ovet olivat avautumassa, otti pimppari uuden kurssin ja lähti lentämään kohti bussin etuosaa. Seurasin haukankatseella pimpparia ja suunnittelin, että jos se tulee liian lähelle, niin hyppään bussista ja hylkään vaunut. On parempi, että edes toinen meistä pelastuu, kuin että molemmat kuolisimme.

Veljeni piti hypätä samaan bussiin. Hän myöhästyi. Syyksi tälle hän antoi pätevän ”mulla oli niin paljon aikaa, ennen kuin bussi lähti, ja sitten siinä lueskelin, ja sitten kun lopulta lähdin niin kello oliki jo niin paljon”. Aha. Normaalisti olisin ollut näreissäni, mutta sain hyvän syyn hypätä pois bussista ja antaa tappaja-ampiaisen jatkaa matkaa. Odottelimme seuraavaa bussia auringonpaisteessa ihaillen niitä ohutvartisia valkovuokkoja.

Seuraavassa bussissa ei ollut muita vaunuja, joten pääsimme kaikki yhdessä istumaan keskiosan kiikkerille penkeille. Juttelin veljelleni (samaiselle veljelle muuten, joka jo pienenä oli riehunut bussissa pimpparin kohdatessaan) ja turisimme siinä joutavia bussin valuessa kohti Itistä. Otin kaiteesta leveämmän otteen nojaten siihen kunnolla. Ja sitten näin sen. TAAS SE PERKELEEN PIMPPARI ON TÄÄLLÄ! Bussin lasilla päivää paistatteli menemään taas yksi Maija (ei mehiläisillä voi olla muita nimiä!). Säikähdin, harkitsin maastapakoa ja ydintuhoaseiden käyttöönottoa (joita mulla tietysti on kellarissa), mutta Maija oli täysin liikkumatta, joten päätin vielä tarkastaa, josko se sittenkin olisi kuollut. Asianlaita vaikutti siltä, kunnes pimppari rupesi heiluttamaan peräpäätään. Siinä se katseli ikkunasta maisemia, ihasteli sisätiloista käsin kevään loistoa ja twerkkasi menemään.

Selvittyäni kohtaamisista Maijan järjestysluvuiltaan I, II ja III kanssa, pääsin kuin pääsinkin hengissä Itäkeskukseen. Enkä edes jälkikasvuani jättänyt bussiin. Hyvä meijän tiimi! Tein Kontista ja Kierrätyskeskuksesta aivan mahtavia löytöjä. Jälkikasvu sai uusia bodyja, supermieshupparin ja kesäbyysat. Ja nautti muuten suunnattomasti, kun sai katsella värejä ja muotoja enon sylistä, kummastella ihmisiä ja haistella hajuja. Itselleni löysin bränikät kumparit kuuden euron pilkkahintaan. Paljon mahtavia löytöjä ihan pikkurahalla. Tai no, itse asiassa en rahalla laisinkaan, sillä unohdin lompakon kotiini ja pistin veljeni maksamaan kaikki ostokseni. Onni on olla isosisko. 

RIP Maija I.

Äitiflunssa

Sairastuin eilen vakavasti. Tämä ei ole leikin asia. Mulla on flunssa!

Olen maannut sohvalla nyt pari päivää, toivoen joko parantumista tai tämän hitaasti etenevän ja tuskaisan kuoleman lopullista koittamista. Flunssan poteminen ei ole kenenkään lempiviihdettä, mutta flunssa yksin tuntuu nyt luksukselta. Flunssa yh-äitinä sen sijaan saa suunnittelemaan omaa testamenttia samalla kun mittailee toista jalkaansa multamonttuun. Minä olen kipeä enkä halua tehdä mitään. Jälkikasvuni ei (jumalan kiitos!!) sen sijaan ole kipeänä. Hän tahtoo toimintaa, viihdettä, seikkailuja kolmiomme sisällä tarkastellen seinien värejä ja valojen kajoja. Hän on kolmikuinen ja vastikää ymmärtänyt, miten älyttömän mielenkiintoinen tämä maailma voi olla. Hän on myös ymmärtänyt, miten hitsin kivaa on, kun jaksaa kannatella omaa päätä, joten makuuasento ei tule kuuloonkaan. Sen sijaan äidin rinnuksella on hyvä istua. No, mikäs siiinä. Itse en imetä, joten pirtsakoiden omenoiden tilalla rintakehääni koristaa kaksi parhaat päivänsä nähnyttä patalappua. Niiden päällä on hyvä istuksia menemään ja tarkkailla maailmaa samaan aikaan, kun äiti pärskii selän takana.

