Twerkkaava Maija ja muita kevään merkkejä

Olipa kerran äiti, joka meni aamulla bussilla nuorimmaisen lapsensa kanssa ihan kaksin. Nuorin lapsi oli tässä tapauksessa pikkusisarukseni Santtu ja äiti tietysti minun äitini. He istuivat bussin etupaikalla, josta pikkuinen Santtu pystyi katselemaan, kun bussi kurvaili menemään kotiseutumme kaduilla. Kuskin takana sattui istumaan somalinainen täysissä hunnuissaan. Santtu katsoi häntä, ja yhtäkkiä rupesi osoittamaan naista sormella bussin toiselta puolelta ja huutamaan kovaan ääneen äidille kehotusta ”tappaa se”. Tapa se! Tapa se! Äitiäni hävetti niin paljon, että jos vain olisi voinut maan läpi vajota, niin hän olisi varmasti jättänyt kakaran huutamaan bussiin ja kuollut itse pois vajoten maan uumeniin. Tapa se! Tapa se! Santtu huusi kuin hänen henkensä riippuisi siitä. Lopulta suuren häpeän saattamana äidilläni ei ollut vaihtoehtoja. Hän otti toisen kesäsandaalinsa kätensä ja lähti lähestymään naista. Nainen rupesi perääntymään pelokkaana. Tapa se!! huusi Santtu.

Ja niin äiti läimäytti sandaalillaan somalinaisen takana pörränneen ampiaisen bussin ikkunalasiin.

Keväällä tulee aina niitä ensimmäisiä, sellaisia kevään merkkejä, jotka jo talvella ehtii unohtaa. Se tuoksu, kun märkä asfaltti on pesty pikkukivistä. Se tunne, kun saa ensimmäistä kertaa vaihtaa kevyisiin kevätkenkiin. Äitienpäivänä kerättyjen valkovuokkojen ohuet varret sormien välissä. Ja se, kun niitä pieniä terälehtiä seuraavana päivänä nyppii keittiön pöydältä. Ikkunanpesuaineen tuoksu, kun raidoittaa parvekelaseja. Ensimmäiset leskenlehdet. Se hiljaisuus, joka autoon laskeutuu, kun ajaa ensimmäistä kertaa kuukausiin kesärenkailla. Capri-pituisten housujen kaivaminen kaapista, niiden sovittaminen ja viiden kilon laihdutuslupaus. Ja se tuoksu, kun joku lähistöllä grillaa kevään ensimmäiset maggarat!

Ja sitten on noi perkeleen pimpparit. On kimalainen, herhiläinen, ampiainen, joku pirun pistiäinen. Ja ärsyttävän iso kärpänen, joka näytti ihan ampiaiselta, kun se nopeasti meni ohi. Ja kevätpörriäinen, joka on pakko ostaa, kun se kakara on niin söpö.

Uhmasin eilen flunssaani. Lähdin väkisin käymään Itäkeskuksessa, kun kämppäni kaikki seinät alkoivat kaatua mökkihöperöityneen mieleni päälle. Ensin oli päästävä hissiin. Ja mikä siellä on lattialla? No, tietysti. Paksupersepimppari. Siis sellainen karvainen, joka ’ei tee mitään’. Eikä varmaan teekään, mutta kaikki lentävät hyönteiset ovat ällöttäviä. Katselin pörriäistä hetken, kunnes se liikahti. Se kituu. Sydämeni on erityisen suuri kaikille eläimille, paitsi hyönteisille, mutta jotenkin tunsin myötätuntoa tätä pientä otusta kohtaan. Eutanasia oli ainut oikea ratkaisu. Lähdin vimmatusti ohjaamaan vaunujen eturengasta pimppariparan päälle. Kääntyvät etupyörät elivät yhtäkkiä täysin omaa elämäänsä ja vaunut kolisivat hissin seiniin, kun sovittelin rengasta eläinparan päälle. Lopulta, jackpot! Lausuin pari kaunista sanaa mielessäni Maijan muistolle (tietysti tässä vaiheessa olin jo nimennyt otuksen) ja menin P-kerrokseen.

Hyppäsin bussiin ja lukitsin vaunut. Siinä seisoskelin muina naisina kunnes huomasin sen. Vielä Maijaakin kookkaampi karvapersepimppari lensi heti seuraavalla pysäkillä sisään. Se kääntyi kannoillaan, mutta liian myöhään. Ovet olivat jo sulkeutuneet. Pimppari pyöri ovien tuntumassa ja rukoilin, että joku jäisi seuraavalla pysäkillä pois. Ja jäikin. Ja juuri kun ovet olivat avautumassa, otti pimppari uuden kurssin ja lähti lentämään kohti bussin etuosaa. Seurasin haukankatseella pimpparia ja suunnittelin, että jos se tulee liian lähelle, niin hyppään bussista ja hylkään vaunut. On parempi, että edes toinen meistä pelastuu, kuin että molemmat kuolisimme.

Veljeni piti hypätä samaan bussiin. Hän myöhästyi. Syyksi tälle hän antoi pätevän ”mulla oli niin paljon aikaa, ennen kuin bussi lähti, ja sitten siinä lueskelin, ja sitten kun lopulta lähdin niin kello oliki jo niin paljon”. Aha. Normaalisti olisin ollut näreissäni, mutta sain hyvän syyn hypätä pois bussista ja antaa tappaja-ampiaisen jatkaa matkaa. Odottelimme seuraavaa bussia auringonpaisteessa ihaillen niitä ohutvartisia valkovuokkoja.

Seuraavassa bussissa ei ollut muita vaunuja, joten pääsimme kaikki yhdessä istumaan keskiosan kiikkerille penkeille. Juttelin veljelleni (samaiselle veljelle muuten, joka jo pienenä oli riehunut bussissa pimpparin kohdatessaan) ja turisimme siinä joutavia bussin valuessa kohti Itistä. Otin kaiteesta leveämmän otteen nojaten siihen kunnolla. Ja sitten näin sen. TAAS SE PERKELEEN PIMPPARI ON TÄÄLLÄ! Bussin lasilla päivää paistatteli menemään taas yksi Maija (ei mehiläisillä voi olla muita nimiä!). Säikähdin, harkitsin maastapakoa ja ydintuhoaseiden käyttöönottoa (joita mulla tietysti on kellarissa), mutta Maija oli täysin liikkumatta, joten päätin vielä tarkastaa, josko se sittenkin olisi kuollut. Asianlaita vaikutti siltä, kunnes pimppari rupesi heiluttamaan peräpäätään. Siinä se katseli ikkunasta maisemia, ihasteli sisätiloista käsin kevään loistoa ja twerkkasi menemään.

Selvittyäni kohtaamisista Maijan järjestysluvuiltaan I, II ja III kanssa, pääsin kuin pääsinkin hengissä Itäkeskukseen. Enkä edes jälkikasvuani jättänyt bussiin. Hyvä meijän tiimi! Tein Kontista ja Kierrätyskeskuksesta aivan mahtavia löytöjä. Jälkikasvu sai uusia bodyja, supermieshupparin ja kesäbyysat. Ja nautti muuten suunnattomasti, kun sai katsella värejä ja muotoja enon sylistä, kummastella ihmisiä ja haistella hajuja. Itselleni löysin bränikät kumparit kuuden euron pilkkahintaan. Paljon mahtavia löytöjä ihan pikkurahalla. Tai no, itse asiassa en rahalla laisinkaan, sillä unohdin lompakon kotiini ja pistin veljeni maksamaan kaikki ostokseni. Onni on olla isosisko. 

RIP Maija I.