Takaisin siihen testamenttiin. Minulla ei ole sellaista hienoa, virallista, asianajajien väkertämää paperia ihan järkevästä syystä. En omista juurikaan mitään. Autosta olen vielä suurimman osan velkaa isälleni. Televisionikin on isäni. Irtaimistoni ei ole järjettömän kallista sekään. Ainut asia, josta voisi saada muutaman pennin, on moderni, ympyrän muotoinen kiikkutuolini, josta siitäkin koira napsasi palan pois niin, että jälleenmyyntiarvo on mitätön.  Niinpä flunssalääkkeiden alaisena täten määrään, että jos potkaisen saappaani nyt nurkkaan, niin kaikki irtaimisto tulee myydä ja rahat jättää jälkikasvulleni hänen varttuessaan sopivaan ikään. Paitsi viinat saa juoda ja ruoat syödä. Ja jos jollain muullakin on 39 jalka, niin ne saappaat voi ottaa myös käyttöön.

En jaksa leikkiä pojan kanssa niin kuin normaalisti ja jopa Netflixin parhaita jaksaa seurata vain sivusilmällä. Aivotoimintani on hidastunut entisestään ja mietin, että muumit todella olisivat parasta flunssaviihdettä, jos niitä minulla olisi vielä tallella. Pirun DVD kun syrjäytti vanhan kunnon VHS:n. Pienenä oli parasta, kun kipeänä sai seikkailla muumilaaksossa ja äiti toi sohvalle vanukkaita. Nyt kukaan ei tuo minulle vanukkaita, ei edes jotain keskinkertaisen pahaa jogurttia. Nuhani tosin on vienyt myös makuaistini, joten sama se kai, että mitä syö. Ja ruokahalun ollessa kadoksissa on itse asiassa ihan sama, että syökö ollenkaan. Mittailen mielessäni jalkaa omaan hautaani. Taivaassa on varmasti vanukasta!

Imettäminen toimii ehkäisykeinona. Ei se sataprosenttinen keino ole, mutta luonnon oma yritys taata tuoreelle äidille vähän rauhaa vauvavuoteen. Mietin vain, miksei luonto samalla voinut taata tuoreille äideille vastustuskykyä kaiken maailman pöpöjä vastaan. Tai edes flunssapöpöjä ja ripulia vastaan. Koska ne lyövät naisen kuin naisen helposti sohvan pohjalle, mutta tuore äiti suorastaan mätkähtää taistelussa siitä sohvasta läpi ja kolauttaa päänsä lattiaan. Kivilattiian, ei mihinkään pehmoiseen parkettiin. Kivilattiaan, jossa on piikkejä. Ja koko lattia on laavaa ja vain huonekalut lilluu siinä, mutta äiti makaa piikkisellä laavalattialla ja huutaa tuskaansa. Ja buranat on loppu. Ja elämänhalu on loppu. Ja vauvalla on kakka vaipassa.

Ei mulla taidakaan olla flunssa. Mulla on äitiflunssa! Flunssan katala serkku. Flunssa vaikertaa, vinkuu ja niiskuttaa. Äitiflunssabakteerit syö aamupalaksi raakaa ihmislihaa ja soittaa vinguttaen viulua äidin elämänlangoilla kuin kauhuelokuvissa konsanaan. Flunssasta parannutaan, äitiflunssasta selviydytään, jos selviydytään. Matka jääkaapille on flunssassa pitkä, ainakin 20 askelta painavilla jaloilla. Äitiflunssassa matka jääkaapille on Normandian maihinnousu. Ei. Pahempaa. Normandian maihinnousu on hiekkaleikkejä Kalajoen rannoilla verrattuna äitiflunssaa potevan matkaan jääkaapille. Ja vain todetakseen, että ei siellä ole mitään. Jotkut onnekkaat, jotka ovat onnistuneet elämän varrelta nappaamaan mukaansa kumppanin, huokaisevat nyt helpotuksesta. Mies on tuonut kaupasta eineksiä, tai jättänyt edes eilen tilaamasta pizzasta muutaman slicen jääkaappiin. Yh-äidin jääkaapissa on ketsuppia, kalaöljykapseleita, viime kuussa vanhaksi menneitä kananmunia ja kortisonirasva.

Onneksi kolmekuiseni on tajunnut, ettei korvikemaito ole parasta. Oma nyrkki on parasta! Ja onneksi on tukijoukkoja! Isäni on normaalisti perjantaisin kotona, mutta tänään hän lähti purjehtimaan Kreikkaan serkkujensa ja minun saksalaisen ystävän kanssa (talking about life being unfair!!! Testamentissa faija selkeesti perii mun ystävät). Onneksi äitini mies vastasi epätoivoiseen puheluuni ja sumpli äitini kanssa iltamenot niin, että saan tänään kotiinkuljetuksena korvikejauhetta ja monivitamiinimehua. Ja vanukasta <3